Miikka Anttonen

Helsinkiläinen journalisti, kirjailija, pokeriammattilainen ja maailmanmatkaaja, joka on henkiseltä iältään sakkolihaa. Nauttii salaa enemmän Roskapankin happy hourista kuin jatkobileistä Cannesissa.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on kanada.

Kolmen viikon hulluus  4

Minun oli jo kaksi viikkoa sitten tarkoitus kirjoittaa tästä twitter-feedissä sattumalta silmääni osuneesta uutisesta: http://www.cbc.ca/thisisthat/blog/2013/09/03/to-ensure-every-child-wins-ontario-athletic-association-removes-ball-from-soccer. Kielitaidottomille kerrottakoon, että kanadalaiset äidin mussukoiden holhoajat ovat saaneet nerokkaan idean poistaa pelivälineen alle 11-vuotiaiden futisjuniorien sarjoista. Vaikka asia ei sinänsä koske minua (en omaa lapsia, en asu Kanadassa), niin vieläkin vituttaa. Luulin, että Suomessa aikanaan lanseerattu Nuori Suomi-sääntely (kaikki pelaavat juniorijoukkueiden otteluissa yhtä paljon taitotasosta riippumatta) oli typerintä, mitä tulisin koskaan kuulemaan urheilun tiimoilta. Tämä peittosi vielä senkin.

Syy pelaamiseen ilman palloa ei ole tietenkään säästäminen vaan se, että ”jokainen lapsi voisi voittaa” (suora sitaatti artikkelista). Jokainen voi juoksennella ympäri kenttää, kuvitella harhauttelevansa ihan ronaldona ja tehdä maaleja. Käytännössä tämä antaa kuitenkin mielestäni elämästä valheellisen kuvan, ja on omiaan johtamaan siihen, että kyseisistä lapsista tulee pomminvarmasti lähes yhteiskuntakelvottomia vässyköitä. ”Kun vain käyttää mielikuvitustaan, elämältä voi saada mitä tahansa” on aika huono opetus lapsille. Toki unelmoimaan pitää kannustaa, mutta johonkin pitäisi ujuttaa työnteon merkitys näiden unelmien saavuttamiseksi.

Aikomani pidempi kirjoitus aiheesta jäi kirjoittamatta, koska ensin pyörähtivät käyntiin nettipokerin SM-kisat ja olennaisemmin nyt viikko sitten WCOOP eli MM-kisat. Ne kestävät reilut 3 viikkoa, ja jokaisen turnauksen pelaaminen vaatii noin 15 tunnin pelaamista joka ikisenä päivänä. Kinkerit alkoivat viikko sitten sunnuntaina, ja itse en ole sen jälkeen juuri auringonvaloa nähnyt. Tilastointiohjelma kellotti välille sunnuntai-sunnuntai 103 pelituntia. Ihan kauheasti en nukkumaan ehtinyt.

Normaali viikkorutiinini toimii nykyään suunnilleen siten, että herään yhden-kahden aikoihin, kävelen hakemaan Iso-Roobertin kadun Kipon iloisilta tytöiltä vitamiinismoothien tai teen sellaisen blenderillä itse, käyn salilla ja aloitan pelaamisen 17-19 välimaastossa. Pelaan menestyksestä riippuen 03-06 asti, lopettaen keskimäärin kuitenkin puoli neljän aikaan. Sitten vähän laiskuustasosta riippuen joko opiskelua tai tv-sarjojen katselua ja nukahtaminen kuolaten pitkin läppäriä. Repeat 5 päivää viikossa, muina päivinä enemmän opiskelua ja toivottavasti jonkinlaista sosiaalista elämää. Tämä on elämäntyyli josta pidän, saan pelata niin paljon kuin haluankin, mutta tuntimäärät pysyvät kuitenkin inhimillisinä ja sosiaaliselle elämällekin jää aikaa.

WCOOP-elämänrytmissä taas ei ole mitään normaalia. Olen näiden edellisen 8 päivän aikana operoinut noin 500 metrin säteellä. Muutin vähän aikaa sitten Kalevankadulle, enkä ole vielä yhtenäkään päivänä ehtinyt Kamppia pidemmälle. Olen nukkunut keskimäärin ehkä 4,5 tuntia yössä, ja ainoa pelin ulkopuolinen päivärutiinini on koostunut take away-ruoan hakemisesta läheisistä ravintoloista. Urheilemiseen tai mihinkään muuhunkaan ei ole yksinkertaisesti jäänyt aikaa. Jouduin käymään kerran tosin Forumissa asti, koska huomasin että minulta loppuivat vaatteet. Olen krooninen t-paitojen ostelija, ja omistan niitä varmasti yli 200 erilaista. Silti onnistuin saamaan ne kaikki likaiseksi ilman aikaa pesemiselle, joten kävin ostamassa 7 erilaista 5 euron yksiväristä t-paitaa. Tämän päivän väri on siniharmaa, huomenna mennään keltaisella.

Postaan huvikseni muutaman kuvan:

Työpisteeltä kädenmitan päässä sijaitseva virvokekaappi, koska kesken pelien ei ehdi juosta kolmea metriä oikealle jääkaapille.
Työpisteeltä kädenmitan päässä sijaitseva virvokekaappi, koska kesken pelien ei ehdi juosta kolmea metriä oikealle jääkaapille.
Oikea jääkaappi, joka toimii lähinnä virvoitusjuomakaapin täytevarastona sekä jäähdyttimenä kahdelle päivittäiselle take away-boksille.
Oikea jääkaappi, joka toimii lähinnä virvoitusjuomakaapin täytevarastona sekä jäähdyttimenä kahdelle päivittäiselle take away-boksille.
Ruokavalio on lähinnä nestemäinen, koska molemmat kädet tarvitsee pelaamiseen ja haarukan käyttö on siten mahdotonta.
Ruokavalio on lähinnä nestemäinen, koska molemmat kädet tarvitsee pelaamiseen ja haarukan käyttö on siten mahdotonta.
Näitä energiajuomatölkkejä löytyy ympäri asuntoa, koska en ehdi viedä tyhjiä takaisin kauppaan. Itse asiassa koko kämppä leuhkaa kulahtaneelta low carb-Monsterilta.
Näitä energiajuomatölkkejä löytyy ympäri asuntoa, koska en ehdi viedä tyhjiä takaisin kauppaan. Itse asiassa koko kämppä leuhkaa kulahtaneelta low carb-Monsterilta.
Alkuperäinen, WC:ssä sijaitseva pyykkikori täyttyi, joten jouduin laajentamaan keittiön puolelle.
Alkuperäinen, WC:ssä sijaitseva pyykkikori täyttyi, joten jouduin laajentamaan keittiön puolelle.
Taustalla ensisijainen työpiste, etualan säkkituolille siirryn session loppuvaiheessa kun pöytiä on niin vähän, etten tarvitse erillistä näyttöä läppärini kylkeen.
Taustalla ensisijainen työpiste, etualan säkkituolille siirryn session loppuvaiheessa kun pöytiä on niin vähän, etten tarvitse erillistä näyttöä läppärini kylkeen.
Ja kaikki tämä siksi, että palkintokaappiin saisi vähän täytettä. Napoleon-konjakki ja perusshampanja odottelevat kaapin päällä kuusinumeroista voittoa.
Ja kaikki tämä siksi, että palkintokaappiin saisi vähän täytettä. Napoleon-konjakki ja perusshampanja odottelevat kaapin päällä kuusinumeroista voittoa.

Ai miksi tämä kaikki? Maineen ja kunnian lisäksi kyse on siitä, että WCOOP yksinkertaisesti vetää puoleensa kaikki kynnelle kykenevät pokeria edes auttavasti osaavat ympäri maailman. En tiedä tarkkaan montako eri pelaajaa näihin turnauksiin osallistuu, mutta epäilen lukeman olevan pitkälle kuusinumeroinen. Näistä voittavia pelaajia lienee muutama tuhat. Helppoa rahaa on yksinkertaisesti saatavilla liikaa, jotta yhtään vapaapäivää voisi pitää.

Nopeasti laskemalla näiden 3 viikon aikana saanee halutessaan sijoitettua helposti yli sata tonnia pokeriturnausten sisäänostoihin. Minä en aio pelata kaikkein kovimpia, viisinumeroisten sisäänostojen turnauksia, mutta saan silti helposti noin 60-70 000 dollaria sisään. Oletan, että nämä tulevat keskimäärin takaisin 150% palautuksella. Pelaamalla yksistään nämä kolme viikkoa tienaa siis (teoriassa) ainakin $35 000. Normaalina viikkona saan sisään alle puolet tuosta, ja myöskin huonommalla palautuksella.

Joku voisi väittää tätä ahneudeksi, mutta ei koko WCOOP-huumassa ainakaan minun kohdallani ole kyse pelkästään rahasta. Jos olisi, en varmasti silti pelaisi kuin kuutena päivänä viikossa. Jos sitäkään, laiska kun olen. Sen sijaan kuten kaikki muutkin, myös minä haaveilen WCOOP-voitosta. Live-areenoilla voitetulla intiaanipokerin maailmanmestaruudella tulen bragailemaan lopun elämääni, mutta yksi titteli pitäisi saada netistäkin.

Mikäli tämä ei ylläolevasta välittynyt, niin tämä on myös vuoden stressaavinta aikaa. Se, että sijoitetut 70 tonnia tulevat pitkässä juoksussa takaisin korkojen kera, ei kauheasti lohduta reaalitilanteessa pelien mennessä huonosti. Ei ole mitenkään mahdotonta, että häviäisin koko summan kolmeen viikkoon. Ja silloin ei kyllä kauheasti naurattaisi. Kun tähän lisätään krooninen univaje, liikunnan ja sosiaalisen elämän puute, 600 milligrammaa kofeiinia päivässä, vuori hotkien naamaan vedettyä take away-ruokaa ja älytön stressi, niin vähemmästäkin tuntee itsensä ihmisraunioksi. Aivoni tuntuvat ylikuumentuneen ja palaneen karrelle kaikesta pokeriajattelusta kuin vanhan tietokoneen kovalevy, ja helpoimmatkin arkiaskareet tuottavat vaikeuksia. Yritin tänään muun muassa maksaa ostoksia plussa-kortilla ja ihmettelin, miksi laite ei anna näpytellä tunnuslukua. Minulla on viimeiset kolme päivää ollut outo, puolikuumeinen olo, vaikken selvästikään ole edes vilustunut. Keho ei vaan yksinkertaisesti pidä saamastaan kohtelusta, ja en ihmettele.

Tätä hulluutta on jäljellä vielä kaksi viikkoa. Ensimmäinen meni tulosten valossa kaksijakoisesti. Negatiivista on se, että hävisin seitsemän päivää kahdeksasta. Positiivista taas se, että sinä yhtenä päivänä voitin niin isosti että jäin viikosta kuitenkin rapiat $20 000 ylös. Se lievittää vähän tulevien viikkojen stressiä, mutta vain vähän. Poistetaan se yksi voittopäivä, niin käsillä olisi taloudellinen katastrofi.

Kun WCOOP vihdoin kahden viikon päästä sunnuntaina päättyy, haluaisin hermolomalle lämpimään paikkaan, johonkin nettiyhteyksien kantamattomiin palmun alle. Ihan kaikki tästä ei toteudu, sillä sen sijaan Aeroflotin siivet vievätkin Kirgisiaan. Sieltä olisi tarkoitus luovia aasin tai masurkan kyydissä rajan yli Kazakstaniin. Aiheesta lisää ensi kerralla, tarkoitukseni on herättää matkapäiväkirjaformaatti henkiin tänne Cityyn reissun ajaksi jos toimitus sen sallii. Katsotaan kuitenkin ensin, kestääkö pumppuni vielä seuraavat kaksi viikkoa WCOOP-hulluutta.

Ei ehkä ole kauhean terveellistä viettää näitä kolme viikkoa siten kuin itse ne vietän, mutta yhdestä asiasta minua ei ainakaan voi syyttää. Nimittäin saamattomuudesta. Olen harrastanut urheilua koko lapsuuteni, ja meillä treeneissä oli myös pallot. Olin 20 hengen joukkueesta ehkä 17. paras pelaaja, ja unelmat jalkapalloammattilaisuudesta kariutuivat ennen kuin kanadalaisjunnut saavat edes oikeaa pelivälinettä peleihinsä. Sen sijaan opin realismia ja työnteon merkitystä. Ja juuri siksi olen tilanteessa, jossa minun on ylipäätään mahdollista pelata kymmenistä tuhansista pokeria joka ilta huipputasolla. Ei minusta maailman parasta tullut tässäkään lajissa, mutta riittävän hyvä kuitenkin. Tässä lajissa hyväksi tuleminen vaati noin 10 000 harjoitustuntia viiden vuoden aikana.

Yhtään niistä ei vietetty mielikuvaharjoittelun parissa.


Montreal ja kallis palohälytys  8

Painelin New Yorkista kymmeneksi päiväksi Playa del Carmeniin, Meksikon itärannikolle. Pääasiallisena motiivina oli selvittää, olisiko PDC:stä pitempiaikaiseksi tukikohdaksi ja etsiä kämppä. Olin jo vuorokauden jälkeen täysin vakuuttunut, että Playa del Carmen on jokseenkin täydellinen ratkaisu kaikkiin niihin ongelmiin, joita Rosaritossa asuminen toi mukanaan. Kolmen päivän jälkeen olimme jo bookanneet kolmen makuuhuoneen asunnon ystävieni Bryanin ja Alexin kanssa joulukuun alusta eteenpäin.

Olen yleensä aina inhonnut liian turistipitoisia kaupunkeja ja vältellyt niitä reissuillani. Jotenkin sitä kaukana kotoa ollessaan yrittää mieluummin päästä paikalliseen kulttuuriin sisään kuin tulla kohdelluksi turistina. Viime aikoina olen kuitenkin tajunnut, että koska tarkoituksena on parkkeerata johonkin pidemmäksi aikaa, on oikeastaan ihan mukavaa jos asiat toimivat ja kaupungista löytyy elämääkin. Voimme silti tehdä uudesta tukikohdasta pistoiskuja "oikeaan" Meksikoon, mutta satunnaisena päivänä ei ole pahitteeksi että netti toimii ja palvelut löytyvät vierestä.

Playa del Carmen on juuri sopivan kokoinen tarkoituksiini. Se on niin pieni, että kaupungin päästä päähän voi kävellä reilussa tunnissa eikä takseja tarvitse käyttää. Se on kuitenkin myös niin iso, että tekeminen ei lopu kesken. Kämppämme sijaitsee 20 metriä rannasta, viereisessä korttelissa on loistava kuntosali ja kolme kilometriä pitkä, erilaisia kauppoja, ravintoloita ja yökerhoja pursuava pääkatu alkaa 50 metrin päästä. Olemme juuri sen verran syrjässä hulinasta, että voin pelata rauhassa aina kun haluan, mutta kaikki on niin lähellä että tekemistä riittää.

Kun sain kämppäasiat hoidettua, minulle jäi viikko aikaa tehdä mitä halusin. Käytin sen etupäässä rannalla löhöämiseen, pelaamiseen ja uusiin ihmisiin tutustumiseen. PDC:ssä asuu 40-50 pokerinpelaajaa, joista entuudestaan tunsin ehkä 10. Pari pitkän kaavan mukaista iltaa rantabaareissa ja nyt lähes kaikki ovatkin jo kuin vanhoja tuttuja. Meno itäpuolella on myös huomattavan erilaista kuin Rosaritossa, kun kaupungissa on joka ilta bileet ja konkreettista tekemistä löytyy huomattavasti enemmän. Otin itse kuitenkin vielä suht rauhallisesti, sillä ehdin tehdä kaikenlaista Playassa myöhemminkin ja kalliin jenkkikierroksen jälkeen teki mieli myös pelata nettipokeria. Taisin pelata kymmenen päivän aikana neljä sessiota, joista kolme loppui netin katkeamiseen lievästi tappiolla. Neljännellä kerralla menin parin uuden ystäväni kämppään pelaamaan paremman netin toivossa ja voitin leppoisat $25000 yhdessä illassa, mitä ei kovin usein tapahdu. PDC:stä jäi siis kaikenkaikkiaan erittäin hyvät fiilikset.

Tätä kirjoitan Montrealista, Kanadasta. Ulkona on oletettavasti suunnilleen yhtä kylmä kuin Suomessa. Olen ollut täällä viime viikon torstaista, eli viikko tuli juuri täyteen. Tämä on ensimmäinen kertani Kanadassa, ja Montreal on niin iso paikka että kaikenlaista tekemistä varmasti riittäisi. Perinteiseen tyyliin poistuin kuitenkin hotellista muualle kuin kasinolle ensimmäisen kerran sunnuntaina, ja silloinkin palohälytyksen pakottamana.

Torstaina lentoni laskeutui niin myöhään, etten jaksanut tehdä muuta kuin mennä nukkumaan. Perjantaina teki suunnattomasti mieli pelata, joten tilasin huonepalvelusta aamupalaa ja aloitin pelaamaan ennen kuin kävin edes suihkussa. Tilasin jossain vaiheessa myös lounaan ja illallisen, ja yhtäkkiä olikin jo niin myöhäistä että oli aika mennä taas nukkumaan. Lauantaina ajattelin, että voisin tehdä jonkinlaisen turistikierroksen, mutta pelihimot olivat taas liian suuret ja päivästä muodostui toisinto perjantaista. Sunnuntaina nyt ei ollut puhettakaan siitä, ettäkö voisi tehdä jotain muuta kuin pelata, koska silloin on isoimmat viikottaiset nettiturnaukset. Heräsin poikkeuksellisesti jo aamukahdeksalta pelaamaan niitä ja painoin menemään 15 tuntia putkeen. Yhdeltätoista illalla olin erittäin hyvissä asemissa neljässä eri turnauksessa, joissa kaikissa voittaja saisi jotain 25000 ja 70 000 dollarin väliltä. Sitten 17. kerroksen huoneessani alkoi korvia särkevä ujellus.

Tajusin melkein heti, että kyseessä on palohälytys, vaikka henkilökunta tekikin parhaansa hämäämisekseni soittamalla evakuointiohjenauhaa ainoastaan ranskaksi. Pelit olivat kuitenkin uskomattoman hyvissä asetelmissa, ja sulkemalla tietokoneen sanoisin hyvästit potentiaalisille jättivoitoille. Jotenkin en jaksanut uskoa, että kyseessä olisi oikea tulipalo, eikä ikkunastakaan näkynyt sen kummemmin liekkejä kuin savuakaan. Ajattelin, että jatkan pelaamista vähän aikaa ja toivon, että ujellus loppuu ja henkilökunta ilmoittaa väärästä hälytyksestä. Minuuttien kuluttua ja ujelluksen kovennuttua totesin, että pakko kai tässä on lähteä. Otin läppärin syliin, laitoin hupparin päälle ja ryntäsin 17 kerrosta alas paloportaita rukoillen, että wi-fi toimii myös alakerrassa.

Paloportaat toivat minut hotellin taakse lastausrampille, josta juoksin korttelin ympäri hotellin sisäänkäynnille. Ei merkkiäkään savusta tai tulipalosta, mutta henkilökunta kieltäytyi päästämästä minua takaisin sisään. Parkkeerasin etuoven viereen ja yritin räpeltää langatonta nettiä päälle kohmeisin sormin (ulkona 5 astetta pakkasta). Se toimi kohtalaisesti, ja tunsin japanilaisturistien ihmettelevät katseet istuessani maassa risti-istunnossa läppäri sylissä nappeja himokkaasti painellen samalla, kun muut panikoivat tulipalosta ja huoneeseen jääneistä tavaroistaan.

(Sivuhuomio: Kanadalaiset hälytysajoneuvot kuulostavat muuten ihan jonkinlaisilta Party Buseilta. Kun kuulin ambulanssin ensimmäisen kerran hotellin ikkunasta, olin aivan varma että ulkona on täynnä kännisiä pub crawl-turisteja oleva avokattoinen bussi. Sireenistä lähtevä ääni on jonkinlainen yhdistelmä vuvuzelaa ja iloista "woooooooooooo!"-huutoa. Ehkä äänen on tarkoitus piristää kyyditettäviä?)

Palohälytys osoittautui vähemmän yllättäen vääräksi hälytykseksi, mutta ihmiset päästettiin takaisin sisään vasta 45 minuuttia myöhemmin. Tässä vaiheessa sormeni olivat jo kangistuneet jääpuikoiksi, keskittymiseni tiessään ja suurin osa turnauksista päättyneet ennenaikaiseen putoamiseen. Kun pääsin lopulta takaisin huoneeseeni, olin mukana enää kahdessa turnauksessa, jotka nekin menivät harakoille. Lopputuloksena kuitenkin kymppitonnin voittosunnuntai joten en kai voi valittaa, mutta epäilen silti palohälytyksen maksaneen minulle noin toisen mokoman.

Maanantaina totesin, että palohälytys oli luultavasti korkeampien voimien tapa ilmoittaa, että olisi aika tehdä jotain muutakin kuin pelata nettipokeria. Viimeiset neljä päivää ovatkin menneet Montrealiin tutustuen, kasinolla pelaten ja kaupunkiin pitkin viikkoa rantautuneiden kavereiden kanssa pyöriessä. Live-turnauksista ei ole tuttuun tyyliin tullut muuta kuin pitkä miinus. En tiedä, miten monta vuotta ihmisen pitää hakata päätään seinään live-pokerin pelaamisen suhteen ennen kuin voi todeta, että kyseessä on vain kallis harrastus. Oma ratkiriemukas kuusinumeroinen kuoppani niihin karkeloihin ei ainakaan kauheasti naurata, mutta niin vain olen taas huomenna menossa pelaamaan $3500 World Poker Tourin pääturnausta. Turnauksessa on vielä ns. re-entry-mahdollisuus, eli pelaaja voi pudotessaan ostaa kerran uudestaan sisään. Olen jo henkisesti valmistautunut siihen, että noin 99 kertaa sadasta seuraavat kaksi päivää maksavat minulle 7000 taalaa. Pääturnauksen alkamisessa on toisaalta myös se hyvä puoli, että se tuo kaupunkiin suuren joukon tuttuja pokerinpelaajia. Epäilisin tuntevani heistä etukäteen lähemmäs sata, joten rientoja yöelämässä riittää varmasti koko viikonlopun. Näin ollen turnaus on oikeastaan win/win-tilanne: joko pääsee jatkoon tai baariin. Viime aikoina jälkimmäinen on tosin realisoitunut kohdallani jo ensimmäisen pelipäivän jälkeen vähän liian usein. Onneksi olen kohta taas Playa del Carmenin lämmössä pelaamassa nettipokeria, jossa sentään tiedän pelaamaan aloittaessani yleensä voittavani.

Parit räpsykuvat todisteeksi siitä, että olen tehnyt sentään jotain muutakin kuin pelannut pokeria:

Jostain syystä Kanadassa on joka kadunkulmassa 90-lukulaisia puhelinkoppeja. Bell on täällä kova juttu, ja ihmiset tosiaan myös käyttävät näitä koppeja soittelemiseen. Ilmeisesti kännykät eivät ole vielä rantautuneet tänne asti.

Toveri keskuspuistossa.

Kaupungissa on jouluostosrumba jo kovasti meneillään. Vastoin yleistä mielipidettä olen itse aina pitänyt jouluostoksilla pyörimisestä ja ihmismassojen keskellä shoppailemisesta. Loputtomasta joulukoristeiden ja alennusmyyntien määrästä tulee jopa vähän haikea fiilis, koska tänä vuonna tuskin pääsen ostamaan lahjoja kenellekään ja joulukin menee hiekkarannalla Meksikossa. Melkoinen kontrasti pariin edelliseen, tyttöystävä kainalossa vietettyyn perinteisempään joulunviettoon. Onneksi joulusta on vain viikko uuteen vuoteen ja siihen, kun David Guetta soittaa takapihallamme PDC:ssä, mikä taas oletettavasti voittaa Suomen ja loskan keskellä vietetyt vuodenvaihteet.

Kiipesin downtownin vieressä nököttävän Mount Royalin päälle. Kyseessä ei ole pelkkä näköalapaikka vaan massiivinen puisto/ulkoilualue.

Illan hämärtyessä kävelin satunnaista, valaisematonta tietä jossain puiston uumenissa. Yllättäen vastaan tuli noin 30-metrinen kirkkaasti valaistu risti, joka vain yksinkertaisesti seisoi keskellä metsää ilman, että sen yhteydessä oli kirkkoa, muistomerkkiä tai mitään muutakaan.

Pohkeiden huutaessa hoosiannaa ja laskeutuessani takaisin kohti kaupunkia aurinko oli jo laskenut. Voiko olla rentouttavampaa maisempaa kuin kirkkaasti valaistu suurkaupunki korkeine rakennuksineen iltamyöhällä?

Loppukevennykseksi hotellisiivoojan yllätys viimeisenä päivänä Playa del Carmenissa. Pyyhkeitä eivät muistaneet vaihtaa tai roskiksia tyhjentää, mutta tällä saa kyllä kaiken anteeksi.