Miikka Anttonen

Helsinkiläinen journalisti, kirjailija, pokeriammattilainen ja maailmanmatkaaja, joka on henkiseltä iältään sakkolihaa. Nauttii salaa enemmän Roskapankin happy hourista kuin jatkobileistä Cannesissa.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on sandy.

NYC, nostalgia ja hurrikaani  5

"Saavumme New Yorkin Penn Stationille 10 minuutin kuluttua", kuulutetaan. Kolmetuntiseksi venähtänyt junamatka vetelee viimeisiään. Kuin kiusoitellen reitti kulkee korkealla talojen yläpuolella kiertäen Manhattanin saaren lähes ympäri. Aurinko on jo laskenut, mutta kaikkialta kajastavat loputtomat valot antavat pilvenpiirtäjien leikata silhuettinsa taivasta vasten. Näkymästä ei voi erehtyä; tämä on New York.

Kuulokkeissani on jo parinkymmenen minuutin ajan soinut Interpol-yhtyeen ensilevy Turn On The Bright Lights. Minulle Interpol edustaa newyorkilaisinta koskaan kuulemaani musiikkia, enkä voi välttyä nostalgisoimasta katsellessani junan lipuvan pikkuhiljaa kohti Penn Stationille vievää tunnelia. Muistan, kuinka sain Interpolin Antics-levyn joululahjaksi jouluna 2004, muutamaa päivää 18-vuotissyntymäpäiväni jälkeen. Se oli aikoja ennen pokeria, matkustelua tai juuri mitään muutakaan, mikä elämääni nykyisin kuuluu. En ollut koskaan edes käynyt New Yorkissa, mutta Interpolia kuuntelemalla pystyin kuvittelemaan itseni kävelemään Brooklynin katuja.

Kirkkaankeltaisen taksin viitottuani kuski ei nouse autosta, kuten New Yorkissa on tapana. Heivaan itse tavarani takakonttiin ja hyppään takapenkille. Minuutteja myöhemmin olen jo ystäväni Andyn alaovella Lower East Sidella. Andyn kotikatu on kuin How I Met Your Motherista, Frendeistä tai vastaavista New Yorkissa kuvatuista sarjoista. Seitsemänkerroksisen talon jokaisen parvekkeen edestä kulkee palotikkaat. Alakerrassa on juutalaisten pitämä deli, josta saa bageleita ja muuta ruokaa. Kadulla kävelee ihmisiä kaikista mahdollisista etnisistä ryhmistä. Tämä on mielestäni ehkä parasta New Yorkissa; paikka on niin iso, että jotain tekemistä löytyy kellon ympäri, eikä ketään kauheasti kiinnosta mitä teet. Joissain jenkkikaupungeissa ihmiset ovat omaan makuuni vähän liian sokerihuuruisen ystävällisiä ja kiinnostuneita. Suomalaiseen sielunmaisemaan sopii paremmin se, että saa halutessaan kävellä rauhassa.

Andy avaa kattohuoneistonsa oven ja toivottaa tervetulleeksi, pahoitellen samalla että asunto ei vielä ole aivan entisellään paria päivää aiemmin riehuneen hurrikaanin jäljiltä. Lämmitys ja netti esimerkiksi eivät toimi. Olohuoneen lattialla on sulaneen pakastimen aiheuttama lammikko, jota vain hetkiä aiemmin saapunut Andy ei ole vielä ehtinyt siivota. Andy on muuttanut kämppäänsä paria kuukautta aiemmin. Viime vuosi oli hänelle breakthrough-vuosi jenkkien livepokeriskenessä reilun miljoonan tienesteineen. En voi kuvitella mitään siistimpää kuin se fiilis, kun pääsee ostamaan pokerivoitoilla omaa kämppää tästä kaupungista. Someday.

Voi olla, että aika on kullannut muistot, mutta juuri nyt ainakin tuntuu että Antics-levyn saamista seurannut vuosi eli 18-vuotisvuoteni oli elämäni paras. Vaikken henkisesti vielä kasvanutkaan silloin aikuiseksi, omasin tuona vuonna ensimmäistä kertaa kunnolla pääsyn kaikkeen aikuismaiseen ja ennen kiellettyyn tai muuten tavoittamattomissa olleeseen: matkusteluun, yöelämään, vuorotyöhön, tyttöihin. Tein töitä 40 tuntia viikossa kolmessa vuorossa pikaruokalassa, ja loppuajan olin aina jossain. Joka ilta oli jotain "pakollista" tekemistä. Elämä oli niin hengästyttävää, ettei aina meinannut edes muistaa nukkua, muttei sillä ollut niin väliäkään. Useammin kuin kerran tulin baarista kotiin viideltä, poljin pyörällä kahdeksan kilometriä töihin ja aloitin aamuvuoron autokaistalla samoilla silmillä seitsemältä. Jossain keskustan baarissa oli joka ilta euron tuopit tarjouksessa, eli melkein jokainen työvuoro päättyi keskusta-visiittiin. Pari kertaa jouduin kävelemään keskustasta Pukinmäkeen keskellä yötä talvipakkasella, koska ei ollut rahaa taksiin ja palkkakin tuli vasta seuraavalla viikolla. Krapula ei vielä ilmoitellut itsestään seuraavana aamuna. Hienoja aikoja.

Andy kysyy, haluanko lähteä viettämään iltaa johonkin. Kello on lähemmäs kymmenen sunnuntai-iltana. En ole enää 18 vaan 25, ja vaikka olen kai edelleen aika nuori, juuri nyt tunnen oloni helvetin vanhaksi. Siinä, missä 18-vuotias Miikka olisi heittäytynyt mihin tahansa seikkailuun ja lähtenyt kahden minuutin pikasuihkun jälkeen mihin vain, 25-vuotias versio haluaa vain lämpimään suihkuun, syömään ja nukkumaan. Puolustuksekseni olen jo kävellyt tänään toistakymmentä kilometriä ympäri Mysticiä (ks. aiempi entry) ja matkustanut parin osavaltion halki. Näen, kuinka Andykin on helpottunut rauhaisasta illasta, vaikka hän urhean isännän tavoin tarjosikin mahdollisuutta lähteä kierrokselle. Haemme bagelit, jotka nautimme jääkylmässä keittiössä. Tv:stä tulee sattumalta WSOP:n finaalipöytä, jota seurasimme paikan päältä. Katselemme taas vaihteeksi punertavia kasvojamme ESPN:llä, ja poden entistä suurempaa häpeäntunnetta epäsuomalaisen innokkaasta kannatuksestani.

Allekirjoittanut takarivissä oikealla.

Vetäydymme yöpuulle jo ennen puoltayötä. Käperryn peiton alle college-housut jalassa ja neule päällä. Pari astetta pois, niin hengitykseni huuruaisi sisätiloissakin. Andy ei ole vielä ehtinyt hankkia vierashuoneeseensa verhoja. Se ei haittaa, koska suuret ikkunat tarjoavat esteettömät näkymät kirkkaana loistavaan tähtitaivaaseen. Laitan kuulokkeet korvilleni vielä kerran. Juuri ennen nukahtamistani mietin, kuinka olen nyt tavallaan saavuttanut kaiken sen, mistä 18-vuotiaana haaveilin. Olen matkustanut enemmän kuin olisin villeimmissä unelmissani voinut kuvitella, minulla on ystäviä ympäri maailmaa. Jos haluan mennä New Yorkiin, voin ottaa lennon ja majoittautua kaverin vierashuoneeseen. Olen ammatissa vailla vakituisia työaikoja. Elämä ei juuri voisi olla paremmin mallillaan. Mutta silti, hetkeäkään empimättä antaisin kaiken tämän pois silmänräpäyksessä vain ollakseni uudestaan 18 ja voidakseni nauttia villistä nuoruudestani vielä kerran. 18-vuotiaana olisin antanut mitä tahansa nykyisestä elämäntyylistäni. Ehkä ihmisen perusluonteeseen kuuluu se, että ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella.

Maanantai 5.11.

Herään aamukymmeneltä virkeänä mutta kylmissäni. Lämmitys ja netti eivät vieläkään toimi. Andy pahoittelee, että joutuu lähtemään muutamaksi tunniksi auttamaan johonkin hurrikaanin uhreja auttavaan tilapäismajoitukseen. Olen salaa tyytyväinen, sillä oikeastaan en halua juuri nyt tehdä mitään muuta kuin kävellä ympäriinsä. Minulla on tasan 24 tuntia tehokasta peliaikaa tässä kaupungissa, ja aion käyttää sen mahdollisimman hyvin hyödykseni.

Ensimmäinen havainto New Yorkista päivänvalossa on se, että ulkona on aivan uskomattoman kylmä. En pakannut tälle reissulle juuri mitään lämmintä, etenkään talvitakkia. Yhden päivän nyt pärjäisi ilmankin, mutta tiedän jo matkaavani parin viikon päästä pidemmäksi aikaa Montrealiin, jossa on oletettavasti vieläkin kylmempi. Suuntaan siis Broadwaylle ostoksille. Olen varsin tehokas shoppailija ajankäytöllisesti (en jaksa sovittaa vaatteita tai harkita ostoksia, mikä johtaa nopeaan toimintaan mutta myös siihen, että noin joka toinen ostamani vaatekappale jää erittäin vähälle käytölle), ja Urban Outfittersissä käytettyä varttia myöhemmin minulla on talvitakki, pipo ja pari muuta vaatekappaletta.

Olen viettänyt New Yorkissa elämästäni niin vähän aikaa, että minulla ei ole mitään vaistoja Manhattanilla liikkumisen suhteen. Toisaalta en ole varsinaisesti myöskään menossa mihinkään, joten kävelen katuja umpimähkään. Seuraavien tuntien aikana näen Sandyn pahoin runteleman Battery Parkin aivan Manhattanin eteläkärjessä, WTC:n raunioiden päälle kovaa vauhtia nousemassa olevan Freedom Towerin, kaduilla ruoanjakelupisteisiin odottavia ihmisiä ja paljon myrskyn takia suljettuja kauppoja. Sää itse asiassa on mitä mainioin, liekö kuuluisa myrskyn jälkeen-efekti, mutta sähköt ovat poikki vielä suuresta osasta Manhattania. Vietän pääosan ajasta Manhattanin eteläosassa, eli kaikkein pahiten kärsineellä aluella. Kaupunki vaikuttaa kuitenkin saaneen itsensä jaloilleen jo parissa päivässä, eikä turisti välttämättä huomaa hurrikaanin tuhoja muusta kuin siellä täällä lojuvista katkenneista puista ja tulvimista estävistä hiekkasäkeistä.

Saan päähänpiston kulkea Brooklyn Bridgen yli pois Manhattanilta. Kävellessäni rantaa pitkin päälläni pörrää koko ajan armeijan helikoptereita. Ne kuljettavat ruokatarpeita Staten Islandille ja takaisin, jossa on kuollutkin parikymmentä. Helikoptereita nousee ja laskee parin minuutin välein. Brooklyn-haaveeni kokevat iskun, sillä havaitsen myös sillan kävelytien suljetuksi. Osa koko sillasta on kääritty valkoiseen muoviin. Juuri, kun olen ottamassa taksia Brookyniin, puhelimeni soi. Andy on päässyt töistään, ja kertoo suunnitelleensa illaksi ohjelmaa. En tajua miten, mutta jotenkin kello on jo melkein viisi. Ilta on kovaa vauhtia hämärtymässä. Päätän jättää Brooklynin seuraavaan kertaan ja otan taksin takaisin Lower East Sidelle.

Seuraavien tuntien aikana katsomme stand upia pienenpienessä open mic-paikassa, juomme brooklyniläisten pikkupanimoiden oluita, katsomme Monday Night Football-ottelun wingsejä syöden ja kiertelemme baarista toiseen umpimähkään. Omaksi pohjanoteerauksekseni illalta jää jollekin tuntemattomalle kertomani Traffic-elokuvasta lainattu vitsi hurrikaaneista: "Mitä yhteistä on hurrikaanilla ja naisella? Molemmat tulevat kuumina ja kosteina, ja lähtiessään vievät talosi ja autosi". Vastaanotosta päätellen aika ei ollut vielä kypsä.

Kurvatessani kohti JFK:n lentokenttää seuraavana aamuna kuulokkeissani soi taas vaihteeksi Anticsin oodi New Yorkille. "We ain't going to the the town / we're going to the city". Minun kohdallani asetelma on tällä kertaa ikävä kyllä päinvastainen. On aika poistua harmillisen lyhyen visiitin jälkeen takaisin Meksikoon pelaamaan lisää nettipokeria. Vielä ei ollut aika minun ja New Yorkin yhteiselolle, mutta tiedän jo, että jossain vaiheessa tulen palaamaan tänne pidemmäksi aikaa.


Mystic Pizza

Lauantai 2.11.

Havahdun aamuyhdeksältä äänekkääseen koputteluun ovella. Olen nukkunut ehkä seitsemän tuntia, ja tällä univelkojen määrällä se ei riitä mihinkään. Teeskentelen, etten kuule koputusta. Se ei kuitenkaan lakkaa, joten vääntäydyn väkisin ylös. Ovella odottaa sama mummeli joka yöllä ohjasi minut huoneeseeni. "Rise and shine!". Hän tiedustelee, josko haluaisin aamupalaa. Sanon, että haluaisin mieluummin nukkua. Saan osakseni paheksuvan katseen ja mutinaa siitä, kuinka täällä päin ei ole totuttu nukkumaan myöhään. Tunnen itseni enemmän jonkinlaisen maatilan kuin hotellin vieraaksi.

Nukun pari tuntia lisää ja vääntäydyn aulaan tilaamaan taksia yhdentoista jälkeen, turnauksen jatkuessa kahdeltatoista. Taksin tilaaminen osoittautuu yllättävän hankalaksi, sillä aksenttini tuntuu menevän pahasti ristiin connecticutilaisen vastaavan kanssa. Tai ehkä mummeli ei vain kuule mitään. Keskustelu menee suunnilleen näin:

"Hey, could you call me a cab please?"
(kauhistuu) "a cop?
"No, a cab."
"A COP? WHAT'S WRONG, DEAR?"
No, a cab, a taxi, you know."
"You want to rent a car?"

Kirjoitan lopulta aikeeni paperille. "Oh, you mean a caaaaaaaaabbb", mummeli sanoo paksuimmalla koskaan kuulemallani aksentilla. Lähin taksi on kuulemma parinkymmenen kilometrin päässä, joten sen tulemisessa kestää.

Taksi saapuu majatalolle pariakymmentä minuuttia ennen kahtatoista. Toivon sydämestäni, että kuski pystyy ajamaan vähän nopeammin päivänvalossa. Ja pystyyhän hän. Reitti Foxwoodsiin on kauniimpi kuin osasin odottaakaan. Koko matka on yhtä punertavansävyisten vaahteroiden reunustamaa harvaa metsää, joka on kuin suoraan kanadalaisesta luontodokumentista.

Etsin itseni kakkospäivän paikka-arvontalistasta. Olen pöydässä numero yksi. Arvaan jo, mitä se tarkoittaa. Yleensä ykköspöytä on aina niin sanottu tv-pöytä. Paikasta ja turnauksesta riippuen tv-pöytä yleensä joko streamataan nettiin tai tuotetaan tv-produktiona oikeaan televisioon. Telkkarissa pelaaminen on toki ihan siistiä, mutta miinuspuolena on aina se, että tv-pöytiin laitetaan aina myös kovimmat tai kiinnostavimmat pelaajat. Joissain turnauksissa tv-pöydät saattavat olla pehmeitä, kun niihin istutetaan paikallisia julkkiksia. Mashantucketissa sellaisia tuskin juuri on, joten epäilen pöydästäni löytyvän suurimman osan tänne eksyneistä hyvistä pelaajista. Se on todella hyvä kysymys, miksi minut on tähän pöytään laitettu. Hyvin vahvasti epäilen, että turnauksen järjestäjät ovat koskaan kuulleet minusta sanaakaan, etenkin kun kaikki live-tuloksenikin ovat toiselta puolelta Atlanttia. Toisaalta osallistujalistassa tuskin on lisäkseni yhtään ei-pohjoisamerikkalaista, joten ehkä he halusivat parrasvaloihin kiintiöulkomaalaisen.

Epäilykseni osuvat oikeaan. Pöydässä pelaa viisi muuta pelaajaa, jotka selvästi tietävät mitä tekevät, joukossaan livepokerilegenda Todd Terry. Pelasimme Toddin kanssa samassa pöydässä viimeksi viikko takaperin Vegasissa, mutta en ehtinyt hänen kanssaan juuri kolistella ennen putoamistani. Muista jäljellä olevista noin kahdestasadasta pelaajasta veikkaan löytyvän hyviä pelaajia yhteensä noin toiset viisi.

Tunnelma pöydässä on varsin leppoisa, mutta peli kymmentä pykälää kovempaa kuin edellisenä päivänä. Toisaalta olen nyt myös levänneempi, ja pelaan huomattavasti eilistä paremmin. Hyvät pelaajat putoavat viereltäni yksi kerrallaan, Todd heistä ensimmäisenä. Eivät tosin minun toimestani, vaan paikallisten sankareiden joiden käsittämättömälle tuurille ei näy loppua. Mehustelen huikean hyvää tilannettani, kun pöydässä on yhtäkkiä taas pelkkiä turistipappoja ja minä, ja voittajalle annettavan dollarisalkun tuoksu hiipii jo nenääni kuin Roope-sedällä konsanaan. Ilo on kuitenkin ennenaikaista. Musta viisiminuuttinen ja kerran käyneet huonot, ja olen jo puoliksi ulkona turnauksesta. Sätkin lopulta 12 tuntia eli melkein seuraavalle yötauolle ja rahasijoille - pieninkin rahasija palauttaa noin $7000 - mutta mikään ei auta. Putoan keskiyöllä ja poistun kasinolta tyhjin käsin. Kävellessäni pois en näe yhtään etäisestikään ammattilaista muistuttavaa pelaajaa turnauksessa jäljellä olevien pelaajien joukossa. Hard Rock Cafe-paidat päällä pelaavilla turisteilla taas on edessään suuria merkkikasoja. Pokeri ei ole aina reilua.

Taksimatka pimeyden halki kohti majataloa ja siellä odottavaa sekavaa mummelia on pitkä ja raskas. Kaksi päivää pelaamista, käsittämättömän vaikea matkareitti ja suuret matkakulut. Käteen jäi pelkkä luu, kuten niin monta kertaa ennenkin. Koskaan tulen tuskin live-turnausten kiertämistä lopettamaan, vaikka tuntemukset tällaisten rupeamien jälkeen taksin kurvaillessa pitkin synkkiä metsäteitä eivät kovin ruusuisia olekaan. Ongelma ei ole niinkään hävityssä rahassa, sillä voitettuihin ja hävittyihin rahasummiin turtuu nopeasti. On vain sanoinkuvaamattoman raskasta matkustaa mantereen halki tai toiseen maanosaan, kuten olen monesti tehnyt, vain poistuakseen tyhjin käsin. Onneksi nettipokeri on keksitty. Jenkeistä käsin sitäkään ei tosin saa pelata, eli en saa edes nopeaa lohdutusta toisin kuin eurooppalaisten live-turnausten jälkeen.

Sunnuntai 3.11.

Havahdun jälleen rise and shine-koputukseen. Olotila on edelleen synkkä, mutta en tiedä johtuuko se enemmän turnauksesta putoamisesta vai siitä, että olen jumissa tuhannen asukkaan kylässä kaukana sivistyksestä. Lentoni Meksikoon lähtee New Yorkista vasta reilun parin vuorokauden päästä. Minulla ei ole harmainta aavistusta, mitä tekisin siihen asti tai miten pääsisin New Yorkiin. Yritän etsiä vastauksia netistä.

Ennen kuin pääsen edes alkuun, saan ensimmäisen hyvän uutisen muutamaan päivään. New Yorkissa asuva Andy, toinen edellämainituista feidariystävistäni, on laittanut Facebookissa viestin. Sähköt ovat palautuneet Andyn asuntoon paria päivää aiemmin riehuneen hurrikaani Sandyn jäljiltä, ja paikka on taas asuinkelpoinen. Andy on jo itse matkalla New Yorkiin, joten majapaikka kaupungista löytyy. Seuraavaksi pitäisi selvittää, miten pääsisin itse paikalle ja pois Connecticutin syövereistä. Mummeli kertoo, että normaalisti New Yorkiin kulkee juna, mutta Sandyn jälkimainingeissa junia on peruttu. Päätän etsiä juna-aseman ja kysyä suoraan sieltä.

Asemarakennus on niin pieni, että kuljen sen ohi ja kävelen hyvän matkaa eteenpäin manaten virheellistä karttaa. Paikalle viimein löydettyäni hyvät uutiset onneksi jatkuvat. New Yorkin Penn Stationille kulkevista junista ainakin osa on toiminnassa myös tänään. Seuraava yhteys lähtee kuuden tunnin päästä ja saapuu New Yorkiin iltakahdeksalta. Päätän jättää tavarat majataloon ja lähteä kierrokselle Mysticiin. Pidän hyvin epätodennäköisenä, että löydän enää koskaan itseäni tästäkään paikasta, joten parempi kiertää nyt kun on mahdollisuus.

Mystic osoittautuu yhdeksi viehättävimmistä pikkukylistä, joissa olen käynyt. Saatan tosin olla hieman syksyisen väriloiston sokaisema huomioiden, että edellisen kuukauden olen katsellut käytännössä pelkkää aavikkoa ja merta. Varsinaista tekemistä ei juuri ole, mutta kävelen ympäriinsä pikkukaupunkitunnelmaa sisäänhengittäen. Kaupunkia halkoo nostosilta, joka on toinen Mysticin kahdesta matkailuvaltista. Kesäisin täällä saattaa kuulemma olla tuntien autojonoja, koska nostosiltaa pidetään ylhäällä puolikin tuntia kerrallaan ja valtatie kulkee suoraan Mysticin halki. Ei kovin käytännöllistä, mutta mukavan nostalgista. Pikkukaupat, kahvilat ja kymmenen asiakaspaikan ravintolat sijaitsevat pienissä puumökeissä. Nämä samat pikkubisnekset ovat ilmiselvästi olleet pystyssä jo vuosikymmeniä. Tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt. Mieleni lepää rauhallisissa maisemissa ja edellisten päivien vastoinkäymiset ovat kuin muisto vain.

(kuvassa maitovalas akvaariossa vähän Mysticin ulkopuolella, jonne ehdin myös)

Mysticin toinen nähtävyys ei kuulosta ensikuulemalta kovin ihmeelliseltä. Se on pizzeria nimeltä Mystic Pizza. Sekä wikitravel että pienen limonadikioskin myyjä kuitenkin vakuuttivat minulle, että minun on ehdottomasti syötävä lounaani siellä. En ole suuri pizzan ystävä, mutta astun kuitenkin sisään.

Paikan päällä minulle selviää, että Mystic Pizza on seissyt samalla paikalla jo lähes 40 vuotta. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, paitsi ruoan lienee pakko olla melko hyvää. Mystic Pizzan tekee kuuluisaksi se, että joskus 80-luvulla eräs Hollywood-käsikirjoittaja vieraili sattumalta ravintolassa ja inspiroitui paikasta niin, että päätti tehdä siitä elokuvan. Vuonna 1988 päivänvalon näki Donald Petrien ohjaama, paikan päällä kuvattu elokuva nimeltä Mystic Pizza, jonka pääosaa esitti... Julia Roberts! http://www.imdb.com/title/tt0095690/

Pizzassakaan ei ole valittamista, mutta muutaman tunnin päästä olen onneksi jo AmTrakin kyydissä matkalla kohti oletettavasti vielä makoisampia sliceja. Vaikka pikkukaupungeissa on välillä hauska käydä, ahdistun niistä todella nopeasti. Tätä ahdistusta on omiaan lievittämään seuraava kohde eli New York, erilaisten kulttuurien sulatusuuni ja loputtomien haaveiden symboli. Siitä lisää seuraavassa merkinnässä.