Olin pikkuhiljaa enemmän ja enemmän vilkuillut hänen rintojensa hytkettä
kaula-aukkoa vastaan lähes aution tanssilattian laidalla.
Jossain vaiheessa hän hymyili minulle drinkkinsä yli ja näytti peukkua,
vastasin.
Tunti siitä ja hän koputti olkapäähän ja pyysi saisiko jutella,
vaikka olin naisseurassa.
Mutta onneksi hän oli huomannut että minulla on tylsää.
Meillä oli hauskaa.
Oli upeata seisoskella hänen rintavakonsa lähellä ja jutella kaikkea pientä.
Sen huhtikuun yön asfaltit riitteisine lätäköineen sitten niin ylväitä kotiin päin edetä.
Hän vitsaili villahousuista, korkokengät kopisivat,
mietin millaista luxusta olla naisen seurassa ja hymyillä, nauraa.
Sain risteyksen kohdalla numeron.
Hän jatkoi vielä kirkolle päin,
hän asui vain kilometrin minusta.
Seuraavina päivinä tekstailtiin.
Hän kävi minun luona.
Minä kävin hänen luona.
Se oli paras vappu koskaan.
Sitten tulikin jääkiekon MM-kisat
ja suloisesti alkanut parisuhteen kiertokulku tyssäsi,
tai pikemminkin: jäi leijumaan paikoilleen kuin mäkihyppääjä ponkaistuaan ilmaan,
suksien perä kymmenisen senttiä ladun partaalta.
Se mies on siellä vielä. Minä olen se.
Eikä minua haittaa; en ehtinyt oppia hänestä mitään negatiivista.
Ok - tv oli helvetin pieni,
mutta hän oli juuri muuttanut.
Miksi pilata hyvä kuva ihmisestä lisätapaamisilla.
Sen kiertoajelun olen nähnyt.
Ne sieraimilla suoritetut telemarkit ovat tulleet tutuiksi.
Ne kotkat ja haukat siinä sotkemassa päämäärääni.
Ei. Annoin Johannan olla. Hän antoi minun olla. Me annettiin toistemme olla.
Oli virkistävää keskittyä vaihteeksi ihan vain Leijoniin ja antaa naisasioiden jäädä.
Suomi sai pronssia, hyvien peliesitysten jälkeen.
Sittemmin olen saanut ajatella Johannaa useina iltoina, kun tv:stä ei ole tullut juuri mitään.
Jos olisinkin tutustunut häneen lisää, en varmaankaan olisi halunnut noina iltoina ajatella häntä.
Tai olisin huomannut etten halua ajatella, mutten voi olla ajattelematta.
Olisin katsellut paskoja ohjelmia, ja nähnyt vain kaiken sen mikä meni pieleen.
Nyt on niin paljon mitä kuvitella, mitä pohtia, mistä fantasioida.
En koskaan nähnyt hänen rintojaan, en kokonaan, tai koskettanut, en suoranaisesti.
Mitä kaikkea ne saisivat aikaan katseessani?
Miten ne voisivat valloittaa napani?
Miltä sälekaihdinten varjo näyttäisi niihin nojatessaan?
Miltä ne tuntuisivat osasiani vasten?
Miehellä on hyvä olla ainakin yksi rintapari josta unelmoida yön pimeinä yksinäisinä hetkinä
kun on juuri huomannut että kahvi on aivan tyystin loppu.
Johanna on pääni sopukoissa. Ei oikea,
mutta niin hyvä kuin vain voin hänestä tehdä, ja minähän kyllä osaan.
Täytyn ilosta kun ajattelen meitä hänen alkovissaan.
Hän oli itse kyhännyt siihen liukusermin.
Hän selosti rakennusprosessia herttaisesti.
Mittanauhan pätkän sujauttanut alasaumaan että pysyisi jäykkänä.
Sängynleveys 120cm.
En voinut katsoa sinne päin ilman että mietin missä asennossa ottaisin hänet,
tai antaisin hänen ottaa minua,
miltä se näyttäisi, tuntuisi,
miltä se tuntuisi, tuntuisi, tuntuisi,
miten se tuntuisi,
miten se tuntuisikaan,
miltä kaikelta se voisikaan tuntua.
Ja mitä koira tekisi sillä välin.
Yrittäisikö könytä mukaan.
Töllöttäisikö.
Ulvoisiko taustalla mustasukkaisesti.
Huomaisimmeko sitä edes.
Kolme tapaamista,
ja satoja helliä muistoja joita tihkua aivojeni kehystimeen,
joita lypsää lypsämistään, täyttyen tuntemuksista joita silloinkin koki.
Johannan pää tyynyllä sylissäni,
Jimillä joku ohjelma missä pari aprikoi kumman asunnon ostaisivat trooppisilta saarilta.
Silittelen hänen poskiaan siinä,
tunnustelen korvanipukoitaan,
katselen iiristensä notkeaa silhuettia.
Niin kepeää. Olla vaan hänen seurassaan.
Koskea vertavirtaavin sormin elävää naista jonka onnellisuudesta välittää.
Jatkossa kaikki päät sylissäni tullaan punnitsemaan sitä näkyä ja oloa vasten.
Johanna,
tiedän että tulet olemaan keulilla pitkään.