Miikka Anttonen

Helsinkiläinen journalisti, kirjailija, pokeriammattilainen ja maailmanmatkaaja, joka on henkiseltä iältään sakkolihaa. Nauttii salaa enemmän Roskapankin happy hourista kuin jatkobileistä Cannesissa.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on pokeriammattilainen.

Maailman onnekkain mies  20

Olin viime lauantaina Mascotissa vanhan ystäväni kanssa parantamassa maailmaa. Ystäväni oli ollut juuri tapaamassa vanhempiaan, ja puheeksi oli tullut pokerinpelaamiseni ja jatkuvat kasinovierailuni. Vanhempien näkemyksen mukaan olin kuulemma uhkapeliriippuvainen, ja voitolliset tuloksetkin selittyvät ainoastaan tuurilla. Tämä on varsin yleinen näkemys asiaan vihkiytymättömien keskuudessa, joten oikaistaanpa muutamia harhakäsityksiä.

Tyypillisesti kaikessa uhkapelissä voitolle jää vain järjestävä taho, eli "talo". Jos otetaan esimerkiksi kauppojen kassoilla seisovat peliautomaatit, niiden pelaaminen voitollisesti on täysin mahdotonta. Sama koskee vaikkapa rulettia, blackjackia ja muita kasinopelejä. Toki jos kysyt keneltä tahansa automaattia rämpyttävältä mummolta tuloksista, vastaus on aina "kyllä minä olen vähän voitolla, tai ainakin omillani". Tämä on uhkapeliaddiktiota pahimmillaan. Kaiken uhkapelintarjoamisen perusidea on luonnollisesti tehdä voittoa. Mikään kasino ei yritä lahjoittaa rahaa pelaajilleen tarjoamalla sille epäsuotuisia pelejä. Uhkapelien luonteeseen kuitenkin kuuluu, että pelaajille osuu välillä myös voittoja. Siksihän niitä pelataan.

Jos ajatellaan esimerkiksi tyypillistä hedelmäpeliä, sellaisen palautusprosentti on noin 90:n luokkaa. Jokainen euron pyöräytys palauttaa siis pitkässä juoksussa takaisin 90 senttiä, mutta yksittäisellä kerralla lopputulos voi olla mitä vain nollan ja sadan euron päävoiton väliltä. Jos pelaajat tajuaisivat maksavansa 10 senttiä jokaisella napinpainalluksella, pelejä ei varmasti kovin moni pelaisi. Tätä pelaamisen hintaa kutsutaan rakeksi.

Miksi pokerinpelaaminen on sitten erilaista? On totta, että siinäkin maksetaan rakea. Järjestävä taho, eli kasino tai nettipeleissä jokin uhkapelejä tarjoava sivusto, ottaa siinäkin siivun jokaisesta voitosta (tyypillisesti jotain kolmen ja viiden prosentin väliltä). Juju onkin siinä, että pokeria pelataan muita ihmisiä vastaan. Et tule koskaan voittamaan pitkässä juoksussa peliautomaattia, rulettipyörää tai blackjack-jakajaa, koska kaikki nuo pelit ovat matemaattisesti mahdottomia peitota. Mutta entä toinen ihmismieli? Niin kauan, kun vastapelurisi on niin paljon huonompi että voittomarginaalisi on suurempi kuin rake, pystyt tekemään puhdasta voittoa. Jos kaksi täysin samantasoista pelaajaa pelaa vastakkain, tuolloin voitolle ei tosiaan jää kuin talo. Pokeriammattilaisen tärkeimpiä tehtäviä onkin peliseuran valinta, eli vältellä kovia vastustajia ja viedä rahat amatööreiltä.

Pokerissakin tuurielementti on vahvasti läsnä. Amatööri voi helposti voittaa viikkotolkulla tajuamatta, että on itse asiassa häviävä pelaaja. Maailman huonoin pelaaja voi peitota yksittäisessä jaossa maailman parhaan. Jos pelaisin nyt yhden jaon haasteottelun juuri säännöt oppinutta amatööriä vastaan, voitonmahdollisuuteni olisivat vain karvan yli 50 prosenttia. Kymmenessä jaossa jäisin voitolle ehkä 55% ajasta, sadan jaon jälkeen noin seitsemän kertaa kymmenestä. Monesti hävitessä ärsyttää vastustajan hyvä tuuri. Se sama tuuri on kuitenkin myös se, joka tuo huonoja pelaajia peleihin loputtomasti. (Nopean vilkaisun mukaan maailman suurimmalla pokerisivustolla pelaa tälläkin sekunnilla 100 000 ihmistä, vaikka on vuorokauden hiljaisin aika. Eri pelisivustoja on yli 500, voitollisia pelaajia ehkä 5%. Laske siitä.)

Mistä kaikki raha sitten tulee? Kun ammattilaiset pelaavat keskenään, voitolle ei jää kuin talo. Käytännössä kaikki raha tulee heikoilta pelaajilta. Pokeri on hauska harrastus, ja häviävät pelaajatkin nauttivat pelaamisesta. Nämä ovat myös samaa ihmisryhmää, jotka pokerimenestyksestä kysyttäessä kertovat olevansa "vähän voitolla tai ainakin omillaan".

Tässä kohtaa astuu esiin myös moraalikysymys, jota moni pokeriammattilainen tuskin on pohtinut. Erittäin suuri osa ammattilaisten voittorahoista tulee nimittäin eriasteisista peliongelmista kärsiviltä ihmisiltä. Minun on todella vaikea kuvitella, että pokerin kaltaisessa pelissä kovin moni sijoittaisi tunnollisesti samalla lailla harrastukseensa tietyn summan kuussa kuin vaikka futisjoukkueen kenttävuokriin. Kun huonot pelaajat häviävät, he haluavat usein voittaa tappionsa takaisin tallettamalla lisää ja lisää. Kaikista maailman pokerinpelaajista voitollisia on muutama prosentti, eli jokaista menestystarinaa kohden pitäisi mahtua kymmeniä surullisia ihmiskohtaloita. Nurjan puolen tarinoita kuitenkin harvemmin kuulee.

Pelaan itse lähes pelkästään nettipelejä, ja moraalikysymykset on siten helppo laittaa taka-alalle. Nettipokeri on videopelimäisen hektistä ja jännittävää, summat vaihtavat ruudulla omistajaa hurjaa tahtia ja uusia jakoja tulee muutaman sekunnin välein. Ei siinä paljon ehdi miettiä, onko vastustaja mahdollisesti pantannut perintöhopeansa ostaakseen sisään vielä kerran. Nyt viime aikoina olen käynyt useamman kerran myös kasinolla pelaamassa. En ole kaksisesti voitolla (live-pokeri ei ole minun juttuni), ja ne vähät voitot ovat tulleet käytännössä pelkästään hupipelaajilta. Viimeksi toissapäivänä pöytääni istahti humaltuneen oloinen pukumies, joka kertoi hävinneensä jo pari tonnia rulettiin odotellessaan pöytään pääsemistä. Pöydässä hän ei vaivautunut katsomaan korttejaan, vaan panosti pelimerkkinsä sokkona meidän muiden hieroessa käsiämme yhteen. Tällä kaverilla oli luultavasti sen verran syvät taskut, että muutaman tonnin hävimäinen kasinolle kävi ajanvietteestä. Olen monesti kuitenkin nähnyt myös heikkoja pelaajia, jotka yrittävät tosissaan mutta eivät kertakaikkiaan pärjää. He saattavat juosta pankkiautomaatilla hakemassa lisää rahaa useamman kerran illan aikana, koska ylpeys ja pelihimo eivät anna myöten lopettaa parempia pelaajia vastaan. Kun istuu pelipöydässä ilmiselvästi häviävän amatöörin kanssa, jonka elekielestä huokuu pikemminkin tuska kuin huoleton illanvietto, on välillä vähän vaikea nauttia pelaamisesta ja voitetuista rahoista. Silti nuo tunteet on osattava laittaa taka-alalle, tai muuten tässä ammatissa ei ole tulevaisuutta.

Emmekä me ammattilaisetkaan ole immuuneja uhkapeliaddiktiolle. Vaikka pelaisimme 99 prosenttia ajasta hyvää, voittavaa pokeria, kaikille sattuu joskus mielenhäiriöitä. Ja ne saattavat tulla todella kalliiksi. Yleensä nämä liittyvät aina yksittäisen session tappioihin. Kun häviää vaikka pari tonnia pöydässä huonoa onneaan, tekee niin pirusti mieli yrittää hakea tappioita takaisin ruletista tai isommista peleistä. Olen itsekin kärsinyt menneisyydessä näistä ongelmista paljon, enkä ole ainoa. Pari kertaa olen joutunut vetämään kaverini kasinopelien äärestä pois puoliväkisin. Molemmilla kerroilla kaverini oli niin humalassa, että rahaa olisi takuuvarmasti mennyt huomattavasti enemmän kuin varaa olisi ollut. Nämä tilanteet ovat kuitenkin aina vaikeita, koska toisen ammattilaisen päätöksiin puuttuminen asettaa kyseenalaiseksi tämän harkintakyvyn ja siten koko ammattilaisuuden perusteet. Olen useita kymmeniä kertoja tyytynyt vain seuraamaan vierestä tuttuni tilttaamista, koska mielestäni ei ole ollut asiani siihen puuttua.

Pokeri on hyvin pitkälti itsekontrollipeli. Perustaidot oppii nopeasti, ja 10-20 euron tuntipalkkaan riittävät kohtuulliset taidot kertyvät (henkilöstä riippuen) muutaman sadan pelitunnin jälkeen. Mutta se tuntipalkka edellyttää sitä, ettei koskaan tee huonoja, tunnepohjaisia ratkaisuja. Olisi mielenkiintoista nähdä joku tutkimus siitä, ovatko pokeriammattilaiset enemmän tunnekylmiä kuin muut. En mielestäni itse ole, mutta käytännössä kaikki urallani vastaan tulleet ongelmat ovatkin tulleet tunnepuolelta. Pokerissa rationaalinen ajattelu ja kylmähermoisuus viedään niin pitkälle, että epäilen monen meistä vertautuvan psykopaattisarjamurhaajiin, jotka poistavat uhreiltaan hanniballecterinä ruumiinosia pedanttisen tarkasti silmääkään räpäyttämättä. Täydellinen pokerinpelaaja on tunteeton kone, joka ei hätkähdä mistään eikä varsinkaan suutu koskaan.

Olen jo perusluonteeltani aika lauhkea, mutta yhdestä asiasta minäkin kimmastun helposti. Nimittäin siitä, kun tietämättömät valistavat kuinka häviän ne rahat varmasti kuitenkin ennemmin tai myöhemmin mokomaan uhkapeliin. Minulla ei ole mitään ongelmaa sen suhteen, jos ihmiset eivät arvosta ammattiani tai pitävät pokerinpelaajia ylipäätään epäilyttävänä joukkona. Uhkapelivetoisten ammattien ympärillä tulee aina olemaan tietty leima, joka juontaa juurensa ihmisten kärsimyksistä. Vaikka maailmassa on miljoonia pokerinpelaajia ja raha tulee minulle vaihtelevasta pelaajapoolista eikä suoraan yksittäisen uhkapeliriippuvaisen kärsimyksistä, hyväksyn mukisematta väitteen siitä, ettei tämä ehkä ihan korkeimman mahdollisen moraalin hommaa ole (tätä voi kukin yrittää kompensoida tavallaan, itse kirjoitan väsynyttä blogia ihmisille viihteeksi ja yritän parhaani mukaan suojella luontoa ja eläimiä). Mutta sitä en hyväksy, että pokerimenestystäni kuvaillaan tuuriksi. Olen kuitenkin pelannut yli kaksi miljoonaa jakoa urallani, ja niitä kuuluisia verta, hikeä ja kyyneleitä on vuodatettu saavikaupalla. Arvostan jokaista tuntemaani pokeriammattilaista, koska he ovat kyenneet tekemään itselleen ammatin pelistä, jossa vain pienenpienellä prosentilla on siihen rahkeita. Jos kyse olisi pelkästä tuurista, minun on pakko olla maailman onnekkain ihminen.

Ja sopii muuten tulla kokeilemaan onneaan.

PS: Bookkasin pienen kevätretken ensi viikolle. Ainakin neljä maata, kaksi maanosaa, mahdollisimman vähän matkatavaraa, liian paljon live-pokeria ja totuttua enemmän reppureissumeininkiä. Seuraava blogi tulee siis toivottavasti parinkymmenen asteen paremmalta puolen.