Vanhoja tarinoita - osa II

Jatkoa siis edelliseen merkintään...

*********************
Nyt kun tarkemmin ajattelen, luulen nähneeni unessani kerran auringon, joka katsoi suoraan minuun sateeni lävitse, seisoen kaukana sateeni takana, ja luulen että se aurinko sanoi minulle yhden sanan. Mutta en muistanut sitä sanaa silloin aamulla kun heräsin, enkä muista sitä vielä tänäänkään. Vain yksi sana. Ja luulen että se olisi muuttanut kaiken, jos olisin sen kunnolla kuullut.

Toisaalta ehkäpä minä sen kuulinkin, mutta en ymmärtänyt. En ymmärtänyt miksi aurinko minulle sellaista unessani sanoisi, ja siksi teeskentelin unohtavani tai edes kuulleeni. Uskallanko edes miettiä, mitä sekin minulle maksoi? Jälkiviisaiden tapaan minäkin kadun, kadun etten uskaltanut, etten uskaltanut ymmärtää jotain minua suurempaa, jotain joka olisi minua voinut auttaa. Saan kaikesta syyttää itseäni, sen tiedän. Sen hyväksyn. Mutta sitä en hyväksy, että tänään aurinko minut herätti sadekauden jälkeen, eikä sanonut minulle sisään tullessaan sanaakaan. Edes sitä yhtä.

Muistan toivoneeni, että sana liittyisi kuolemaan. Että se jollain tavalla olisi minulle sekä toivo että armahdus, eikä pelottava paikka, jollaisena se usein koetaan tai nähdään. Muistan senkin, että en halunnut sen liittyvän rakkauteen. Elämä oli muutenkin mitätöntä ja toivo rakkaudesta olisi ollut kuin viimeinen pistos narkkarin vitivalkoiseen käteen, jossa risteilee jo ennestään piikitettyjä suonia, hädin tuskin näkyviä. Rakkaus oli viimeinen asia mitä toivoin ja halusin, unissani rakkaus oli kirosana, ruma sana niin kuin jossakin laulussa lauletaan. Minä en tiennyt mitään rakkaudesta, en tiedä vieläkään. Sen tiedän, että aurinko minut tänään herätti, paistoi suoraan kasvoilleni, häivytti sateen ympäriltäni ja minä, minä uskalsin ensimmäisen kerran pitkään aikaan ajatella. Ja ajatukseni olivat kirosanoja auringolle, joka toi sisään vain itsensä eikä mitään muuta. Enkä minä uskonut auringon riittävän pelastukseksi tällaiseen harmauteen, joka minussa vallitsi.

Avaan silmäni vaivalloisesti, häikäistyn. Mietin, miksi juuri nyt, miksi tänään. Miksi tämä kaikki tapahtuu tänään, kun olin jo valmis luovuttamaan, antautumaan harmaille seinilleni ja tyhjille muistoilleni. Miksi aurinko päätti juuri tänään tunkeutua elämääni, läpi likaisten ikkunoiden, joiden reunat roikkuivat paljaina, ilman kauniita verhoja?

Unissani muistan huutaneeni, ainakin silloin tällöin. Muistan sanoneeni sanoja, puhuneeni ihmisiltä näyttävien olentojen kanssa, ajaneeni autolla pitkin metsätietä, jota reunustivat tuhannet männyt, neulasensa kadottaneet männyt. Unissani muistan kuulleeni pahoja sanoja, käskeviä ääniä, iljettäviä käsiä ja paljon sellaista, jota en muista vielä tänäänkään. Senkin muistan, että halusin unissanikin unohtaa mitä minulle oli tapahtunut tai oliko tapahtunut mitään. Ehkä minä vain kuvittelin. Ehkä minä olen hullu. Ehkä aurinko ei oikeastaan olekaan aurinko.

Ja ehkä sana ei ollutkaan sana, vaan nauru, joka kaikui ympäri seiniä, ympäri suljettuja seiniä ja pientä likaista ikkunaa. Nauru, joka kertoo kaiken.

***********************

Aika masentunut romantikko olen tuolloin tainnut olla :) Onneksi en muista, milloin olen tuon kirjoittanut...

- Lilli -

Kirjoitettaessa soi Lostin dialogia