Miikka Anttonen

Helsinkiläinen journalisti, kirjailija, pokeriammattilainen ja maailmanmatkaaja, joka on henkiseltä iältään sakkolihaa. Nauttii salaa enemmän Roskapankin happy hourista kuin jatkobileistä Cannesissa.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on känni.

Oravanpyörästä toiseen  4

Lähetin vähän aikaa sitten tv-tuotantoyhtiössä työskentelevälle ystävälleni pitkähkön kyselytulvaviestin, jossa kyselin alan työllistymisnäkymistä. En ole aikeissa lopettaa pokeria vielä vähään aikaan, mutta täysin odottamatta viime kuukausina on jostain mieleni sopukoista puskenut esiin ajatus, että ehkä en kuitenkaan pelaa tätä peliä loppuelämääni. Minut tunteville tämä tulee luultavasti melkoisena shokkina, koska ensinnäkään en ole aikuisiälläni ollut yhdessäkään vakavassa työsuhteessa (jos mäkkärin tyylisiä duuneja alle parikymppisenä ei lasketa), ja olen jo 26-vuotias. Toiseksi jopa meistä pokeriammattilaisista olen aina ollut huomattavasti keskimääräistä obsessoituneempi pokerista. Monet pelaavat nykyisin parikymmentä tuntia viikossa varallisuutensa turvin käyttäen lopun ajan elämästä nauttimiseen, minä tulen hulluksi jos en saa pelata ainakin viittäkymmentä tuntia. Muutamia vuosia sitten pokerikuumeeni ollessa korkeimmillaan olin aivan häkeltynyt, kun eräs pitkän linjan ammattilainen kertoi pelaavansa pokeria vain siksi, että sen tuoman korkean tuntipalkan turvin hänelle jää mahdollisimman paljon vapaa-aikaa. Itse olin aina pitänyt vapaa-aikanani sitä, kun saan pelata pokeria rauhassa ilman häiriötekijöitä.

Jotenkin tämä asetelma on muuttunut myös omalta osaltani viime aikoina. Ensimmäistä kertaa koskaan olen viimeisen vuoden aikana oikeasti nauttinut päivistä, kun ei tarvitse pelata pokeria. Olen pitänyt kokonaisia vapaapäiviä ja jopa -viikkoja ilman, että satunnaisia kutinoita lukuunottamatta olen kaivannut hiiren naputtelua. Olen saanut päästäni kiinni ajatuksia kuten "olisipa mukavaa jos olisi niin paljon rahaa, ettei tarvitsisi koskaan tehdä töitä". Aiemmin minulla ei ole oikein ollut mitään varsinaista tavoitetta tai päämäärää, koska vaikka olisin vienyt Bill Gatesin rollit, olisin silti luultavasti halunnut pelata 50 tuntia viikossa ihan vain siksi, että se on mielipuuhaani.

Mikä sitten on muuttunut? Suoraan sanottuna en tiedä. Pelit ovat sujuneet kokonaisuutena edelleen sen verran hyvin, että tappioiden kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. En ole vielä liian vanhakaan, vaan hiirisormi naputtaa entiseen malliin ja 15 tunnin pelisessiot eivät vieläkään pahemmin hapota. Nautin edelleen suunnattomasti siitä degeneraattielämästä, kun saa uhkapelata päivästä toiseen massiivisia tuntimääriä. Jostain syystä minusta on kuitenkin viime aikoina tuntunut, että olisi hienoa yrittää antaa oma panos maailmalle jossain muussakin. Pokeriammattilaisuus on itsekkäimpiä mahdollisia ammatteja, jossa työssä menestyminen on samalla muilta pois ottamista. Muille ihmisille siinä ei anna muuta kuin vitutuksen, kun vie heidän rahansa. Minusta ei koskaan tule kahdeksasta neljään-työskentelijää, mutta olisi hienoa kokeilla joskus siipien kantavuutta jonkinlaisen epäitsekkään luomistyön parissa.

Pokeri on ammattina todella kuluttava myös siinä mielessä, että se imee henkisesti aivan kuiviin. Koska aivoni käyvät ylikierroksilla koko sen ajan kuin pelaan, en muina aikoina luultavasti anna itsestäni kovin sosiaalista tai intellektuellia kuvaa. Muistan, kuinka joskus 18-vuotiaana olin idealistinen kriitikonalku, joka googlasi satunnaisia wikipedia-artikkeleita yleissivistystä kohentaakseen ja painoi iltalukiossa espanjaa oppimisen ilosta. Kun nykyisin lopetan 12 tunnin pelisession, olen valahtanut ajattelukyvyltäni johonkin koiran ja kultakalan välimaastoon, eikä minulle tuota mitään ongelmia katsoa keskinkertaisia sitcomeja aivot narikassa. Löysin esimerkiksi vähän aikaa sitten tämän nettisivuston, josta voi katsella täysin ilmaiseksi mitä tahansa maailman parhaiden yliopistojen oppitunteja. Sain ainakin itse tästä löydöksestä aivan älyttömät kicksit, mutta ikävä kyllä 95 prosenttina päivistä minulla ei ole mitään mahdollisuutta oppia uutta. Näen vain puhuvia päitä, ja kaikki tieto menee toisesta korvasta ulos ilman, että pokeriajattelun turruttamat aivoni rekisteröivät yhtään uutta ajatusta. Maailma on kuitenkin aika ihmeellinen paikka, ja tuntuu vähän tuhlaukselta olla todella hyvä vain yhdessä asiassa, mikä sekin on vielä toisten ihmisten rahojen nyhtämistä sataprosenttisen itsekkäin tarkoitusperin.

Vaikka pokeriammattilaisuus on useimmille nimenomaan oravanpyörästä pakenemista - ja se on myös minulle ollut aina siinä kaikkein parasta - omanlainen oravanpyöränsä se on sekin. Ei ehkä aikaisten aamuherätysten tai ärsyttävien pomojen oravanpyörä, vaan pikemminkin itseensä imaiseva maailma, todellisuuspako. Minulla ei ole vuosikausiin ollut mitään hajua paljonko keskivertoduunari tienaa, paljonko ruoka maksaa, mihin aikaan aamun ensimmäinen bussi lähtee, mitä tavalliset ihmiset tekevät iltaisin, milloin aurinko nousee tai laskee ja niin edelleen. Jos en jollain käsittämättömällä tavalla olisi onnistunut elämään erittäin terveellisissä parisuhteissa tavallisiin tyttöihin ja omaisi selväjärkisiä kavereita, olisin luultavasti kadottanut kosketukseni todellisuuteen jo kauan sitten.

Katsoin Facebookista satunnaisesti 40 viimeisintä kaveria, joiden kanssa olen lähetellyt viestejä. Näistä 33 koski jollain tapaa pokeria. Jos mietin ystäväpiiriäni, niin valitettavan moni ystävyyssuhde on jäänyt varsin vähälle ylläpidolle sen jälkeen, kun viisi vuotta sitten tähän oravanpyörään astuin. Toki tietyt elämänmittaiset ystävät ovat säilyneet ja ihan parhaat ystäväni ovat edelleenkin pääsääntöisesti ei-pokerinpelaajia, mutta moni ennen tärkeältä tuntunut ystävyyssuhde on hautautunut jonnekin miljoonien jakojen ja hävittyjen ja voitettujen dollareiden alle. Omalta puoleltani syy väljähtäneeseen yhteydenpitoon ei koskaan ole ollut siinä, että olisin nähnyt itseni jotenkin eriarvoisena. Minulla ei vain yksinkertaisesti ole ollut energiaa. Jos pokerissa haluaa huipulle, ei ole muita vaihtoehtoja kuin elää sataprosenttista pokerielämää pelin ehdoilla (kuten muussakin huippu-urheilussa). Ja kun olen jo antanut itsestäni viimeisenkin pisaran koko päivän kestäneen maratonsession jälkeen, minulle on lähes mahdotonta jaksaa olla sosiaalisessa kontaktissa muihin kuin pokeriystäviini. Me ymmärrämme toisiamme, ja toisen nuhjuinen olemus, ajamaton parta ja alavireinen habitus viestii toiselle pokerinpelaajalle siitä, että töitä on taas tehty. Pokerinpelaajien kesken on helppo puhua siitä, kuinka taas meni kymppitonni kankkulan kaivoon ja vituttaa kuin pientä oravaa. Tällaiset keskustelut ovat uhkapelaajille jokapäiväisiä kahvipöytäkeskusteluja (tosin kahvin tilalla on yleensä olutta). Mutta kun yrität tavata ns. normaalia ihmistä, niin yritä siinä nyt sitten motivoitua puhumaan opintotuen leikkauksista tai siitä, kuinka junat ovat aamuisin myöhässä. Kuten sanoin, tällä ei ole mitään tekemistä oman egoismini kanssa, minulla ei vain kertakaikkiaan riitä siihen kovin usein energiaa. Kovasti haluaisin asian olevan toisin, mutta niin kauan kun ammattini on tämä, on muutosta vaikea nähdä. Ollakseni empaattinen ekstrovertti, jolla riittää aina aikaa muiden murheille ja joka rakastaa kahvilla käymistä kavereiden kesken maailmaa parantaen minun pitäisi tehdä jotain vähemmän kuluttavaa.

En varmasti koskaan pääse niin riippumattomaan ammattiin kuin pokeri matkusteluineen ja vapauksineen, enkä luultavasti myöskään samalle tulotasolle. Mutta ihan ajatuksen tasolla yhtäkkiä ei tunnukaan niin vastenmieliseltä, jos saisin joskus mahdollisuuden toteuttaa itseäni muutenkin. Itseni tuntien vähän luulen, että mahdollisessa tulevassa ammatissanikin tulen obsessoitumaan tehtävistäni samalla tavalla, mutta ehkä kykenisin ainakin olemaan parempi ystävä ja kumppani muillekin kuin niille, joiden elämä on pelkkää pokeria ja sosiaaliset kontaktit koostuvat tapaamisista Namun terassilla aamukolmelta.

Totta puhuakseni en ihan vähän odota sitäkään, kun puolentoista kuukauden päästä rantaudun pitkästä aikaa Suomeen ja pääsen vetämään ns. pokerikännit paatuneiden uhkapeluriystävieni kanssa, käymään läpi viimeisen puolen vuoden tapahtumat korttiringeissä sekä yrittämään pokerinörtin haparoivalla itseluottamuksella ja kymmenen rohkaisujuoman jälkeen sammaltavalla puheenparrella naisseuran iskemistä Helsingin kesäyössä. Nämä kokoontumiset nimittäin menevät joka kerta niin, että ensin puhumme tuntikaupalla tavallisen ihmisen korvaan kuolettavan tylsiä pokerijuttuja, ja sitten kun riittävän alkoholitarjoilun jälkeen voisi puhua jostain muustakin, oma ulosanti ei enää ole kovin ymmärrettävää. Vaikea käsittää, miksi nämä iltamat johtavat erittäin harvoin kontakteihin vastakkaiseen sukupuoleen.

Ensi kesänä aion kuitenkin myös yrittää jotain, mihin en toistaiseksi ole vielä koskaan pystynyt. Pelata inhimillisiä määriä vain 3-4 päivänä viikossa, sivistää itseäni muuten kuin pokeriartikkelien kautta, käydä kahviloissa, pyöräillä ympäriinsä wannabe-hipsteripyörälläni, pelata tennistä, tavata vanhoja ystäviä pitkästä aikaa ja käydä pussikaljalla. Ehkä myös kirjoitan jotain pöytälaatikkoon tulevaisuuden varalle. Jo pelkkä auringonvalon näkeminen olisi edistystä aiemmista kesistä, joten kovin korkealla rima ei ole.

Ystäväni jaksoi vastata noin 5000-merkkiseen tajunnanvirtamailiini, mikä paitsi lisäsi käsitystäni ei-pokerinpelaajien energisyydestä, myös valoi uskoa tällaisen kouluttamattoman ja työkokemuksettoman uhkapelurinrotjakkeen tulevaisuudennäkymiin. Ehkä joku kaunis päivä pelaan pokeria enää harrastuksena sunnuntai-iltaisin tohvelit jalassa, ja muun ajan toteutan itseäni kirjoittaen. Jos olen onnekas, ehkä joku vielä jopa maksaa siitä minulle jotain. Ihan vielä ei kuitenkaan ole sen aika, sillä pokerimaailmassa on minulle edelleen liikaa rahaa voitettavana ja jakoja nähtävänä. Seuraavat vuodet näyttävät hyvässä ja pahassa varsin pokeripitoisilta.

PS. Kuvat ovat viime viikon reissultani Cypress Mountainille. Vancouverin loputon vesisade alkoi ärsyttämään niin paljon, että päätin ratkaista ongelman menemällä niin korkealle (1320 metriä), että tulisi edes lumena.


Mies vailla henkilöllisyyttä  8

Olin lauantaina Hangossa juhlistamassa pokerinpelaajapainotteisella porukalla ystäväpariskunnan hääpäivää. Ohjelmaan kuului muun muassa wakeboardausta...

... tai ainakin niillä jotka siihen kykenivät, tässä oma paras yritykseni:

Puoli tuntia yritin päästä laudan päälle, mutta eihän siitä mitään tullut. Täysin unbeatable laji. Kuulin että samaan aikaan rannalla oli lyöty betsejä siitä, pääsenkö laudalle koko iltana. Kaverini oli kopannut 50-kertoimisen betsin 10 eurolla toisen kaverin 500 euroa vastaan. Lunastus jäi kuitenkin haaveeksi, kun lopulta luovutin litkittyäni jatkuvien kaatumisten seurauksena vatsan täyteen merivettä. Loppuillan kompensoinkin sitten käänteistä nestehukkaa alkoholitarjoilujen parissa.

Jossain vaiheessa saatiin kaverin kanssa idea, että otetaan tikanheittobetsi panoksena viiden tähden illallinen, joka häviäjän pitää itse kokata toiselle osapuolelle seuralaisineen asianmukaisissa vaatteissa ja voittajan toiveiden mukaisesti. Hävisin toki eli kaverini pääsee nauttimaan gourmet-illallisesta á la Anttonen.

Toki illan ohjelmaan kuului myös pakollinen rantapokeriturnaus:

Kilpailuhenki ei taaskaan antanut periksi vaan piti yrittää täysillä tässä hieman leikkimielisessä turnauksessa, ja tiukan taiston jälkeen sainkin Hanko Beach Open 2012 -tittelin itselleni. Palkintorahat sen sijaan hukkasin Hangon yöhön.

Loppuillasta suuntasimme hankolaiseen yökerhoon, johon Kim Herold sopivasti ujutti koko 20-päisen seurueemme jonon ohi. Kim on todella hieno mies ja ollut mukana pokerireissuilla jo monia vuosia, ja oli siten entuudestaan tuttu myös illan juhlaparille. Itse asiassa Kim oli soittanut ja tarjoutunut tulemaan laulamaan jo alkuillasta yksityiskeikalle rannalle, mutta vesiskootteriin unohtunut puhelin esti nämä aikeet. Yökerhossa Kim sitten veti keikan, jota en ikävä kyllä voi kommentoida koska muistikuvani leikkaavat todella pahasti kiinni jo tässä vaiheessa (löysin tosin itsestäni todella hämäriä kuvia tanssimassa eturivissä).

Kuulin että keikan jälkeen olimme vaihtaneet yökerhoa isompaan, mutta ovimies oli estänyt sisäänpääsyni liiallisen humalatilan takia. En kuitenkaan ollut vielä valmis nukkumaan, joten kiersin takakautta piikkilanka-aidan yli baariin sisään. Tästä minulla ei ole varsinaista muistikuvaa (kuulin kavereilta), mutta kuulemma aidassa oli myös piikkilangaton kohta. Olin kuitenkin provosoitunut piikkilangan tarjoamasta haasteesta ja halunnut mennä yli kaikkein hankalimmasta kohdasta. Seurauksena haavat molempiin kämmeniin ja noin 15 pienempää haavaa sääressä, kyljessä ja kyynärpäässä. Positiivisena puolena jotenkin ihmeen kaupalla en jäänyt tästä kiinni, vaan lipitin muun seurueen kanssa loppuillan lonkeroa, kädet verillä mutta onnellisena. It was worth it.

Aamuyöllä piti tehdä vielä pakollinen yöuinti, ikävä kyllä unohdin riisua shortsit ja vein vahingossa passinikin uimaan. En omista ajokorttia enkä henkilökorttia, ja uintiretken seurauksena ainoa virallinen henkilötodistukseni on nyt paperimössöä. Reilun viikon päästä on suunniteltu lähtöä San Remoon, mikä voi olla hieman vaikeaa ilman henkkareita. Toisaalta olen vähän miettinyt reissun skippaamista joka tapauksessa, sillä tajusin että kyseinen turnaus menee päällekkäin Flow:n kanssa. Ja Flow:ssa esiintyy mm. Bon Iverin lisäksi todellinen man of the moment, Frank Ocean: http://youtu.be/HfyWQ2AEBic

Vähän alkaa olla sellainen kutina, että tätä ei voi kyllä missata. Toisaalta en päässe tuonnekaan sisään ilman papereita (olen 25 mutta aina kysytään paperit vaikka yrittäisin ostaa yhden oluen kaupasta? Kiitti naamasta), eli pitäisi varmaan raahautua poliisilaitokselle joku päivä lähiaikoina.

PS. Ettei mene ihan off topiciksi, alla allekirjoittaneen viimeisen kolmen kuukauden pokeripelit graafimuodossa. Vähän alkoi $60 000 viivan väärällä puolella hajottamaan, mutta pikkuhiljaa voi jo alkaa hengittämään vapautuneesti. Vielä kun omilleen pääsemisen lisäksi onnistuisi voittamaan, niin voisi haaveilla biittaavansa 16-vuotiaan kesäduunarin palkan.


Naku-uinti ja pokeribileet  3

Jos tämänkertaisen blogautukseni kirjoitusasu on normaalia huonompi, syytän krapulaa. Olin eilen Kaivohuoneella bileissä, tarkoituksena ottaa muutama. Lopulta löysin itseni pöydästä 1,75l Belvedere ja blandiskori edessä 3.30 erittäin juhlatuulella, kun pilkku tuli.

Meitä oli iso remmi pokerinpelaajia, ketään ei nukuttanut. Mietimme potentiaalisia jatkopaikkoja. Useampi meistä asuu keskustassa, ja vaihtoehtoja oli monia. Päädyimme kuitenkin menemään Hietsuun.

Jakauduimme kolmeen taksiin. Muistaakseni yksi autokunta lähti hakemaan juotavaa kotoa, toinen pyyhkeitä ja kolmas ruokaa. Lopputulos oli se, että noin 15 matkaan lähteneestä hietsuun löysi kolme, blandiksia ja pyyhkeitä ei ollut, pari sipsipussia kylläkin.

Hetken sipsejä mutusteltuamme rohkaistumme uinnille. Ketään ei näy missään ja uimahousuja ei ole, joten heitämme vaatteet isoon kasaan ja juoksemme veteen. Noin 10 sekunnin räpiköimisen jälkeen toteamme veden sen verran kylmäksi, että päätämme lopettaa uimisen ja mennä pukeutumaan. Tässä vaiheessa havaitsemme, että vaatekasamme päällä on noin 800 lokkia syömässä sipsejä. Kellot, kengät, housut, paidat aivan lokinpaskassa. Well done.

Tämäkään ei kuitenkaan lannista juhlatunnelmia, vaan saamme vision lähteä jatkamaan uimista johonkin lämpimämpään paikkaan. Soitto 020202: "Moi, tota pystytsä kattoo jostain uimahallin joka ois auki tähän aikaan?" Urheilutalo kuulemma olisi. Taksi sinne, toteamme että halli on kesän suljettu.

Uusi puhelu, sama kysymys kuin edellä. Itäkeskuksen uimahalli kuulemma aukeaa 6:15. Kolme soturia ottaa taksin kohti itäväylää, edelleen lokinsyömät sipsit kainalossa ja vaatteet märkinä. Maksamme taksin, joka kurvaa kaukaisuuteen. Ovessa lappu, että halli kiinni tyyliin jonkun remontin takia.

Taas uusi puhelu, sekä numeropalveluun että taksikeskukseen. Seuraavaksi kohti uimastadionia. Se on auki. Menen sisään ja ostan lipun sekä vuokraan uimahousut. Katson taakseni ja totean että kaverini eivät pääse sisään. Haisivat kuulemma liikaa vanhalle viinalle. Hylkään vuokraamani uimahousut ja poistun kaverieni kanssa.

Vielä yksi oljenkorsi. Tässä vaiheessa kello on jo varmaan 9. Kumpulan maauimala, one time? Taksi sinne, toteamme paikan ulkopuolella että se on jopa auki. Armoton valmistautuminen ja psyykkaus jotta pääsisimme sisään, jokainen käy läpi omat linet mitä sanoa lippuluukulla ettei pientä humalatilaamme havaittaisi. Hirveä tsemppaus ja ihmeen kaupalla pääsemme kaikki sisään.

Tässä vaiheessa muistamme, ettei kenelläkään ole uimahousuja. Ympärillä olevista lapsiperheistä päättelemme, että sellaisia saatetaan vaatia. Lippukassalta voi onneksi vuokrata. Kysyvät kokoa, kaikki vastaavat "M". Saamme kolmet noin XS-kokoa vastaavat räikeän punaiset pöksyt, jotka muistuttavat enemmän bikinien alaosaa kuin miesten housuja. Se ei haittaa.

Menemme altaille, kysymme uimavalvojalta josko hyppytornit olisivat kohta auki. Ne luvataan avata kohta. Menemme hetkeksi makoilemaan puisille penkeille. Havahdumme auringonpistokseen 2-3 tuntia myöhemmin, aivan hajalla, krapulan hiivittyä puseroon ja nestehukan ollessa läkähdyttävä.

Retreat. Palautamme punaiset uimahousut, pukeudumme lokinpaskaisiin vaatteisiin ja otamme vielä yhden taksin kohti kotejamme. Ulkona on kesän ensimmäinen hellepäivä, kello on 12. Haaveilen sinnittelemisestä iltaan asti hereillä, jotta voisin kääntää unirytmini. Nukahdan mäkkipussin viereen noin 12:05.

Heräsin äsken, kello tulee iltakahdeksan. Aavistuksen sekava olo. Hyvän illan tunnistaa siitä, että toipumiseen menee ainakin kaksi päivää.

Tästä pääsemme itse aiheeseen, eli pokerinpelaajien biletystaipumuksiin. Se on ehkä kaikkein eniten meitä profiloiva asia mainstream-mediassa. Jos pokeri jossain mainitaan, niin yhdeksän kertaa kymmenestä kyseessä on joku "Sahamies kusi kadulle kännissä"-tyylinen otsikko.

Monella saattaa varmasti olla sellainen kuva, että pokerinpelaajilla on aina isot bileet, vip-aitiot joka bilepaikasta ja niin edelleen. Olen itse kiertänyt pokerimaailmassa kohta viisi vuotta ja ollut niin monissa bileissä, ettei ole mitään toivoa edes yrittää niitä laskea. Tämän näkemyksen turvin ajattelin kertoa, miten asiat oikeasti menevät.

Stereotyyppinen hienostoklubi-vip room-jatkot viiden tähden hotlassa-tyylinen mielikuva pitää maailmalla usein aika hyvin paikkansa. Pokeriturnausreissujen kohokohta on usein pelaajabileet, joita tosiaan järjestetään aivan älyttömissä paikoissa. Turnauksen järjestää aina joku peliyhtiö, ja käytännössä jokaisessa turnauksessa pelaajayhtiö järjestää myös joko turnauksen aluksi tai lopuksi hillittömät bileet jossain. Niihin panostetaan aina, koska peliyhtiöt haluavat tietenkin tarjota asiakkailleen elämyksiä ja laittaa sanan kiertämään kuinka juuri heidän turnauksessaan on parhaat bileet, kannattaa tulla toistekin.

Melkein joka kerta näihin bileisiin on buukattu kuukausia etukäteen yksi kyseisen kaupungin absoluuttisesti hienoimmista paikoista, usein koko baari on varattu ainoastaan pokerinpelaajien käyttöön. Paikalla saattaa olla joku puolitunnettu dj ja jotain ohjelmaa viihdetaiteilijoiden muodossa. Bileissä pyörii joskus julkkiksia (pokerista innostuneita joita joko minä tai kaverini on bongannut bileissä: Kevin Dillon, Michael Phelps, Ben Affleck, Hank Azaria, Dennis Rodman, Nelly). Juomat ovat aina ilmaiset, jokaisessa pöydässä odottaa korillinen viinaa ja blandiksia ja niitä saa juoda niin paljon kuin haluaa. Veikkaan, että bileet tulevat peliyhtiöille järkyttävän kalliiksi, mutta maksavat kuitenkin itsensä takaisin kun asiakkaat (me) ovat tyytyväisiä ja jatkavat pelaamista.

Eli kyllä, lähes aina ulkomaanreissuilla pokerielämään kuuluu juuri näitä surrealistisen hienoja bileitä, joita ei muuten pääsisi helposti kokemaan. Monella tapaa ne ovat ainakin itselleni kohtuullisen tärkeä osa kiertämistä - korttia nyt voi pelata missä vain, mutta on siistiä tehdä jotain muutakin ja saada jälkipolville muisteltavaa (bilejatkoista minulla on vuosien varrelta kirjan verran järjettömiä tarinoita, joita ajattelin dokumentoida tässä blogissa vähän myöhemmin).

Hienoa on myös se, että tämä pelaajabilekulttuuri on levinnyt viime vuosina myös pienempiin turnauksiin. Vielä urani alussa tilanne oli universaalisti se, että ainoastaan isoimmissa, 5000-10000 euron turnauksissa oli jotain muuta ohjelmaa kuin pokeria. Sitten muutama vuosi takaperin eräs peliyhtiö keksi brandata oman, halvan sisäänoston ja amatööreille suunnatun turnaussarjansa nimenomaan sillä, että ohjelmassa on aina jäätävät bileet. Sana levisi, turnaussarjasta tuli huippusuosittu, ja nyt lähes kaikki peliyhtiöt ovat ottaneet saman linjan. Nykyään pokeriturnaukset ovatkin monelle enemmän loma ja bileet kuin vakava pelitapahtuma.

On aina yhtä hauska seurata, kun törmää jossain Cannesin hienostoklubilla Penttiin Perähikiältä joka voitti 2000 euron turnaukseen paikan 2 euron karsintaturnauksesta vahingossa, on ekaa kertaa elämässään ulkomailla ja vetää 500 euron vodkaa flipflopit jalassa ja kaljamaha wifebeaterin alta pönöttäen paikassa, johon hän ei ikinä pääsisi sisään ellei pokerilafka olisi sattunut buukkaamaan paikkaa kyseiseksi illaksi.

Mutta entä sitten Suomessa? Tämä ei ehkä päde Ilariin, Jensiin ja muihin pokeritaivaan tuikkivimpiin tähtiin, mutta väittäisin suurimman osan meistä vetävän ihan samanlaisella profiililla kuin muutkin työssäkäyvät.

Urani alkupuolella koin itse pintaliitopaikoissa pyörimisen elämän siisteimmäksi asiaksi, ja monesti tuli pyörittyä kaiken maailman vip-tiloissa (Onnelan vip room 2009: 10 pokerinpelaajaa ja 5 BB-tähteä joka helvetin lauantai). Pidin silloin itse blogia peleistäni, mutta monesti tärkeämmäksi osaksi astui bragaileminen sillä, kuinka taas oltiin vähän backroomissa dokailemassa starojen kanssa.

Nyt, 25-vuotiaana ja hieman viisastuneena olen tajunnut, että kyllä ne siisteimmät illat lähtevät ihan tavallisista paikoista, massan parissa pyörimisestä ja yhdeksältä aamulla naisten bikinien alaosa päällä maauimalasta havahtumisesta. En ole turnausreissujen ulkopuolella juuri missään vip-tiloissa pyörinyt vuosikausiin, eikä kyllä kiinnostakaan. Kalliosta tai Töölöstä minut voi bongata, lonkero kädessä jauhamassa paskaa. Mieluummin jauhan sitä kaverieni kuin BB-Hennan kanssa.

Ja näin se on pokeriystävienikin kohdalla. Aika säännöllisesti kun käymme ulkona, jossain vaiheessa iltaa seuraan lyöttäytyy joku random joka meinaa alkaa hyperventiloida kun kuulee, että olemme pokerinpelaajia. "Ei helvetti, mä oon oikeesti pokerinpelaajien kans dokaamassa! Kuin siistii!". Mielestäni pokerinpelaajien kanssa dokaaminen ei eroa muiden ihmisten kanssa dokaamisesta kuin yhdellä tavalla eli siten, että keskustelu pyörii 99-prosenttisesti pokerin ympärillä ja seurueessa olevilla ulkopuolisilla on luultavasti helvetin tylsää.

Eli jos joku kutsuu sinut pokerinpelaajien illanviettoon, kannattaa suhtautua varauksella. Luultavasti meno on itse asiassa helvetisti kuivempaa kuin vaikka roskakuskien kanssa. Se mediassa annettu kuva luksuselämästä ja ylettömästä rahan tuhlaamisesta baarissa on kohtalaisen kaukana totuudesta ainakin suurimman osan ajasta. Varmasti parikymppisillä tilanne on vähän eri, kun joku on voittanut isosti ja ostaa sitten kaveriporukalle pöydän ja siihen viisi pulloa viinaa esittääkseen coolia (been there, done that). Mutta vähän pitempään alalla olleet ja suurin osa niistä, jotka voivat itseään ammattilaisiksi nimittää, ovat kyllä yleensä ihan normaalilinjalla. Paitsi silloin kun ollaan ulkomailla.

Otan ensi kerralla johonkin Lontoossa tai vastaavassa kaupungissa järjestettyyn bileiltaan kameran mukaan, ja postailen tänne otoksia. En kuitenkaan bragaillakseni, sillä aito brag on terassilla shortsit jalassa nautittu lonkero eikä Rafael Nadalin kanssa backroomissa siemailtu Belvedere-shotti.