Miikka Anttonen

Helsinkiläinen journalisti, kirjailija, pokeriammattilainen ja maailmanmatkaaja, joka on henkiseltä iältään sakkolihaa. Nauttii salaa enemmän Roskapankin happy hourista kuin jatkobileistä Cannesissa.

Näytetään kirjoitukset lokakuulta 2013.

Tour de Keski-Aasia, päivät 3-4  25

Maanantai 30.9.2013

Bishkekin aamu valkenee aurinkoisena ja elohopea on 25 asteen paremmalla puolella. On aika jättää pääkaupunki taakse ja siirtyä maaseudulle. Ensin syömme kuitenkin hieman aamupalaa, jolla Brädi tilaa vahingossa hyvin erikoista valkoista lihaa. Kun kysymme tarjoilijalta sen alkuperää, tämä kertoo hymyillen sen olevan hevosen peräsuolesta valmistettua kansallisherkkua.

Gastronomisen nautinnon jälkeen otamme laukkuinemme taksin CBT:hen, joka on seikkailu- ja kulttuurimatkoja organisoiva yritys (http://www.cbtkyrgyzstan.kg/index.php/en/). CBT:stä voi bookata itselleen käytännössä millaisen tahansa ekskursion, ja toimistossa puhutaan jopa englantia. Nämä ovat myös täydellisiä omatoimimatkoja – kerrot mitä haluat tehdä, ja saat käteen kartan sekä suulliset ohjeet perille (yleensä satojen kilometrien päähän). CBT hoitaa sinulle majoituksen jurtasta tai isäntäperheen luota. CBT:n avulla voi myös esimerkiksi vuokrata hevosen toisesta kaupungista ja niin edelleen, mutta länsimaalaisia elinolosuhteita kaipaavien ei näille reissuille kannata lähteä.

Kerromme ystävälliselle virkailijalle speksit. Haluaisimme mahdollisimman kauas kaupungeista ja niin autenttiseen ympäristöön kuin mahdollista, mielellään vuorelle tai järvelle, paikallisen perheen luokse. Viittä minuuttia myöhemmin meillä on kädessämme kartta:

Tuleva kohteemme, Karool Dobon kylä Chong Keminin maakunnassa, sijaitsee vuoristossa keskellä ei mitään. Sinne pääsee noin neljässä tunnissa marshrutkalla (jaettu minibussi), jos onnistuu sellaisen löytämään. Me otamme CBT:n virkailijan ohjeiden mukaisesti taksin Bishkekin itäpuolella sijaitsevalle bussiasemalle.

Asema on lievästi sanottuna kaoottinen. Kuiva hiekka pölisee kaikkialla, aseman pihassa seisoo hajanaisia tyhjiä busseja, joissa lukee jotain kyrillisillä kirjaimilla. Yritämme kysellä kyytiä, mutta kukaan ei puhu englantia. Myöskään pelkän ”Karool Dobon” hokeminen ei tuota tulosta. Alamme jo luopua toivosta, kun jostain tallustaa hyvää englantia puhuva nuorimies. ”Karool Dobo? Let’s go guys”, hän sanoo ja viittilöi aseman vieressä seisovaan taksiin. Se on sama, vuosikymmeniä sitten parhaat päivänsä nähnyt taksi, jolla kurvasimme viittä minuuttia aiemmin bussiasemalle. Kokemukseni mukaan ulkomailla tarjottavat privaattikyydit ovat käytännössä aina enemmän tai vähemmän scammeja. Kirgisiassa kaikki on kuitenkin niin halpaa, että scammihintakin vastaisi alle suomalaista normaalihintaa. Näin ollen olemme kohta matkalla kohti määränpäätämme matkalaukut ahdettuina taksiin.

Maisema on rutikuivaa hiekkaerämaata, joka muistuttaa alkuperäisen Star Warsin aavikkoplaneettaa. Joka suunnassa näkyy horisontissa useamman kilometrin korkuisia vuoria (vuorikiipeilystä kiinnostuneille tiedoksi, että Kirgisiasta löytyy harrastajien mukaan maailman helpoimmat yli 7000 metriin kohoavat huiput kiivettäväksi). Mitä kauemmaksi pääkaupungista mennään, sitä enemmän hevoset korvaavat autot vastaantulijoina. Viimeiset 40 kilometriä ajetaan pomppuista vuoristotietä keskellä ei mitään, eikä vastaan tule ristin sielua millään kulkuvälineellä. Tänne kun joku meidät lahtaisi, niin ruumiita ei löytyisi millään etsinnöillä.

Arviolta 3,5 tuntia matkaa tehtyämme saavumme Chong Keminin maakuntaan. Tässä vaiheessa loppuu tie, ja ajetaan pitkin mutaista ja pomppuista hevosväylää. Muutaman kilometrin taivaltamisen (josta vietän suurimman osan odottaen auton jumittumista tai hajoamista) jälkeen saavumme kuin saavummekin Karool Doboon, ja tulevan isäntämme herra Janybek Liran pihaan. Hän puhuu hyvin rajallista englantia, mutta muutaman lauseen kuitenkin. Se on enemmän, kuin käytännössä kukaan tähän mennessä. Taksimatka maksaa noin 40 euroa, jossa on luultavasti muutama sata prosenttia turistilisää. Se on silti varsin kohtuullinen hinta jaettavaksi kahdelle 3,5 tunnin taksiajelusta.

Herra Liran pihalla on hevosia, kanoja, koiria ja kissoja. Pellolla on perheenjäseniä monessa sukupolvessa kyntämässä, ikähaarukka sijoittuu arviolta viiden ja 80 vuoden välille. Herra Lira näyttää meille nukkumapaikkamme (kotoisa maatalohuone, joka voisi seinillä roikkuvia islam-vaikutteisia punaisia mattoja lukuunottamatta olla Pohjanmaalta) ja pyytää sen jälkeen teelle.

Meidät esitellään rouva Liralle, joka tarjoaa itsetehtyä leipää ja teetä. Mitään kylmää juotavaa ei olekaan koko reissulla tarjolla, koska kauppaa ei ole mailla halmeilla ja puhdasta vettä ei siten saa muuten kuin keittämällä.

Teellä herra Lira kertoo, että huomenna hän vie meidät ratsastamaan. Kun kerron, ettemme ole ikinä ratsastaneet, hän tuijottaa epäuskoisesti. Vähän, kuin lappalaiselle kertoisi ettei ole koskaan nähnyt lunta. Kirgisialaiset ovat ennen kaikkea hevoskansaa, ja täällä opitaan ratsastamaan luultavasti samoihin aikoihin kävelemisen kanssa. “My brother teach you, horses easy”, herra Lira kertoo ja puistelee samalla päätään.

Teehetki. Vasemmalla herra Lira, aterialle on kutsuttu myös taksikuskimme ja englantia bussiasemalla puhunut nuori "tulkki".
Teehetki. Vasemmalla herra Lira, aterialle on kutsuttu myös taksikuskimme ja englantia bussiasemalla puhunut nuori "tulkki".

Kun kolmaskin kuppi teetä on saatu kurkusta alas, aurinko alkaa jo laskemaan. Täällä se laskee varsin aikaisin, sillä kello on tuskin edes kuutta. Kysyn, voimmeko lähteä nopealle kävelylenkille. Herra Lira nyökkää ja osoittaa meidät portista ulos.

Maisema herra Liran asunnon edestä.
Maisema herra Liran asunnon edestä.
Näitä tuli vastaan vähän väliä.
Näitä tuli vastaan vähän väliä.

Seuraavan puolituntisen aikana näen askeettisimpia olosuhteita, mitä olen eläessäni nähnyt. Karool-Dobon kylässä ei ensinnäkään ole yhtään varsinaista tietä. Saamamme kartta kyllä näyttää mutaiset polut teinä, mutta sellaisia ne eivät ole. Vastaan tulee vapaana kulkevia massiivisia härkiä. Kyläläiset katsovat kotipihoiltaan aitojensa takaa kahta kirkkaisiin vaatteisiin pukeutunutta turistia kuin aaveen nähneinä. Täällä suurimmassa osassa talouksista ei ole sähköä tai vedenjakelua. Jostain karauttaa eksyneen oloinen lammaskatras, ja heti perään ison hevosen päällä noin kuusivuotias poika, joka selvästi yrittää ohjata laumaa oikeaan pihaan.

Vuokrataan hyvä asuinmaja, 60 som/kuukausi!
Vuokrataan hyvä asuinmaja, 60 som/kuukausi!
Löytyi kylästä jopa futiskenttäkin, jota tosin käytettiin johonkin aivan muuhun.
Löytyi kylästä jopa futiskenttäkin, jota tosin käytettiin johonkin aivan muuhun.
Pakollinen minä ja härkä-kuva
Pakollinen minä ja härkä-kuva
Kylän ainoa kaivo, joka ei tosin toimi.
Kylän ainoa kaivo, joka ei tosin toimi.
Uudet ystävät. Eivät olleet moksiskaan ihmisistä. Tämä siis kylän "pääkadulla".
Uudet ystävät. Eivät olleet moksiskaan ihmisistä. Tämä siis kylän "pääkadulla".

Kun olemme kiertäneet kylän molemmat polut ja nähneet tarpeeksi eläimiä juoksentelemassa vapaina, palaamme herra Liran tilalle. Banja on parahiksi lämmitetty. Banja tarkoittaa täällä saunaa, ja sauna taas tarkoittaa ilotaloa. Kannattaa siis varoa, mitä tilaa. Herra Liran banja on yksi matala betonista hätäisesti kyhätyn oloinen huone, jossa on keskellä kaksi puupölkkyä ja pieni kamiina. Kun kamiinasta nousevan savutornin kylkeen heittää vettä, höyrystyy lämpöä hieman pitkin huonetta. Se johtuu enemmän huoneen mikroskooppisen pienestä koosta kuin systeemin tehokkuudesta, mutta kyllä täälläkin pienet löylyt saa. Herra Lira on myös ystävällisesti toimittanut meille pari sangollista vettä, jolla voimme peseytyä. Tämä onkin ainoa peseytymismahdollisuus koko reissulla.

Laatubanja.
Laatubanja.

Banjan jälkeen syömme vielä illallista (jonkinlaista lihakeittoa, joka muistuttaa ala-asteen makuelämyksistä), kunnes on aika vetäytyä yöpuulle. Keittiöstä erillisessä rakennuksessa sijaitsevaan nukkumapaikkaamme poistuessamme havaitsen, että ulkona on aivan helvetin kylmä. Päivällä lämmintä oli lähelle 30 astetta, nyt veikkaisin yöpakkasta. Myös makuuhuoneessa on kylmä. Seuraavan yön tulen nukkumaan makuupussin sisällä kaksi hupparia päällä ja siltikin hytisten.

Herra Liran asunto lienee ainoa näillä main, jossa on jonkinlainen sähkögeneraattori. Luultavasti juuri vieraiden takia, joita kuulemma tulee CBT:n kautta aina silloin tällöin. Makuuhuoneeseemme saa jopa valot, jotka menevät tosin päälle ja pois päältä vähän väliä. Samoin on muun sähkön kanssa.

Olen jo valmiina menemään nukkumaan, kun muistan jotain. Breaking Badin finaalijakso. Vaikka Breaking Bad ei tule jäämään historiaan kaikkien aikojen parhaana televisiosarjana, sen viimeisen kauden paukutus on ollut kyllä omaa luokkaansa. Finaalijakso on esitetty jenkeissä edellisenä yönä, ja olen onnistunut lataamaan sen koneelleni viimeisinäni hetkinäni hotellissamme Bishkekissä. Katsomiseen sen sijaan ei ole ollut aikaa. Olen nähnyt luultavasti jotakuinkin kaikki merkittävät televisiosarjat viimeisen 10 vuoden ajalta, enkä ole koskaan odottanut minkään sarjan loppuratkaisua näin paljon. Breaking Bad ei ehkä ole yhtä syvällinen ja uudelleenkatsottava kuin The Wire, mutta jotain poikkeuksellista se on silti onnistunut rakentamaan. Ennen sarjan viimeistä jaksoa kenelläkään ei nimittäin ole harmainta aavistusta, miten soppa tulee päättymään. Minun on saatava tietää. Sähköt ovat kadonneet totaalisesti, mutta kaivan läppärin esiin taskulampun valossa. Akkua on jäljellä tunti ja 36 minuuttia, jakso kestää reilun tunnin. Mutta tiedän kokemuksesta, että akku tyhjenee oikeasti väitettyä nopeammin. Tiukille menee.

Tuntia myöhemmin saan loppuratkaisuni, ja samalla hetkellä näyttö pimenee. Hyvät kävi, koska muuten olisin uteliaisuuteni vuoksi luultavasti joutunut kaappaamaan herra Liran auton ja ajamaan sillä satojen kilometrien päähän etsimään virtalähdettä. Kun aloitin BB:n seuraamisen 5-6 vuotta sitten, en olisi uskonut näkeväni Walter Whiten saagan päättyvän viidessä lämpöasteessa herra Liran asunnossa niin kaukana sivistyksestä, että tämän askeettisempiin olosuhteisiin on Afrikan ulkopuolella vaikea päästä.

Käyn vielä ulkohuussissa kusella ennen nukkumaanmenoa. Kaikkialla on aivan helvetin pimeää. Tulee jossain määrin paniikinomainen olo, kun katsoo aukealla paikalla ympärilleen 360 astetta eikä näe yhtään valonlähdettä missään 30 kilometrin säteellä. Taivaallakaan ei näy yhtään tähteä tai edes kuuta. Sitten oloni valtaa tyytyväisyys – näin kaukana länsimaisesta sivistyksestä ei ole tullut aikoihin oltua. Tunnen pientä syyllisyttä valonlähteeksi matkalle ottamastani kännykästä.

Tiistai 1.10.2013

Kukko aloittaa kiekumisen jo aamukuudelta. Pian aurinko kiipeää taivaalle ja cocktailiin lisätään hirnuntaa, haukkumista ja muita eläimellisiä ääniä. Meidän kellomme soi kahdeksalta. Huoneessa on edelleen niin kylmä, että hengitys huuruaa ensimmäisten auringonsäteiden tunkeutuessa ikkunan (jota ei saanut suljettua yöksi) läpi. Pihalla juoksentelevat lapset naureskelevat meille myöhään herääville. Herra Liralla asuvien ihmisten lukumäärää on vaikea laskea, mutta aika monessa sukupolvessa perhettä saman katon alla kuitenkin majailee.

Aamupalan jälkeen on ratsastusoppitunnin aika. Olin kuvitellut sen tapahtuvan aitauksessa tai vastaavassa herra Liran opastamana. Sen sijaan pihalla odottaakin tämän veli, arviolta 15-vuotias Kuba, joka ei puhu käytännössä lainkaan englantia. Lähtövalmisteluja valvova herra Lira auttaa ensin Brädin valkoisen hevosen selkään, joka esitellään Burkaksi. Minun mustan ratsuni nimi menee itseltäni täysin ohi, mutta pääsen selkään yllättävän vaivattomasti. Tämä on ensimmäinen kerta, kun istun hevosen selässä. Ja nämä eivät ole mitään koulutettuja ratsastustuntihevosia vaan luonnosta napattuja mukakesytettyjä villihevosia.

Brädin ensihetket ratsailla. Herra Lira avustaa, taustalla perinteinen kirgiisijurtta.
Brädin ensihetket ratsailla. Herra Lira avustaa, taustalla perinteinen kirgiisijurtta.

Seuraavaksi on ohjelmassa koulutus. Se kestää noin 20 sekuntia. ”You forward, say SHUAAAAAAAAAAA”. You stop, say BRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRR”. Hevoskielellisten käskyjen lisäksi Kuba näyttää käskyjä tehostavat liikkeet, eli sisäsyrjien lyömisen toisiaan kohti hevosen keskivartaloon liikkeellelähtemiseksi ja ohjista vetämisen pysäyttämiseksi. Lisäksi ohjeistetaan, kuinka ohjista kääntämällä pystyy ohjaamaan hevosen päätä ja täten kulkusuuntaa. Sitten kuuluukin portin naksahdus, ja olemme matkalla vuoristoon. Pari käännöstä ja olemme jo niityllä.

Allekirjoittanut ensimmäistä kertaa hevosen selässä.
Allekirjoittanut ensimmäistä kertaa hevosen selässä.

Kuba menee edellä, ja hevosemme seuraavat kuuliaisesti tämän ruskeaa ratsua kohti vuoria. Herra Lira on kertonut, että tänään meillä tulee olemaan mahdollisuus nousta yli 2500 metriin hevosen selässä. Hevosen ohjaaminen on yllättävän helppoa. Vähän kauempana kaupungista ratsuni alkaa napostelemaan heinää tuoreen näköisistä pusikoista, ja annan tämän tehdä niin. Se taas johtaa jatkuvaan paskantamiseen.

Vasemmalla villihevonen ihmettelemässä kesytettyjä lajitovereitaan.
Vasemmalla villihevonen ihmettelemässä kesytettyjä lajitovereitaan.

Ensimmäisen rinteen alapäässä hevoseni alkaa selvästi vikuroimaan. Se pysähtelee vähän väliä, eikä reagoi SHUAAAA!-huutoihin. Kuban ja Brädin hevoset loittonevat horisonttiin, ja omani ei halua mennä eteenpäin ollenkaan. Tulee tyhmä olo. Yritän jutella hevoselle ja koputella jaloillani sen keskivartaloa Kuban opettamalla liikkeellä, mutta mitään ei tapahdu. Sen sijaan se jatkaa syömistä ja paskantamista.

Noin 10 minuutin kuluttua Kuba on kääntynyt takaisin ja laukkaa hätiin ratsullaan. Saan käteen jonkinlaisen piiskan. Kuba läimäyttää sillä kerran ratsuani takalistolle, ja sitten mennäänkin sellaista vauhtia etten meinaa kyydissä pysyä.

Puolta tuntia myöhemmin olemme nousseet jo aika monta kukkulaa. En osaa arvioida tarkkaa korkeutta, mutta ilma on jo selkeästi ohuempaa. Oma hevoseni on edelleen jäänyt jatkuvasti jälkeen, ja erittäin jyrkän rinteen alapuolelle tulee täysstoppi. Olen ollut havainnoivinani, että hevoset seuraavat laumaa kunhan etäisyys on riittävän lyhyt. Kun toiset ovat kadonneet horisonttiin, niitä tuntuu kiinnostavan vain syöminen (kun kyydissä ei ole osaavaa ratsastajaa). Yritän jälleen saada sitä liikkeelle perinteisin keinoin, mutta mitään ei tapahdu. Kubaa ja Brädiäkään ei kuulu takaisin. Olen korkeuksissa, joissa korkeanpaikankammoisilta lentäisi laatta, keskellä ei mitään Kirgisiassa, ilman vettä nopeasti porottavaksi yltyneessä auringonpaisteessa, hevosen päällä joka ei halua liikkua. Suurena eläinten ystävänä en todellakaan halua käyttää piiskaa, mutta mitä muuta voin tehdä? Olen odottanut jo ainakin 15 minuuttia, ja olemme totaalisen motissa. Yritän jutella hevoselle. Näytän sille piiskaa ja sanon, että voisitko ystävällisesti nyt vähän liikahtaa, koska en tosiaan haluaisi läimäyttää. Mitään ei tapahdu. Tulee jo etukäteen karmea fiilis. Lopulta läimäytän ratsua niin hienovaraisesti pepulle kuin osaan. Ilmeisesti yritykseni oli lähinnä silittämistä, koska hevonen ei edes reagoi. Seuraavaksi lyön vähän kovempaa. Sitten hevonen lähteekin laukkaamaan sellaista haipakkaa, että olen lentää kyydistä. Sisäinen eläinsuojelijani näkisi sen sopivaksi rangaistukseksi.

Jyrkkää etenemistä.
Jyrkkää etenemistä.
Kuba katoaa kukkulan taakse, minä jään mottiin.
Kuba katoaa kukkulan taakse, minä jään mottiin.

Seuraavan kerran joudumme ongelmiin tiukemmassa paikassa. Olen saanut Kuban ja Brädin kiinni ja olemme kiivenneet loputtoman määrän mäkiä ylös, varmasti jo yli 2000 metriin. Sitten olemme alkaneet nousemaan satoja metrejä syvän kanjonin reunustaa, kun yhtäkkiä hevoseni on paniikissa pysähtynyt ja matkakumppanini kadonneet nopeasti horisonttiin. Nyt minua oikeasti pelottaa. Ei tarvitse kuin vähän nostaa katsetta, niin vieressä näkyy melkein kohtisuora pudotus sellaisiin syvyyksiin, että hengissä ei ole mitään mahdollisuutta selvitä. Hevonen ei selvästi halua liikkua senttiäkään. Se katsoo minua juuri sen näköisenä, että ”vittu jos näytätkin piiskaa niin hyppään tuonne kanjoniin”. Kauhusta jähmettyneenä en uskalla tehdä muuta kuin odottaa. Ja odottaa. Ja odottaa. Loputtomalta tuntuneen ajan päästä Kuba saapuu kukkuloiden takaa hätääntyneen näköisenä. Hänkin selvästi luulee, että jotain on sattunut. Kun ongelman laatu selviää, tämä vetää hevostani ohjaimista ylöspäin. Itse suljen silmät ja puristan satulaa. Jotenkin pääsemme tasaisempaan kohtaan kauas kanjonista.

Pidämme lopulta lepotauon lähes vuoriston korkeimmassa mahdollisessa kohdassa. Näkymät ovat henkeäsalpaavat. Aikaa on mennyt kolmisen tuntia, mutta olemme ratsastaneet yli 2500 metriin.

Brädin tyylinäyte.
Brädin tyylinäyte.
Lepopaikka.
Lepopaikka.
Allekirjoittanut ratsailla. Tuulitakki tuntui aamulla pakolliselta, keskipäivällä lämpötila on yli 30 asteen.
Allekirjoittanut ratsailla. Tuulitakki tuntui aamulla pakolliselta, keskipäivällä lämpötila on yli 30 asteen.
Hevosten ruokailutauko.
Hevosten ruokailutauko.
Vastakonvertoituneet heppatytöt.
Vastakonvertoituneet heppatytöt.

Paluumatkalle Kuba antaa oman, selvästi paremmin käyttäytyvän ratsunsa Brädille ja istuttaa minut Brädin aiemmin käyttämän Burkhan selkään. Itse tämä jatkaa selvästi vähemmän innostuneella ex-ratsullani. Jotenkin kuvittelin laskeutumisen jyrkkiä seinämiä alas helpommaksi kuin nousemisen, mutta eihän se ole. Nyt hevoset vasta panikoivatkin. Kaikki mäet pitää mennä siksakkia alaspäin, ja aina kun on muutamankin asteen suoraa laskeutumista niin hevoset vikuroivat.

Ja niin siinä taas käy, että Kuba ja tämän vanavedessä ratsastava Brädi katoavat horisonttiin ja kukkuloiden taakse. Omani ei liiku mihinkään. Ehkä hevoset eivät pidä minusta, tai sitten olen vain maailmankaikkeuden huonoin ratsastaja. Nyt vasta kusessa olenkin, sillä joka puolella on niin jyrkkä pudotus, että viimeiseksi haluan hevoseni lähtevän laukkaamaan. Muutama harha-askel, ja olemme rotkon pohjalla molemmat. Piiska on siis poissuljettu. Aiemmista mottikohdista olisin sentään voinut kääntyä takaisin ja yrittää löytää takaisin kylään, mutta nyt olen kymmeniä kilometrejä lähtöpisteestä täysin motissa.

Muistan yhtäkkiä, kuinka kuulin Kuban viheltevän hevosille. Yritän keksiä järkevää vihellettävää, mutta jostain syystä ainoa keskimäni melodia on Kill Billin tunnusmusiikki. Siitä Burka vasta vauhkoontuukin, ja yrittää hetkellisesti ravistella minua selästään. Olo on kuin Kaivohuoneen kesäkeskiviikkojen rodeolaitteessa. Kuba saapuu kuitenkin taas kerran hätiin oikealla hetkellä, huutaa komentoja kirgiisiksi ja hevoseni rauhoittuu hetkessä.

Kuba ohjastaa minut ja ratsuni alas vaikeimpia rinteitä pitämällä toisella kädellä omistaan ja toisella kädellä minun hevoseni ohjaksista kiinni. Minun ei tarvitse kuin pitää satulasta kiinni, mutta sekin on vaikeaa erittäin hankalassa maastossa. Jos ote lipeää, on helposti rotkon pohjalla. Miksei ensimmäinen ratsatuskertani voinut olla vaikka jossain 8-vuotiaiden tyttöjen leirillä Tuomarinkartanossa, ajattelen. Myöhemmin olen vain hyvilläni, ettei se ollut.

Matkalla tulee vastaan laumoittain villihevosia. Nämä selvästi vieroksuvat meidän ratsujamme, jotka taas tekevät parhaansa lähteäkseen lajitoveriensa matkaan. Siellä täällä tulee vastaan myös jotain jakkihärän näköisiä, lampaita ja muuta vapaasti laiduntavaa karjaa.

Yli kuusi tuntia lähdön jälkeen olemme lopulta taas Karool Dobossa. Perse ja reidet ovat kipeämmät kuin koskaan. Kokemus on silti ollut kaiken sen arvoinen.

Lounaalla rouva Lira tarjoilee Kirgisian kansallisruokaa, beshbarnakia. Se valmistetaan tyypillisesti lampaanpäästä, hevosenlihasta ja nuudeleista. Rouva on ilmeisesti arvannut meidän ihastuvan hevosiin, ja käyttänyt tällä kertaa hevosen sijasta naudanlihaa. Olen siitä äärimmäisen hyvilläni, sillä kaikesta vikuroinnista huolimatta hevosta en juuri nyt pystyisi syömään. En ehkä enää koskaan.

Beshbarnak eli "Five fingers". Nimi tulee siitä, että ruoka syödään käsin.
Beshbarnak eli "Five fingers". Nimi tulee siitä, että ruoka syödään käsin.

Lounaan jälkeen on aika jättää Karool Dobo taakse. Tänne jäisi mielellään pidemmäksikin aikaa, mutta matkan on jatkuttava. Luovutamme herra Liralle tuliaisemme Suomesta, eli Jaloviinan, Pantteri-mixin ja Fazerin sulkaalevyn. Herra Lira tutkailee pulloa ja huomaa prosenttiluvun 38 päästäen joulupukkimaisen hohotuksen. Vaikka kirgisialaiset ovatkin muslimeja, alkoholia täällä juovat kaikki. Karkit menevät hetkessä lapsille parempiin suihin, paitsi salmiakit. Ne eivät kelpaa kenellekään.


Tour de Keski-Aasia, päivät 1-2  1

Lauantai 28.9.

Aeroflotin pyörät koskettavat kiitorataa pilkkopimeällä lentokentällä. Kello on noin viisi aamulla, aurinko ei ole vielä noussut. Kentällä on vähän valaistusta ja vielä vähemmän lentokenttätyöntekijöitä. Kentän nimi on Manas, nimetty kansallissankarista kertovan 500 000 riviä pitkän runon mukaan. Se on Kirgisian päälentokenttä ja sijaitsee noin 30 kilometriä pääkaupunki Bishkekin ulkopuolella.

Rajamuodollisuudet sujuvat sutjakasti, sillä suomalainen ei tarvitse Kirgisiaan viisumia. Rajavirkailija ainoastaan ihmettelee oudon näköistä passia hetken ja lyö leimat passeihin. Tervetuloa Kirgisiaan, tai kuten paikallisilla on tapana sanoa: Добро пожаловать в Кыргызстан!

Manas Airport.
Manas Airport.

Tie lentokentältä Bishkekiin on suora ja kuoppainen. Auto pomppii holtittomasti nousten välillä puolittain ilmaan. Turvallisuudentunnetta ei lisää venäläisvaikutteinen ajotyyli. Täällä ei myöskään tunneta kaistoja, vaan poukkoillaan puolelta toiselle etsien ohitusrakoja paikoista, joihin länsimaalainen ei uskaltautuisi skootterillakaan. Puolimatkan kohdalla radio löytää signaalin ja soimaan pärähtää paikallinen hittiremix, joka kuulostaa sekoitukselta Aviciita ja turkkilaisvaikutteista joikaavaa laulua.

Taksi pysähtyy kaupungin toiseksi kalleimman hotellin eteen. Hotel Holidayn yövuorossa oleva virkailija toivottaa kahden miehen retkikuntamme tervetulleeksi melko soljuvalla englannilla. Tulemme myöhemmin oppimaan, että täällä sitä puhuu vain murto-osa väestöstä.

Hotelli sijaitsee kartan mukaan keskellä keskustaa, mutta missään ei näy minkäänlaista elämää. Kaikkialla on pilkkopimeää. Syy on katuvalojen puutteessa – niitä on pääkaupungissa ehkä kymmenesosassa teitä, muualla ei juuri missään. Maassa on myös käynnissä sähkönsäästökampanja, jonka mukaisesti sähköt katkaistaan satunnaisista kaupunginosista tietyksi ajaksi iltaisin. Katkoksista ilmoitetaan sentään etukäteen sanomalehdissä.
Koska emme näe mitään, olemme matkustaneet koko yön (lento kulki reittiä Helsinki-Moskova-Bishkek) ja väsymys alkaa hiipiä puseroon, menemme nukkumaan juuri auringon noustessa.

Herätyskello soi neljältä iltapäivällä. Bishkekissä on suunnitelmissa viipyä vain maanantaiaamuun, joten aikaa ei ole hukattavaksi. Pienen turistikierroksen (ks. kuvat alla) jälkeen on aika lähteä tutustumaan paikalliseen kulttuuriin syvällisemmin eli lähteä baariin. Oppaana meillä on suomalainen Bishkekissä asuva Mikael, jonka paikallaolosta kuulin paria päivää ennen matkaa.

Ala-Too-aukio Bishkekin sydämessä. Etualalla oleva katu on ns. pääkatu, mutta autoja ei silti kauheasti näy.
Ala-Too-aukio Bishkekin sydämessä. Etualalla oleva katu on ns. pääkatu, mutta autoja ei silti kauheasti näy.
Kansallissankari Manasin patsas.
Kansallissankari Manasin patsas.
Mikael paikallisessa rahanvaihtopisteessä.
Mikael paikallisessa rahanvaihtopisteessä.
Näkymä keskeisellä paikalla sijaitsevasta Hotel Holidaysta.
Näkymä keskeisellä paikalla sijaitsevasta Hotel Holidaysta.
Taka-alalla pääkatu.
Taka-alalla pääkatu.

Suuntaamme Mikaelin ja tämän paikalliskontakti Djamilan kanssa alkajaisiksi Blonder Bar-nimiseen paikkaan syömään ja maistamaan paikallista olutta. Alkupalaksi saamme paikallista herkkua, Kurut-jogurttipalloja. Ne näyttävät herkullisille valkotoffeepalleroille, mutta maistuvat suolalta ja käyneeltä jogurtilta. Niiden puoliintumisaika on sama kuin uraanin, eli ydinsodan jälkeen maapallolla ovat hengissä vain torakat ja kurut-pallerot.

Kurut. Kuka haluaa tuliaisia, käsi ylös?
Kurut. Kuka haluaa tuliaisia, käsi ylös?

Blonderin ruokalista on lihapainotteinen, kuten paikalliseen ruokakulttuuriin täällä päin maailmaa kuuluu. Etenkin hevosen- ja lampaanliha ovat kovassa huudossa. Paikallinen erikoisuus on nimeltään beshbarnak eli englanniksi five fingers. Se sisältää lampaanpään, nuudeleita ja hevosenlihaa. Kasvissyöjä ei täällä kauaa pysyisi hengissä.

Varsin mehevä lampaanliha-annos.
Varsin mehevä lampaanliha-annos.

Blonder Bar sisältää paitsi varsin hyvälaatuisen ravintolan, myös oman panimon. Sen filtteröity nimikko-olut Blonder, punertava kirsikkaolut sekä itsepantu versio Hoegaardenista uppoavat todella hyvin. Enkä edes ole kovin suuri oluen ystävä. Tuoppien äärellä Mikael kertoo seikkailuistaan Keski-Aasiassa ja kirgisialaisesta kulttuurista. Yksi osa sitä on vaimonryöstö, joka tosin tehtiin vähän aikaa sitten laittomaksi. Vanhan perinteen mukaan mies stalkkaa sopivan oloisia naisia, ja miellyttävän morsianehdokkaan löydettyään suunnittelee ja toteuttaa tämän kidnappauksen. Nainen on miehen edessä voimaton, ja tämä pakotetaan suoraan naimisiin. Ilmeisesti näitä pakkoavioliittoja tapahtuu edelleen, mutta Mikaelin mukaan nykyään vanhaa tapaa sovelletaan lähinnä tapauksissa, joissa naisen vanhemmat eivät suvaitse tulevaa vävypoikaansa. Vaimonryöstön jälkeen appivanhemmilla ei ole nokan koputtamista, koska tytär on "pakotettu" avioon.

Blonder Barista matka jatkuu taksilla (hinta noin 60 senttiä) kohti 12-kerroksisen talon katolla sijaitsevaa Bar 12:ta. Sieltä pitäisi olla kohtalaiset näköalat öiseen Bishkekiin. Valitettavasti ravintolasta menee sähköt juuri, kun olemme menossa sisään ja joudumme peruuttamaan läheiseen ruokaravintolaan. Puolta tuntia myöhemmin tornibaarin sähköt palaavat, ja bileet ovat hetkessä käynnissä. Hissimatkalla toivon, että sähköt eivät katkea uudestaan ainakaan ennen laitteesta poistumista.

Öinen Bishkek.
Öinen Bishkek.
Face control, kuulostaa ikävältä ja on varmasti paikallisille juuri sitä. Turisteilla ei ongelmia päästä sisään mihin tahansa yökerhoon.
Face control, kuulostaa ikävältä ja on varmasti paikallisille juuri sitä. Turisteilla ei ongelmia päästä sisään mihin tahansa yökerhoon.

Bar 12:ssa tarjoillaan paitsi shishaa ja lähes mitä tahansa alkoholia, myös ruokaa sushista alkaen. Se kuuluu paikalliseen yökerhokulttuuriin – hienoimmastakin klubista saa ruokaa koska tahansa. Täällä ei ole mitenkään erikoista vetää pizzaa paikallisessa Tigerissä neljältä aamulla. Itse asiassa Mikael valaisee, että parhaat bileet ovat usein esimerkiksi ketjupizzerioissa.

Bar 12:n tiskillä tilausvuoroni tulee hieman vahingossa, enkä ole ehtinyt miettiä tilausta. Seuraan intuitiota, ja tilaan neljä shottia paikallista vodkaa sekä neljä Long Island Ice Teata. Paikallinen vodka on noin 10 kertaa suomalaista vodkaa halvempaa, mutta maistuu jotenkin pehmeämmälle. Shotin jälkeen ei joudu edes irvistämään. Long Islandeihin ei mahdu jäiden ja eri kirkkaiden lisäksi blandista juuri nimeksikään. Seuraavan aamun orastavan krapulan voi jo aistia hiipivän puseroon.

Mikael, allekirjoittanut ja Brädi Bar 12:ssa petolliset Long Islandit kädessä.
Mikael, allekirjoittanut ja Brädi Bar 12:ssa petolliset Long Islandit kädessä.
Brädin ja Mikaelin ystävän keskustelu Bar 12:n katolla. Aihepiiri: tuntematon.
Brädin ja Mikaelin ystävän keskustelu Bar 12:n katolla. Aihepiiri: tuntematon.

Mikael repeää nauramaan, kun kerron ulkoministeriön matkustustiedotteesta (ks. edellinen postaus) ja erilaisten keskustelufoorumien kauhutarinoista. ”Yhtä turvallista täällä on kuin vaikka Porvoossa”, Mikael valaisee.

Erityisesti erilaisissa oppaissa on varoiteltu kävelemästä puistoissa pimeän jälkeen. Noin viideltä aamulla olemme matkaseuralaiseni Brädin kanssa yksin humaltuneena puistoissa, kumpikin erillisissä, vailla tietoa tarkasta olinpaikasta tai oikein muustakaan. Se, mitä on tapahtunut on edelleen hieman hämärän peitossa, mutta vastaus löytynee jostain seitsemännen ja kahdeksannen Long Island Ice Tean välimaastosta. Jossain vaiheessa olemme siirtyneet Barsuk-nimiseen paikkaan, jonka ulkopuolella on kilometrin mittainen jono. Mikael on kertonut, kuinka baareissa täällä on uskomaton 10:1 naiset-miehet-ratio. ”Hyvännäköisillä naisilla täällä on usein vaikeuksia päästä baariin sisään ollenkaan, koska naisista on niin kovaa ylitarjontaa. Länsimaalaisen näköiset miehet taas pääsevät jonon ohi sisään”. Barsukissa on ollut hieman liian hauskaa, juomaa on tilattu enemmän vadeissa kuin laseissa ja annoskoot ovat olleet eurooppalaisittain jättimäisiä. Ja kaikki on ollut niin naurettavan halpaa, että naurattaa. Sitä, miten päädyimme omille puistovaelluksillemme on vaikea tietää.

”Luulin ensin, että Brädi lähti Djamilan kanssa kotiin, koska he molemmat katosivat johonkin. Sitten Djamila tuli takaisin, mutta Brädiä ei näkynyt. Tämän jälkeen sinä menit tiskille ja tilasit neljä Red Bullia, ja käännyit kannoillasi ennen kuin tilaus tuli perille. Sen jälkeen en nähnyt sinuakaan”, Mikael valaisee seuraavana päivänä. Muistan itse hämärästi olleeni pimeässä puistossa sijaitsevalla lammella kelluvassa muoviveneessä. Brädi taas muistaa olleensa jossakin eri puistossa, josta paikallinen poliisi (joita Lonely Planet väitti turisteja ryöstäviksi ja hakkaaviksi) oli huolehtivaisesti saatellut tämän taksiin. Ryöstöistä ei ollut merkkiäkään, vaikka rikoimme jo ensimmäisenä iltana kaikkia mahdollisia turvallisuusohjeita.

Barsukin baaritiski.
Barsukin baaritiski.
Barsukin tanssilattia.
Barsukin tanssilattia.
Keskustelu, josta yhdelläkään osapuolella ei ole muistikuvia.
Keskustelu, josta yhdelläkään osapuolella ei ole muistikuvia.

Sunnuntai 29.9.

Heräämme vain muutaman tunnin yöunien jälkeen keskipäivällä. Muistikuvien keräilemisen jälkeen suuntaamme ensin maistamaan paikallista kebabia. Suurena kebabin ystävänä odotan mielenkiinnolla elämäni ensimmäistä kirgiisikebabia, eikä Ala-Too-aukion kupeessa sijaitseva Arabia kebab house tuota pettymystä. Tilaamisessa on kielimuurin takia melkoisia ongelmia, mutta lopulta pöytään tuodaan rullakebab ja paikallista mehua. Kebabissa maistuu valkosipuli ja kardemummasta muistuttava makeahko mauste. Liha on yllättäen kanaa.

Maistui huomattavasti paremmalle kuin miltä näyttää.
Maistui huomattavasti paremmalle kuin miltä näyttää.

Kebabin jälkeen on aika suunnata kohti Al-Archan luonnonpuistoa. Tekisi helvetisti mieli mennä hotellille makoilemaan ja potemaan krapulaa, mutta siihen ei ole nyt aikaa. Al-Archa sijaitsee 40 kilometriä Bishkekistä etelään korkeiden vuorten välissä. Koska meillä ei ole aikaa eikä energiaa bussiajeluun, otamme taksin. Kirgisiassa on hyvin vaikea tulla käyttäneeksi suomalaisittain merkittäviä rahasummia, eikä tämä yli 4 tuntiin venyvä ajelu ole mikään poikkeus.

Maasto näyttää tältä heti muutaman kilometrin päässä Bishkekistä. Vastaan tulee lähinnä härkiä, vuohia ja hevosia, autoista ei tietoakaan.
Maasto näyttää tältä heti muutaman kilometrin päässä Bishkekistä. Vastaan tulee lähinnä härkiä, vuohia ja hevosia, autoista ei tietoakaan.

Tie Al-Archaan on jälleen pomppuinen. Matkalla tulee vastaan satunnaisia aaseja, koiria ja härkiä, joita kuskimme väistelee ammattilaisen ottein. Kirgisiassa sattuu liikenneonnettomuuksia vuosittain järisyttäviä määriä, johtuen sekä teiden kunnosta että paikallisesta itsemurhahakuisesta ajokulttuurista. Synkkiä lukemia ei kaunistane se, että turvavöitä täällä ei ole tapana käyttää. Meidänkään taksissamme niitä ei ole edes tarjolla.

Tyypillinen kirgisialainen vastaantulija tieliikenteessä.
Tyypillinen kirgisialainen vastaantulija tieliikenteessä.

Al-Archassa selviää heti kättelyssä, että kiipeämiseksi menee. 3,75 kilometrin mittaiseksi väitetty reitti vesiputoukselle nousee melkein kohtisuoraan ylöspäin kalliota pitkin. Siellä täällä kasvaa luonnonvaraisia goji-marjoja ja piikikkäitä pensaita. Mikael kertoi aiemmin, että tämän viikkokausia kestäneellä ratsastusmatkalla Kirgisian läpi tuli vastaan myös villejä pellollisia kannabista, jota kasvaa täällä luonnonvaraisesti. Siitä ei ole kuitenkaan täällä Al-Archassa merkkiäkään.

Olotila on eilisen jäljiltä vielä verrattain heikko, mutta armoa ei nyt tunneta. Puskemme tärisevin jaloin ylös hapottavinta koskaan kulkemaani patikointipolkua. Välillä pitää ottaa kädetkin avuksi, kun kallion päällä lojuvat irtokivet aiheuttavat kaatumisriskejä. Ja jos tätä rinnettä vierii alas, pysähdys tulee vasta satoja metrejä myöhemmin kanjonin pohjalla. Siitä ei ehjin nahoin selviäisi kukaan.

Tuntia myöhemmin olemme nousseet enemmän kuin keskivertojääkiekkoilija kesäisissä porrasjuoksutreeneissään. Reidet huutavat hoosiannaa, sydän hakkaa ja silmissä on sumeaa. Olemme varmasti kulkeneet yli väitetyt 3,75 kilometriä, mutta vesiputouksesta ei ole tietoakaan. Sen sijaan olemme hiton korkealla. Al-Archan huiput kohoavat 4895 metriin, me olemme arviolta reilussa kahdessa kilometrissä (lähtötaso 1500m merenpinnan yläpuolella). Vastaan on tullut vain pari yksinäistä patikoijaa. On pakko istua kiville hetkeksi ihailemaan maisemia ja tyhjentämään vesipullon rippeet. Vaikka ilma on kirpeän raikasta ja näissä korkeuksissa myös suhteellisen viileää, kivet tuntuvat lämpimiltä. En tiedä kivistä mitään, mutta jotain vulkaanista alkuperää ne vaikuttavat olevan. Näkymät ovat henkeäsalpaavat. Kuvat eivät tee niille oikeutta, mutta yritetään:

Brädi ja lepotauko.
Brädi ja lepotauko.
Sivullekirjoittanut ihmettelmässä maisemia rinteen alapäässä.
Sivullekirjoittanut ihmettelmässä maisemia rinteen alapäässä.
Alla raikasta vuoristovettä tarjoileva joki.
Alla raikasta vuoristovettä tarjoileva joki.
Läkähdyksen partaalla.
Läkähdyksen partaalla.

Ihmeen kaupalla selviämme myös alas ehjin nahoin. Tai no, melkein:

Note to self: Älä tartu kaatuessasi piikkipensaaseen. Brädin käsinäyte.
Note to self: Älä tartu kaatuessasi piikkipensaaseen. Brädin käsinäyte.