Kulttuuri

Näytetään kirjoitukset huhtikuulta 2010.

Kielipeliä  4

Helsingin Kaupunginteatterissa tammikuusta pyörineen Kukkaistytön juoni on tuttu kaikille, jotka englannin opettaja pakotti katsomaan My Fair Ladyn: fonetiikan professori lyö vetoa, että pystyy tekemään katutytöstä hienon naisen opettamalla tälle yläluokan puhe- ja käytöstavat. Kari Heiskasen ohjaamassa ja suomentamassa George Bernard Shaw’n tekstissä (alkuperäiseltä nimeltään Pygmalion) avain hyvään elämään on oikeanlaisen kielireksiterin hallitseminen: katutytöstä tehdään hieno nainen manipuloimalla hänen ääntämystään ja opettamalla hänelle oikea sanasto.

Helsingin Kaupunginteatterin näytelmä Kukkaistyttö. Kuva Tapio Vanhatalo.
Helsingin Kaupunginteatterin näytelmä Kukkaistyttö. Kuva Tapio Vanhatalo.

Eliza Doolittle (Anna-Maija Tuokko) on köyhä takkutukka, peseytymätön pörröpää, joka pyytää professori Higginsiä (Heiskanen) kouluttamaan itsestään hienon naisen. Higgins ottaa haasteen vastaan ja alkaa tohtori Frankensteinin ylenkatseella muovata tytöstä omaa luomustaan. Ihmiskoe johtaa siihen, että alistunut kurjalaistyttö saa itsetunnon ja alkaa vastustaa persoonallaan leikkimistä.
Eliza saa paljon tilaa, hän on pääosassa näytelmän nimeä myöten. Tässä tulkinnassa näytelmä pyörii, toisin kuin yleensä, nuoressa naisessa ja tämän kasvutarinassa. Elizaan peilataan näytelmän teemat: sukupuolten ja ikäluokkien eriarvoisuus, köyhyyden loputon kurjuus sekä sivistyksen ja sydämen sivistyksen ero. Monissa muissa tulkinnoissa keskiöön nostettu Elizan ja professorin romanssi jää tällä kertaa toteutumatta ja hyvä niin. Se vie usein paukkuja näytelmän kiinnostavammilta, yhteiskunnallisilta teemoilta.

Hykerryttävin hahmo on Heiskasen itsensä esittämä professori. Kuivakka, kyyninen ja kiroileva proffa muuttuu entistä hauskemmaksi, koska Heiskanen näyttää ihan Leniniltä.
Proffassa on ripaus näytelmäkirjailijaa – Shawn, proffan lailla itsekin vannoutunut poikamies, avioitui yli nelikymppisenä ja oli harvinaisen suorapuheinen tyyppi. Shawn ja Higgins tuntevat etiketin ja hyvät käytöstavat, mutta tietoisesti kieltäytyvät jälkiviktoriaanisesta hienostelemisesta ja pokkuroinnista. Higgins hallitsee kielen avulla, hän sanoutuu irti muita ihmisiä sitovista kielisäännöistä ja kiroilee kun siltä tuntuu. Kuten Shawn, hänkään ei säästele sanojaan hienotunteisuuden nimissä. Kun muut hurrasivat ensimmäisen maailmansodan kotirintamahengessä, Shawn totesi, että sota on maailman tyhmin asia, sotilaiden pitäisi ampua upseerinsa ja mennä kotiin.

Helsingin Kaupunginteatterin näytelmä Kukkaistyttö. Kuva Tapio Vanhatalo.
Helsingin Kaupunginteatterin näytelmä Kukkaistyttö. Kuva Tapio Vanhatalo.

Kukkaistytössä käytetään videota ja livekamerakuvaa. Moni teatterikriittikko loihe intoilemaan, että voi miten smedsiläistä. No ei ole. Se, että lavasteissa mennään kameran kanssa, ei ole Smedsin keksintö eikä edes hänen tunnetuksi tekemänsä metodi. Ohjaaja Juha Luukkonen kommentoi Ylioppilaslehdessä osuvasti:
”Jos lavalle erehtyy tuomaan jonkun halkopinon tai kirveen, niin se on heti smedsiä. Jos taas tekee spektaakkelia ja käyttää kameraa, niin se on heti smedsiä. Ei voi paskallakaan enää käydä ilman, että kävisi jotenkin smedsiläisittäin.”

Helsingin Kaupunginteatterin näytelmä Kukkaistyttö. Kuva Tapio Vanhatalo.
Helsingin Kaupunginteatterin näytelmä Kukkaistyttö. Kuva Tapio Vanhatalo.

Näytelmän suomennos on mehevä. Saisikohan Kaupunginteatterilta 72 tuntia pitkän levytyksen, jolla Heiskanen lausuu näytelmän ihania solvauksia?
”Sinä katuojassa muhjaantunut kaalinlehti, sinä englannin kielen lihaksi tullut loukkaus!”
On käännöksessä kompastuskohtansakin. Suomessa luokkaerot eivät kuulu kielessä samalla tavoin kuin englannissa. Suomennoksessa Eliza puhuu Helsingin tämän päivän puhekieltä stadin slangilla höystettynä. Siis juuri sitä samaa, jota minä suustani päästelen. (Toki Eliza, toisin kuin minä teatterissa, myös rääkyy, riehuu ja raivoaa. Hyvät käytöstavat ovat kuitenkin toissijainen etappi matkalla hienoksi naiseksi. Kieli on tärkein.)
Pian Elizan kieli alkaa tuntua luontevalta, muiden hahmojen puhuma pönöttävä teatterikieli hankalalta ja naurettavalta.
Mummelit tietysti hirnuivat heti, kun Eliza lipsautti suustaan "minän" sijaan "mä". Yleisön harvat nuoret helsinkiläisaikuiset puolestaan keskustelivat väliajalla siitä, miten oudolta tuntuu, kun oma puheenparsi valjastetaan katutytön kieleksi – merkiksi, josta tunnistaa sivistymättömän ihmisen. Haluaako ohjaaja-suomentaja valinnallaan moittia nuorten aikuisten puhekieltä vai onko hän vain tietämätön siitä, miten ihmiset nykyään puhuvat?


Isovanhempien itsemurha  1

”Lokakuun 13.päivänä 1991 minun isovanhempani tekivät itsemurhan. - -. Heidät löydetään vuoteestaan käsi kädessä.- - Onko tyypillisen juutalaista tappaa itsensä, kun on ensin selvinnyt holokaustista hengissä ja päättänyt nyt sen jälkeen, että haluaa itse määrätä omasta kuolemastaan?”

Muutama viikko sitten vietettiin holokaustin muistopäivää (ainakin Simpsons-kalenterin mukaan). Minua juutalaisvainot,karmea Hitler, Anne Frankin päiväkirja ja mustavalkoiset keskitysleiridokkarit ovat kiehtoneet aina. Kuinka ihminen voi tehdä niin raakoja tekoja? Ja vielä kummallisempaa: Kuinka kaiken kauheuden ja vihan kokeneet ihmiset pystyivät säilyttämään ihmisyytensä, ja jatkamaan lopulta elämäänsä?

Johanna Adorian oli vasta 15-vuotias, kun hänen isovanhempansa löydettiin vuoteestaan kuolleina. He olivat päätäneet riistää henkikultansa kulta käsipuolessaan. Jos sota oli jotain heille opettanut, niin ainakin sen, että ilman rakkautta mikään ei tunnu miltään. Mielummin siis kuolema, kuin väistämättä edessä häämöttävä yksinäisyys. Ihanan dramaattista, jos mikä!

Adorian oli isovanhempiensa vetäisystä yhtä ihmeissään kuin muukin suku. Ja jos ollaan oikein hämillään, yleensä lopputuloksena syntyy kirja. Adorian syöksyy esikoisteoksessaan isovanmpiensa elämän koukeroihin. Juutalaisuuden ytimeen, illalliskutuihin, aviorikoksiin ja itsemurhasuunnitelmiin.

Teoksesta käteen jäi avioparin elämä, mutta ennen kaikkea kirjailijan oma kasvukertomut. Isovanhemmat johdattivat Adorian oman minuutensa lähteille. ”Onko tyypillisen juutalaista?” kysyy kirjailija, vaikka oikeasti hän tarkoittaa: ”Onko tämä tyypillistä meidän perheelle? Onko tämä normaalia minulla?”. Ja se kysymys, jos mikä, on varmasti käväissyt joskus jokaisen mielessä...


Kielletyt kirjat  12

Tammikuussa kalifornialaisilta koululaisilta kiellettiin Merriam Webster's Dictionary -sanakirjan käyttö. Syy? Sanakirjassa esiintyi määritelmä termille oral sex. Tämän katsottiin voivan järkyttää lapsia ja johdattavan heitä huonoille teille. Kieltäjille ilmeisesti ei tullut mieleen, että jos pennut nettipornon imuttamisen sijaan selaavat 1600-sivuista sanakirjaa, tilanne on melko hyvä. Ai mikä se määritelmä sitten on? Siveimmät ja hermoheikoimmat lopettakaa lukeminen, tässä se tulee:
Oral stimulation of the genitals.

Yhdysvaltojen kirjastoliitto ALA ylläpitää listaa kirjoista, joita on vaadittu poistettaviksi kirjastoista tai kiellettäviksi kokonaan. Liitto rekisteröi kahdenlaisia tapauksia: virallisia kirjallisia pyyntöjä, joissa kirjaa on vaadittu poistettavaksi kirjastosta, sekä mediassa, kuten sanomalehtien artikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa, esitettyjä poistovaatimuksia. Liitto itse arvioi, että sensurointipyyntöjä tulee noin viisi kertaa enemmän kuin niitä päätyy lopullisiin rekistereihin.
Vuosittain sensurointipyyntöjä rekisteröidään 400-600. Yli puolet on lähtöisin vanhemmilta, loput esimerkiksi opettajilta, uskonnollisilta yhteisöiltä ja paikallishallinnolta. Yleisin syy vaatia kirjaa poistettavaksi on kirjan liian avomielinen suhtautuminen seksiin ja seksuaalisuuteen, kakkosena sopimaton kielenkäyttö ja kolmosena se, että kirja on ikä- tai kohderyhmälle sopimaton.

Viime vuosikymmenen vihatuimmat kirjat -lista näyttää tältä:
1. J.K. Rowling: Harry Potter -sarja
2. Phyllis Reynolds Naylor: Alice-sarja (Neliosainen sarja teinitytön kasvukivuista.)
3. Robert Cormier: The Chocolate War (Katolista koulua käyvä poika haastaa koulunsa ikiaikaiset tavat.)
4. Justin Richardson ja Peter Parnell: And Tango Makes Three (Suloinen lastenkirja homopingviiniparista, joka kasvattaa poikasta.)
5. John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä
6. Maya Angelou: I Know Why the Caged Bird Sings (Omaelämäkerrallinen romaani, jossa päähenkilö kohtaa rasismia, väkivaltaa ja hyväksikäyttöä.)
7. Alvin Schwartz: Scary Stories -sarja (Kolme kirjaa kummitusjuttuja ja urbaanilegendoja.)
8. Philip Pullman: Universumien tomu -sarja
9. Lauren Myracle: TTYL; TTFN ja L8R, G8R -sarja (Kolme kirjaa teinitytöistä. Kaksi ensimmäistä on kirjoitettu kokonaan pikaviestimuotoon.)
10. Stephen Chbosky: Elämäni seinäruusuna

Elämäni seinäruusuna muuten ilmestyi suomeksi Basam Booksilta tänä keväänä. Philip Pullmanin upeaa Universumien tomu -sarjaa syytettiin (eikä aiheetta!) uskonnonvastaisuudesta. Mitähän kriitikot pitävät miehen viime kuussa julkaistusta uutukaisesta The Good Man Jesus and the Scoundrel Christ, jossa todetaan, ettei Jeesus suinkaan ollut Jumalan poika?

Viime vuoden TOP-kymppiä tarkasteltaessa huomataan, että klassikot pitävät pintansa. Listalta löytyy tietysti Stephenie Meyerin Houkutus-sarja (puhuu seksistä liian suoraan, uskonnovastainen, liian raju kohderyhmälle), mutta myös Harper Leen 60-luvulla kirjoittama Kuin surmaisi satakielen (rasistinen, epäsopivaa kielenkäyttöä, liian raju kohderyhmälle) ja J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa (puhuu seksistä liian suoraan, epäsopivaa kielenkäyttöä, liian raju kohderyhmälle).
Erityistä huvittuneisuutta ovat herättäneet Houkutus-sarjan kieltoyritykset liian avoimen seksuaalisuuden ja uskonnonvastaisuuden perusteella – onhan kyseessä mormonin kirjoittama sarja, jonka keskiössä on kieltäytyminen kaikesta kivasta.

Pisimmän listan sensuuriin johtavia syitä keräsi Jodi Picoultin Sisareni puolesta, jonka leffasovitus sai ensi-iltansa viime vuonna. Tarina tytöstä, joka kieltäytyy luovuttamasta munuaistaan leukemiaa sairastavalle sisarelleen, on kriitikoiden mukaan seksistinen, uskonnonvastainen ja epäsopiva kohderyhmälleen, siinä on epäsopivaa kielenkäyttöä, se puhuu seksistä liian suoraan ja käsittelee liian avoimesti homoseksuaalisuutta, huumeidenkäyttöä, väkivaltaa ja itsemurhaa.

Kirjojen kieltämisestä käydään myös oikeutta. Pari vuotta sitten yhdysvaltalainen pikkukaupunki siirsi asukkaiden painostuksesta kaksi lastenkirjaa, Heather Has Two Mommies:in ja Daddy's Roommaten aikuisten osastolle lukkojen taakse. Joukko avarakatseisempia kansalaisia nosti kanteen ja kirjat jouduttin palauttamaan lasten saataville.
Toisessa tapauksessa arkansasilainen koulupiiri kielsi oppilailta Harry Potterit, koska ne kannustivat auktoriteettien kyseenalaistamiseen, noituuteen ja okkultismiin. Pottereita sai lainata kirjastosta vain huoltajan allekirjoittamaa lupalappua vastaan. Tämäkin kaatui oikeudessa, koska kiellon katsottiin rajoittavan perustuslaillista oikeutta vapaaseen tiedonsaantiin.

Mutta osataan sitä Atlantin tälläkin puolella. 1900-luvulla kiellettyjen kirjojen klassikko on tietenkin Hitlerin elämäkerta Mein Kampf. Se on kielletty ainakin Saksassa ja Itävallassa. Brasiliassa ja Kiinassa se on mahdollista lainata joistakin erikoiskirjastoista, ainoastaan tutkimuskäyttöön. Hollannissa myynti on kielletty, omistaminen ja lainaaminen sallittu. Amazon ja Barnes and Noble tietysti myivät Mein Kampfia netin kautta Saksaan minkä kerkesivät, kunnes vuonna 1999 asiasta nousi älämölö ja firmat suostuivat pitkin hampain lopettamaan tuottoisan bisneksen. Nyt kirjan kieltäminen on lähinnä vitsi, koska kuka tahansa pässi osaa etsiä sen netistä. Tarjolla on ilmaiset käännökset noin 20 kielelle. Miten mahtaa käydä sensuurin kun sähkökirja tästä vielä yleistyy?
(Japanilaiset muuten päätyivät hieman toisenlaiseen ratkaisuun ja julkaisivat kirjan mangana.)

Toissa vuonna Etelä-Korean armeija kielsi 23 kirjaa, muun muassa Noam Chomskyn kirjat Year 501: The Conquest Continues ja What Uncle Sam Really Wants (loukkaavat Etelä-Koreaa ja Yhdysvaltoja) sekä Cambridgen yliopiston professorin Ha-Joon Chang bestsellerin Bad Samaritans: The Myth of Free Trade and the Secret History of Capitalism (korealaisen professorin teksti on epäisänmaallista).

Ranska kielsi Claudio Guillénin itsemurhaoppaan Suicide mode d'emploi, koska se rikkoi itsemurhaan yllyttämisen kieltävää lakia (joo, siellä on laki joka kieltää itsemurhaan yllyttämisen ja itsemurhavälineiden, -tarvikkeiden ja -metodien mainostamisen).

Viime vuonna Tanskan puolustusministeriö yritti kieltää Thomas Rathsackin kirjan Jæger – i krig med eliten (Metsästäjä – sodassa eliittiä vastaan) julkaisun. Rathsack on entinen sotilas, joka kirjassaan kertoo työstään Tanskan erikoisjoukkojen leivissä Afganistanin ja Irakin sodissa. Tanskalaislehti julkaisi lopulta kirjan liitteessään.

Pitäisikö kirjoille sitten olla ikärajoja elokuvien ja videopelien tapaan? Australiassa Bret Easton Ellisin Amerikan Psykoa saa myydä vain täysi-ikäisille. Miksi elokuvalla on ikärajasuositus, kirjalla ei? Älkääkä nyt sanoko, että elokuva traumatisoi voimakkaammin. Ei pidä paikkansa. Mikään elokuva ei ole pelottanut minua niin paljon kuin aivan liian nuorena luettu, lastenkirjahyllystä poimittu Noidan käsikirja.
11-vuotias Minna-Petteri ei saa ostaa pornolehteä, mutta jos hän jaksaa kahlata läpi Markiisi de Saden kolmisataasivuisen teoksen Justine, eli, Hyveellisen neidon kovat kokemukset, nyrjäyttää kirja nuoren sielun orastavan seksuaalisen kehityksen pahemmin kuin kuudenkymmenen perspanokuvan katsominen.

En missään tapauksessa kannata ikärajoja kirjoille. Mutta en osaa perustella, miksi elokuvilla täytyy olla ikärajat, kirjoilla ei. Selittäkää!


Tytöt taklaa tykimmin  9

Verkkosukkahousuja, tatuointeja, taklauksia, vauhtia ja väkivaltaa. Oletteko jo tutustuneet upeaan lajiin nimeltä roller derby? Jenkeissä 1920-luvulla syntynyt kontaktilaji saapui viime vuonna Suomeen ja on saanut erittäin mukavasti medianäkyvyyttä. Eikä ihme! Onhan kyseessä laji, jossa kaksi nuorista, punk-henkisistä naisista koostuvaa joukkuetta rullaluistelee ympäri rataa ja taklaa toisiaan. Säännöt ja pelin kulun voi tsekata täältä.

Pop-kulttuuri, tee-se-itse-henki ja girl power -asenne ovat lajin ytimessä. Joukkueen jäsenillä on verenhimoiset taiteilijanimet - Helsinki Roller Derbyssä luistelee henkilöitä kuten Annabel Apocalipstick, Estrogeena Davis, Renée Hellweger ja Bananaspit.

Yhden näkökulman lajiin saa Drew Barrymoren esikoisohjauksesta, Roller Girl -elokuvasta. Yhdysvalloissa leffa kulkee nimellä Whip It. Leffaan voi tehdä tuttavuutta vaikkapa parhaillaan käynnissä olevilla Artisokka-festareilla Helsingissä. Leffa menestyi ihan kivasti Yhdysvalloissa, joten saattaapa tulla teatterilevitykseenkin.

Juno-elokuvasta tuttu Ellen Page on teksasilaistyttö Bliss Cavendar, josta äiti leipoo kauneuskuningatarta. Bliss kuitenkin innostuu tatuoitujen pahistyttöjen lajista roller derbystä. Hän pyrkii salaa vanhemmiltaan Hurl Scouts -joukkueeseen, ja pian Blissistä tuleekin kaukaloiden kauhu Babe Ruthless. Bliss yrittää yhä puolivillaisesti kauneuskuningattareksi, mutta sydämen vievät roller derby ja ärsyttävä indie-rokkaripoikaystävä. Salaisuuksia vain alkaa olla liikaa – Bliss on alaikäinen roller derbyyn ja äitikin alkaa ihmetellä taklauksista tulleita ruhjeita.

Roller Girl on kovin kasarityylinen nuorisoelokuva. Se on siis hyvä juttu, 1980-luvulla tehtiin parhaat teinileffat. Se on myös klassinen (sanoiko joku klisheinen?) teinitytön kasvutarina ja kamppailu oman paikan löytämisestä maailmassa. Hommassa on samaa riemastuttavaa teinimeininkiä kuin vaikkapa elokuvissa The Wild Life, Better Of Dead ja jopa Porky's sillä erotuksella, että nuorisoelokuvissa perinteisesti pojille varattuja aktiviteetteja kuten dokaaminen, röyhtäily ja ruokasota harjoittavat nyt tytöt. Sekä tämän päivän roller derbyssa että tässä elokuvassa on paljon uudelleensovitettua 90-luvun girl poweria. Tällä kertaa hommassa vain on enemmän munaa ja se on suunnattu 20-vuotiaille, ei kymmenvuotiaille. Spaissarit juoksisivat näitä ladyja karkuun, mutta sanoma on sama: miehet tai vanhemmat eivät voi tehdä sinua onnelliseksi, tiedät itse parhaiten mitä haluat, pystyt mihin vain koska olet tyttö (ei vaikka olet tyttö), turvaa tyttökavereihesi, olet seksikäs omaksi iloksesi, et miesten takia.

Roller Girl on myös urheiluelokuva, joka noudattaa urheiluelokuvan tuttua kaavaa: joukkue menestyy huonosti, saa uuden jäsenen, alkaa treenata kovaa, etenee liigassa. Tulee vastoinkäymisiä, valkku on epätoivoinen, lopulta päästään finaaleihin, elokuvan huipentuma on tärkeä matsi. Ja välissä tietenkin urheilushotteja. Eniten Roller Girl muistuttaa Rollerballia (vuodelta 1975, ei vuoden 2002 uudelleenfilmatisointia!). Nyt Jonathan E ei taistele korporaatioita vastaan vaan Bliss luutuneita naiseuden stereotypioita vastaan, mutta henki on sama.

Barrymoren ohjaus ei ole esikoiseksi hassumpi. Page on mainio ja parasta kaveria Pashia näyttelevä Alia Shawkat todistaa, että hän ei todellakaan ole pelkkä komedienne. Juliette Lewisin esittämä Iron Maven on huippu. Barrymore itse näyttelee hauskasti joukkueen hyväntuulista idioottia.
Leffan on käsikirjoittanut Shauna Cross, joka oikeassa elämässä pelaa roller derbyä Los Angeles Derby Dolls -joukkueessa nimellä Maggie Mayhem. Leffa perustuu hänen kirjoittamaansa romaaniin Derby Girl. Käsikirjoitus on palikka, mutta hyväntuulisella tavalla. Blissin ja hänen ihastuksensa romanssi on välillä tylsää, välillä vaivaannuttavaa katsottavaa kaikille niille, joiden omasta ensirakkaudesta on yli vuosi.

Olisin mielelläni nähnyt elokuvassa enemmän matseja ja vähemmän lätinää. Ehkä tässä tulevat ohjaajan kyvyt vastaan: matsien kuvauksessa ei ole oikein potkua. Toisaalta ne lienevät jossain määrin totuudenmukaisia. Kauhuskenaarioni oli, että pelikohtauksia käytettäisiin tekosyynä näyttää mahdollisimman paljon hottiksia tyttöjä niljakkaissa fetissivetimissä ja antoisissa kuvakulmissa. Naiset ovat toki yhä hotteja, mutta elokuva pitää kiinni kolmannen polven feminismistä eikä käännä lajia miesten fantasioiksi tai naisen esineellistämiseksi.


OMG mikä myötähäpeä!  12

Yläasteaikaiset kevätjuhlat. Ensin vähän yhteislaulua, sitten muutama bändiryhmän esitys, reksin puhe, ja lopuksi runonlausuntaa. Bändille pystyi antamaan anteeksi monetkin mokat. Rockpoikien taidoilla ei ole (koskaan) niin väliä, asenne ja tukan pituus ratkaisevat. Samoin reksin jorinat ymmärsi: jannuhan oli muutenkin niin kuiva, ettei puhekaan voinut kovin mielenkiintoinen olla. Mutta se runonlausunta...OMG! Punaposkinen ErilainenNuori tepasteli varpaisillaan keskelle salia, ja vetäisi einoleinot. Intensiivinen katse, liiaan korostettu artikulaatio ja nolot ilmeet...Teini-Karoliinaa alkoi naurattaa.

Olen äikänmaikka. Tässä vaiheessa minun tulisi luultavasti kertoa myös se, että olen kasvanut kypsäksi kulttuurin ystäväksi, joka nykyisin todellakin nauttii runouden kuuntelemisesta. Mutta guess what? Minusta on edelleenkin aivan sairaan noloa, jos joku alkaa lausua runoja ääneen. Siis todella LAUSUMAAN, ei vaan lukemaan suoraan kirjasta. Se vielä menee... (Tässä vaiheessa ei siis toteuteta sitä jokaisen kouluesitelmän teesiä: ”Katso yleisöön!”)

Älkää ymmärtäkö väärin. Rakastan runoja. Riimillisiä ja ei. Suomalaisia, ja ei. Muutamat säkeet kertovat usein enemmän kuin satasivuiset proosatekstit, ja se jos mikä, on taitavaa kirjallisuutta.

Kertokaa, miksi runonlausunta on niin järkyttävän noloa? Tämähän olisi ihan sama, kuin rakastaisi teatteriesityksen käsikirjoitusta, mutta ei voisi katsoa itse esitystä. Tai jos voisi kuunnella biisit levyltä, mutta keikka tuottaisi tuskaa. Sehän olisi ihan sairasta! Kaikessa muussa live-esitys on Se Juttu...Miksi ei siis runoudessa?


Häpäiskää Mannerheim!  28

Kuollut hevonen roikkuu ylösalaisin katosta. Hevosen päällä istuu eksyneen näköinen Mannerheim. Teos sijoitetaan keskelle Kampin kauppakeskusta. Onnistuisiko Suomessa? No ei. Suomessa patsaat eivät ikinä ole kriittisiä, saati itsekriittisiä. Patsaiden idea on pönöttää nationalistisesti.

David Černýn patsas Kun.
David Černýn patsas Kun.

Toisin on Tšekeissä. Palasin juuri Prahasta, jossa riemuitsin suuresti David Černýn patsaasta Kun, Hevonen. Se on satiiri slaavien pyhimyksen, Venceslaus Pyhän patsaasta. Alkuperäinen patsas, no, patsastelee kansallismuseon edessä, Černýn versio roikkuu keskustan kauppakeskuksessa. Tätä ei nähtäisi Kampissa. Eikä UKK:n muistomerkin viereen varmaan sijoitettaisi patsasta, jossa kaksi ukkelia kusee Suomen kartan päälle säkeitä Kalevalasta. (Kyllä, Černýn Proudy-patsaassa kaksi tyyppiä pissii Tšekkien kartan päälle otteita tšekkiläisestä kirjallisuudesta. Patsaaseen voi lähettää tekstiviestin, jolla voi laittaa äijät kusemaan haluamansa tekstin.)

Suomalaiset taiteilijat! Kenellä teistä on munaa häpäistä Mannerheim? Suomalaiset taiteen rahoittajat! Kenellä teistä on itseironiaa? Suomalaiset poliitikot ja kunnanisät! Kenellä teistä on rohkeutta puoltaa tällaista taidetta kaupunkinne keskustaan? Suomalaiset! Kenellä meistä on selkärankaa ja huumorintajua nähdä Suomen ja suomalaisuuden hassuja ja pimeitä puolia?

David Černý on kuulemma tšekkiläisen, nykyään koko eurooppalaisen taiteen l'enfant terrible. No ei ole. Jos Tšekin pääkaupunki on kuorrutettu taiteilijan patsailla, ei hän ole pitkään aikaan ollut mikään kauhukakara. Černýn fanittaminen on sama kuin fanittaisi Banksya. Vähän noloa, koska kaikkihan Banksysta pitävät. Jos haluaa olla ajan hermoilla ja fiksutella, täytyy Banksya ja Černýa dissata. Keksi oma tapa tai valitse seuraavista:
1. Menetti kapinallisuutensa saavuttaessaan julkisuutta.
2. Käärii isot rahat ratsastamalla entisellä underground-uskottavuudellaan.
3. Ei todellista taiteellista lahjakkuutta.
4. Teokset ovat muka-syvällisiä.
5. Taiteilija huutaa lujaa vaikka ei ole mitään sanottavaa.

Černýn ensimmäinen Euroopan laajuista huomiota saanut tempaus oli maalata kavereidensa kanssa Prahan keskustassa sijaitseva panssarivaunupatsas Monumentti neuvostoliittolaisille panssarimiehille vaaleanpunaiseksi. Vuonna 1991 se oli vielä radikaali juttu. Venäjä protestoi, Černý pidätettiin huliganismista ja tankki maalattiin uudelleen vihreäksi. Siitä alkoi viranomaisten ja taidehuligaanien hippa, jossa tankki maalattiin pinkiksi öisin ja vihreäksi päivisin.

Prahan kävijät muistavat myös Quo Vadis -teoksen, jossa Trabant on saanut jalat alleen, sekä todella häiritsevät isot mustat vauvat, joita ryömii ympäri Prahaa, muun muassa ylös tv-tornia. Itse kävin hiukan syrjäisemmässä galleriassa työntämässä pääni jättiläismäiseen perseeseen, jossa esitettävällä videolla presidentti Václav Klaus ja kansallisen taidemuseon johtaja syöttävät toisilleen vauvanruokaa.

Vuonna 2006 Černýn parodia Damien Hirstin teoksesta The Physical Impossibility of Death in the Mind of Someone Living, jossa formaldehyditankissa ui hain sijaan Saddam Hussein, kiellettiin Belgiassa ja Puolassa. Teos oli tulossa belgialaiseen Middelkerken kaupunkiin, mutta pormestari Michel Landuyt päätti kieltää sen esillepanon, koska teos saattaisi shokeerata katsojia, eritoten muslimikatsojia. Kenties pormestaria painoi Muhammed-pilakuvakohu, joka tuolloin riehui kiihkeimmillään.

Kävin viimein myös töllöttämässä Černýn viimeistä kohuteosta Entropaa.
Kyseessä on siis se teos, jonka piti vuonna 2009 juhlistaa Tšekin EU:n puheenjohtajuutta, mutta joka onnistui loukkaamaan hienotunteisia nationalisteja kaikkialla Euroopassa. Idis oli, että Euroopan yhtenäisyyttä juhlistavan teoksen luomiseen osallistuisi Černýn johdolla taiteilijoita kaikista jäsenvaltioista. Kun teos asetettiin näytteille Euroopan neuvoston Justus Lipsius -rakennukseen Brysseliin, kävi ilmi, että Černý oli kusettanut kaikkia ja rakentanut kahden kaverinsa kanssa valtavan veistoksen, jossa vittuillaan kaikille EU:n jäsenmaille. Jokainen maa on esitetty enemmän tai vähemmän loukkaavana stereotypiana.

Entropan kanssa Černýn satiirikon kyvyt valitettavasti pettivät pahan kerran. Se ei ollut tarpeeksi ilkeä, se oli paikoin jopa todella mielikuvitukseton.
Osa satiireista on ihan näppäriä – Tanskan kartassa Lego-palikat muodostavat pilakuva-Muhammedin kasvot, Tšekin kartalla vilisee maan presidentin möläyttämiä aivopieruja, Puolan kartalla katoliset papit heiluttavat sateenkaarilippua, Ruotsin kartta on piilotettu Ikea-boksiin, jonka tuoteselosteessa kerrotaan sen sisältävän Gripen-hävittäjän osia (Ruotsi myi hävittäjiä Tšekkeihin).

Suurin osa satiirista on kuitenkin huonoa tai ampuu ohi.
Suomen kartalla on sotilas, vaaleanpunainen norsu, vaaleanpunainen krokotiili ja vaaleanpunainen virtahepo. Häh?
Ranskan karttaa peittää iso ”GRÈVE!” (Lakko!) -banneri. Uuu, tosi paha.
Romanian kartta on Dracula-teemainen huvipuisto. ”Auts.”
Belgia on puolityhjä boksi suklaakonvehteja. No huh huh.
Italian kartalla jalkapalloilijat nussivat pallojaan. Eikö Italiasta nyt muuta kritisoitavaa löytynyt?
Latvian kartalla on vuoria, vaikka Latvia on oikeasti ihan litteä! Lällällää, te oottekin litteä maa! Hähähää, ei vuoren vuorta! Kyllä latvialaiset nyt repivät hiuksiaan ja sirottelevat tuhkaa päälleen, kun taiteilija on näin terävästi paljastanut maan kansallisen häpeän aiheen.

Sitten Černý vielä meni ja pyyteli vuolaasti anteeksi kaikilta, joita oli loukannut. Erityisen pahoillaan hän oli siitä, että bulgarialaiset loukkaantuivat maansa esittämisestä reikä lattiassa -tyyppisenä vessana. Hän kielsi, että Tanskan kartalla näkyisivät Muhammedin kasvot – huono valhe, jonka kuka vain voi todistaa vääräksi katsomalla teosta. Hän ehdottomasti kielsi, että Saksan kartalla risteilevät autobahnit muodostaisivat numeron 18, uusnatsien käyttämän symbolin.
Hän anoi myös maansa hallitukselta anteeksi kusetustaan. Ilmeisesti Černýssa ei enää ole munaa.


Exän pyllykarvat  21

En ole koskaan ymmärtänyt näitä ”eroamme ystävinä” –tyyppejä. Teennäistä ja luonnotonta. Yleensä nämä kehtaavat vielä oikein ylpeillä saavutuksellaan: ”Mepä käytiin Pentin kanssa Kiasmassa kahvilla. Me ollaan vähän kuin Hugh Grant ja Liz Hurley”. Yeah, right! Oikeasti sä yrität vongata Penaa takaisin. Todellinen eroaja ei halua nähdä eksänsä väsynyttä lärviä enää ikinä (elävänä).

Joskus eksään on kuitenkin pakko pitää yhteyttä. Surullista, mutta totta. Arto Leivon ja Tea Tauriaisen ”Exäni huutaa!” on kuvitettu proosarunokokoelma, joka valaisee romantiikankaipuisille tolloille, miten todella käy, kun eksä tunkeutuu arkipäivään.

Runon puhuja, säälittävän sympaattinen isihenkilö kertoo, kuinka parisuhdedraamaan vedetään kätevästi mukaan niin yhteinen lapsi, eksän alkoholistivanhemmat, kuin haiseva hengityskin. Ja jos suhteen aikana jokin aihe oli vielä pyhä, ei erossa tunneta siveyden rajoja. Kun kakka on löysää, ja pyllykarvatkin liian tuuheita, se täytynee kertoa eksälle...näköjään!

Moralisoimaton, puolueeton ”Exäni huutaa!” on jotenkin karmaisevaan hassua luettavaa. Ero, joka yleensä jakaa ihmiset kummankin osapuolen kannatusryhmiin, on osattu esittää niin, ettei teoksen kumpikaan päähenkilö saa suden tai lampaan viittaa.

Tai ehkä viitta laskeutuukin koko pariskuntajärjestelmän päälle: Miksi eksien keskustelu kuulostaa pelottavasti monen seurustelevan pariskunnan dialogille? Eikös rakastavaisten kieli pitäisi olla hiukan erilaista? Jospa kyseessä olisikin ovela nyksien herättely-yritys! Ehkei kaikkien pariskuntien tarvitekaan kuulostaa Justiinalle ja Puupäälle...

P.S. Kuulostaako kotonasi tälle?

” – vie roskat ulos, ne haisee tänne asti! exäni huutaa, / kun olen tietokoneella - - tiedän, että jos en tottele välittömästi exääni / ja vie roskia ulos, joudun jälleen kerran itse ulos./ haen keittiöstä roskat ja vien ne ulos. / – no niin roskat on viety ulos, sanon palatessani ulkoa. / – pitäisikö vielä kiittää siitä?! / exäni huutaa olohuoneen sohvalla. / tiedän, että kysymykseen on paras olla vastaamatta - - ” Leivo 2010:20