Miikka Anttonen

Helsinkiläinen journalisti, kirjailija, pokeriammattilainen ja maailmanmatkaaja, joka on henkiseltä iältään sakkolihaa. Nauttii salaa enemmän Roskapankin happy hourista kuin jatkobileistä Cannesissa.

Näytetään kirjoitukset tammikuulta 2013.

Matkalla  18

Lava-auto kurvailee kuoppaista, kirkkaan oranssista murskasta muodostuvaa tietä keskellä viidakkoa. Vettä sataa taivaan täydeltä, mutta 28 asteen lämpötilassa se on melkein positiivinen asia. Kaikki muistuttaa minua erehdyttävästi backpacker-ajoistani Koillis-Australiassa, Queenslandin sademetsien oransseista, tyhjistä teistä ja trooppisista sadekuuroista, jotka alkavat yhtä nopeasti kuin loppuvatkin. Muistan, kuinka istuin melkein identtisen lava-auton takapenkillä matkalla myrkyttämään peltoa paikallisen farmarin laskuun. Palkaksi 40 asteen helteessä tehdystä urakasta saimme muistaakseni 30 dollaria, pimeästi tietenkin.

Mihin kaikki aika oikein katoaa? Tuostakin on jo yli 5 vuotta. Silloin matkusteleminen ja elämä yleensäkin oli viatonta hauskanpitoa, sillä 19-vuotiaana voi aina tulla maitojunalla kotiin ja mennä huoltoasemalle töihin (kuten jouduin tekemään). Nyt tunnen itseni jo monella tapaa vanhaksi. Tuntuu, että joka toinen päivä Facebookiin pamahtaa jonkun vanhan tutun kihlautumis- tai perheenlisäysilmoitus. Ihmisillä lukee työpaikan kohdalla asianajotoimistoja, tilintarkastusfirmoja ja muita akateemista koulutusta vaativia vakansseja. Ja sitten olen minä. Kotipaikka: Bilekaupunki Meksikossa. Työpaikka: Ei ole. Parisuhde: Ei ole. Jälkikasvu: No ei helvetissä.

Ei sillä, ettenkö olisi tyytyväinen elämääni. Olen viime aikoina ollut äärimmäisen onnellinen täällä tropiikissa. Olen pelannut pokeria vähän vähemmän (onnistuin silti naputtelemaan toisen peräkkäisen $33000 rahastuksen viime lauantaina, ja vuosi 2013 on jo kolmen viikon jälkeen ollut menestyksekkäämpi kuin koko vuosi 2012 oli), ja tehnyt erilaisia vesiaktiviteetteja sitäkin enemmän. Olen käynyt salilla melkein joka päivä, ruskettunut rannalla ja ollut yleisesti ottaen melkein liian tyytyväinen kaikkeen.

Kavereideni vakiintuneita elämäntilanteita miettiessäni tulee väkisinkin ajatus, että nyt voisi olla järkevää tienata rahaa säästöön tulevaisuutta varten. Olen jo kauan sitten tajunnut, että pelatakseni parasta pokeriani minun täytyy olla asettunut tiettyyn paikkaan. Pokeripelin ja -ajattelun virittäminen huippuunsa vaatii omistautumista, mutta myös häiriötekijätöntä elämää. PDC tuntuu parin kuukauden asumisen jälkeen jo niin paljon kodilta, etten kiinnitä ulkopuolisiin tekijöihin juuri huomiota. Väitän, että pystyisin helposti pelaamaan suht normaalia 6 päivää viikossa-tahtia seuraavat kolme kuukautta ja voittaisin melkein varmasti 100 000 dollaria siinä sivussa. Sen sijaan olen suunnitellut taas matkoja ties minne, jotka sekä häiritsevät pelaamista että tulevat luultavasti hyvin kalliiksi. Vaikkei minulla olekaan mitään varsinaisia pitkän tähtäimen säästösuunnitelmia, olisi varmaan ihan kiva jos olisi edes jotain säästössä pokeriajoilta sitten vanhempana. Ikävä kyllä en vain kerta kaikkiaan pysty pysymään paikallani ja omistautumaan pokerille kuukausitolkulla. Elämä on liian lyhyt, ja täällä(kin) päin maapalloa aivan liikaa nähtävää ja koettavaa.

Lava-auto parkkeeraa vedenalaisen cenote-luolan sisäänkäynnin viereen. Vedenalainen luolaverkosto ulottuu kymmenien metrien syvyyteen. Vesi on kristallinkirkasta ja lämmintä. Luolissa uiskentelee pieniä, sokeita kaloja, mutta pääasiassa ihmiset sukeltelevat cenoteissa tippukivimuodostelmien vuoksi. Suuaukon jälkeen kaikkialla on pimeää, ja vedenalaiset taskulamput tulevat tarpeeseen. Jossain kohtaa nousen satunnaisessa luolassa pintaan ja sohaisen kattoon taskulampulla. Minua katsoo takaisin tuhansia silmäpareja lepakoita. Muutama lähtee lentämään päämäärättömästi ympäriinsä. Pienessä tilassa hallitsemattomasti lentelevät lepakot aiheuttavat pientä paniikkia, vaikkeivat ne hyökkäyshaluisilta vaikutakaan. Retreat.

Kun katsoo ylläolevaa graafia ja vertaa sitä sitten allekirjoittaneen lähes olemattomiin live-tuloksiin, on melko ilmiselvää että tuotto-odotuksen kannalta minun kannattaisi vain istua kotona, pelata 5-6 päivää viikossa ja rouhia rahaa pankkitilille korkoa kasvamaan. Olisi todella mukavaa omistaa normaali-ihmisen luonne, mutta jotenkin en vain pysty nauttimaan liian tasaisesta ja rutiininomaisesta elämästä pitkiä jaksoja. Alle kaksi kuukautta sitten manailin, kuinka live-pokeri on kamalinta ikinä. Nyt olen taas palaamassa vanhan addiktioni pariin ja huomaan selailevani lähikuukausien turnausohjelmaa maanisesti. Lähiviikkoina on kertakaikkiaan pakko lentää johonkin leikkimään chipeillä ja pelaamaan "oikeaa" pokeria.

Cenotet on tältä erää nähty, on aika jatkaa matkaa tapaamaan merikilpikonnia. Parinkymmenen minuutin matkan päässä kotioveltani sijaitsee Akumalin ranta, joka vetää erityisen meriheinänsä vuoksi puoleensa kymmenittäin merikilpikonnia. Olen nähnyt niitä luonnontilassa ennenkin, mutten koskaan näin lauhkeita. Paikka on siis täysi luonnonranta, muutamia ihmisiä sukeltelee siellä täällä. Rannalla on varmasti ainakin 40 kilvekästä kaveria, jotka uiskentelevat ympäriinsä ja mussuttavat meriheinää kuin vedenalaiset lehmät. Katselen yhtä, lähemmäs metrin mittaista yksilöä haltioituneena paikallani pohjassa, kun se päättää jatkaa mehukkaammalle meriheinämättäälle ja ui kymmenen sentin päästä sukellusmaskistani paskoen naamalleni vihreää kilpikonnankakkaa.

Sen sijaan että olisin kerrankin aikuinen ja printtaisin rahaa, taidan tälläkin kertaa jatkaa kiertämistä. Vaikka täällä Playa del Carmenissa on todella hyvä olla ja se on tukikohtana mitä mainioin, en kuitenkaan usko palaavani tänne enää kesän jälkeen. Siksi täytyy nyt ottaa tukikohdasta kaikki irti, ja köyhtymisen uhallakin kiertää lähialueita. Suunnitteilla on ainakin seuraavat reissut ennen paluutani Suomeen vapuksi:

-Belize ja Great Blue Hole. Ensinnäkin taas uusi maa käytyjen maiden listalle, ja Great Blue Hole lienee maailman hienoimpia sukellusspotteja. Seitsemän tuntia bussilla rajan yli ja tunnin venematka päälle. Lähdemme varmasti muutaman päivän reissulle jossain vaiheessa ilman varsinaista ennakkosuunnittelua.

-Kuuba ja kahden viikon kiertomatka. Tarkoituksena lentää Havannaan (täältä tunnin lento), vuokrata 50-luvun avoauto ja painella ympäri maata pari viikkoa.

-Chile ja LAPT. Vina del Marissa pelataan maaliskuun puolivälissä Latin American Poker Tourin osakilpailu. Vähän kutkuttaisi mennä pelaamaan, toisaalta pitkä lento ei innosta. Saa nähdä.

-Chichen Itza, Mayojen kuuluisin jäänne. En tiedä, onko mitään järkeä painella kahdeksaa tuntia Meksikon halki nähdäkseen yksittäisen keskellä viidakkoa pönöttävän temppelin, mutta mielestäni menee kyllä must do-kategoriaan.

-New Orleans ja Super Bowl. Vähän veikkaan että jää väliin, koska halvimmatkin liput maksavat yli kaksi tonnia ja lisäksi jäisi väliin tärkeät sunnuntaipelit pokeripöydissä. Jos tarpeeksi iskukykyinen porukka saadaan kasaan, harkitsen lähtöä silti.

-Los Angeles-San Francisco. Los Angelesin kuuluisalla Commerce-kasinolla pelataan kymppitonnin sisäänoston Los Angeles Poker Classic helmikuun lopussa, ja San Franciscossa on viikkoa myöhemmin 7500 taalan Bay 101 Shooting Star-turnaus. Jos lähdemme, vuokraamme auton ajaaksemme rannikkoa pitkin San Franciscoon. Kaverini Marco asuu San Franciscossa, joten tässä olisi suht ainutlaatuinen tilaisuus kokea kaupunki insiderin kanssa. Tämä reissu kutkuttaisi todella paljon, mutta miinuspuolena reissulle tulee vähän turhan paljon hintaa jos en rahasta pääturnauksissa.

Kilpikonnista on melko vaikea saada tarpeekseen, mutta toista tuntia vedessä ilman taukoa alkaa jo hieman hapottaa. Opin uimaan ikäisiäni myöhemmin enkä vieläkään ole erityisen nopea kauhoja, mutta täällä snorklaillessa kestävyys ainakin kehittyy nopeasti. Käytännössä kaikki koralliriutat sijaitsevat satojen metrien päässä rannalta, ja niille ja takaisin uiminen käy ihan kuntoilusta. Rannalle selvittyämme kuivaamme itsemme ja suuntaamme vielä tsekkaamaan Maya-kaupungin raunioita Tulumiin.

Kun lava-automme painelee moottoritietä takaisin kohti Playa del Carmenia, aurinko on jo laskemassa. Mietiskelen syntyjä syviä. Voisin vaikka vannoa, että viimeiset viisi vuotta ovat oikeasti kestäneet korkeintaan kaksi. Aika kuluu vuosi vuodelta hengästyttävämpää vauhtia. Muistan kuinka silloin, puoli vuosikymmentä takaperin, painoin rinkka selässä aina seuraavaan paikkaan Australian pöpelikössä. Ja niin näköjään teen nytkin. Mikä siinä on, että minun on niin vaikea vakiintua mihinkään? Playa del Carmenissa minulla on kaikki niin hyvin, että melkein hävettää. Ranta kivenheiton päässä, lähettipalvelu joka tuo mitä tahansa ruokaa kotiovelle, loistavat kaverit, täydellinen sää, merikilpikonnia ja koralliriuttoja, huikea yöelämä, aguachiles, halpa hintataso, paljon piukeita peppuja rannalla katseltavaksi. Joskus huomaan yhtäkkiä, etten ole pukenut paitaa päälleni kolmeen päivään, sillä tyypillinen asukokonaisuus koostuu uimashortseista ja flip-flopeista. PDC:tä onnellisempaa paikkaa on vaikea löytää. Mutta silti tunnen paloa mennä aina vain eteenpäin, ja suunnittelen nytkin äkkilähtöä jenkkeihin pelaamaan live-pokeria vaikka tiedän, että se johtaa olemattomiin unirytmeihin, vuorokauden pelisessioihin ikkunattomissa kasinoissa, roskaruoan syömiseen, vitutukseen ja rahan häviämiseen. Onko se merkki jonkinlaisesta itsetuhoisuudesta, jos pyrkii aina vain poispäin, vaikka lähes täydellinen elämäntilanne on jo saavutettu? Vai kärsinkö jonkinlaisesta jämähtämisfobiasta?

Joku viisas sanoi joskus, että tärkeintä ei ole määränpää vaan matka. En voisi olla enempää samaa mieltä. Saatan tosin olla hieman puolueellinen, sillä päämäärää minulla ei juuri ole sen enempää kuin viisi vuotta takaperinkään. Matkalla sen sijaan olen kaiken aikaa. En ehkä tiedä mihin olen menossa, mutta ainakin nautin joka hetkestä. Jos suurin vastoinkäyminen on naamalle paskova merikilpikonna, on kaikki kai aika hyvin.


Pokeriobsessio  3

Minulla on valtavirrasta aavistuksen poikkeava persoona. Olen ollut havaitsevinani, että suurin osa ihmisistä on enemmän kuin tyytyväisiä niin sanottuun normaaliin elämänrytmiin. Töissä kahdeksasta neljään, alepan kautta kotiin, salkkarit kello 19:30. Minulla taas on aina ollut suuria vaikeuksia elää normaalissa päivärytmissä ja tehdä töitä tavallisina vuorokaudenaikoina.

Minulla on ollut kaikissa duuneissani kausia, jolloin olen halunnut tehdä työni mahdollisimman hyvin ja panostaa siihen täysillä, vaikka kyse olisi ollut burgereiden valmistamisesta. Vastapainoksi on ollut kausia, kun työnteko ei ole huvittanut lainkaan. Ainoastaan kolmivuorotyöstä löysin riittävää epäsäännöllisyyttä ja vaihtelevuutta, jolla sain mielenkiinnon pysymään yllä. Sitten löysin pokerin.

Pokeri iski heti ja kovaa. Tiesin jo parin pelikerran jälkeen, että tätä haluan tehdä työkseni, ja päätin panostaa siihen kaikkeni. Ensimmäisen parin vuoden aikana en kokenut oikeastaan minkäänlaista burnoutia vaikka pelasin lähes joka päivä, sessioiden kestäessä välillä jopa 15 tuntia.

Nyt, hieman vanhempana ja pokerissa jo melkein kaiken nähneenä, olen aina silloin tällöin havainnut jopa pokerin aina välillä vähän puuduttavan. Sitä on ollut ilmassa viime päivinä. Vastaavasti välillä tulee kausia, jolloin sitä ei kerta kaikkiaan voi olla pelaamatta. Edelliset kolme viikkoa elin jälkimmäistä kautta. Nykyään olen jo niin kokenut kortinlätkijä, että pystyn suhteuttamaan persoonani pokerielämäntyyliin suhteellisen hyvin. Yleensä pelaan 5-6 päivää viikossa ja melko normaalin mittaisia sessioita välttääkseni loppuunpalamisen. Yksi asia saa minut kuitenkin edelleen obsessoitumaan pokerista täysin. Häviäminen.

Olen ennenkin kertonut, kuinka olen aina ollut huono häviäjä lajissa kuin lajissa. Pokerissa se on todennäköisemmin erittäin huono luonteenpiirre kuin siunaus. Negatiivisena tällainen luonne näyttäytyy silloin, kun ei pysty suhtautumaan järkevästi hävittyyn rahaan, vaan pyrkii kuromaan tappiot takaisin riskillä pelaamalla liian suuria pelejä. Muistan urani alkuvaiheilta kymmeniä tapauksia, kun hävisin illassa esimerkiksi $1000 normaalien pokeritapahtumien seurauksena. En pystynyt hyväksymään häviämistä, vaan yritin voittaa tappiot takaisin kymmenen kertaa isommasta pelistä. Ja tietenkin hävisin lisää. Tällaisella toiminnalla ei ole ammattilaisuuden kanssa mitään tekemistä, vaan tappioiden hakeminen takaisin liian isoista peleistä on käytännössä silkkaa uhkapeliaddiktiota.

Nykyisin, vuosien harjoittelun jälkeen, voin sanoa olevani lähes immuuni hävityn tai voitetun rahan suhteen. Voin hävitä ihan miten paljon tahansa yhdessä päivässä, eikä se vituta paitsi silloin, jos olen itse pelannut huonosti. Ja silloin ruoskin itseäni harjoittelemalla opetusvideoiden ja erilaisten simulaattorien avulla kovempaa, ja painan sisään entistä pidempiä pelisessioita.

Tällaisen vaiheen olen nyt taas vaihteeksi käynyt läpi. Havahduin joskus joulun tienoilla tajuamaan, että takana on surkein vuosi ammattilaisurallani, ja yksinkertaisesti kieltäydyin häviämästä lisää. Aloin pelaamaan enemmän ja harjoittelemaan enemmän. Päätin pelata pokeria ja pohdiskella omaa peliäni kuin vanhoina hyvinä aikoina, eli lähes tauotta. Nyt takana on kolmen viikon ns. raivogrindi. Olen tilastointiohjelman mukaan pelannut pokeria 21 vuorokauden sisään reilut 200 tuntia. Pidin kaksi täyttä vapaapäivää, muuten käytännössä pelasin aamuyhdeksästä iltayhdeksään. Katselin pokerivideoita ennen nukkumaanmenoa ja pohdiskelin erilaisia tilanteita ja laskutoimituksia päässäni.

Viimeisten kolmen viikon aikana en voi sanoa nauttineeni kauheasti rantaelämästä täällä trooppisessa paratiisissa, mutta pokerista olen nauttinut sitäkin enemmän. Se fiilis, kun huomaa alkavansa kasaamaan momentumia ja pystyy pelaamaan täydellisellä itseluottamuksella voittaen joka ilta, sitä parempaa ei montaa tästä maailmasta löydy. Ikävä kyllä ainakin itseni on käytännössä täysin mahdotonta päästä täydelliseen pokeri-flow:hun ilman ylläkuvatunlaista obsessoitumista. Pystyn toki tekemään rahaa minä tahansa päivänä vuosien tuoman kokemuksen avulla, mutta aivan parhaaseen pelivireeseen pääseminen vaatii aina parin viikon jakson, jolloin vain elän ja hengitän pokeria (ja sitten vielä ihmettelen, mikseivät parisuhteeni kestä). Tämänkertainen obsessiojaksoni päättyi viime viikon sunnuntaina, kun rouhaisin urani toiseksi isoimman yksittäisen nettiturnausvoiton ja $33.000 dollaria. Turnaus oli varsin kovatasoinen ja voin rehellisesti sanoa, että voitto olisi jäänyt haaveeksi ilman tätä latautumisjaksoa. Turnauspokeri korkeilla panoksilla on nykyisin jo sen verran kehittynyttä, että erot tehdään pienten nyanssien, ei suurten tasoerojen avulla. Ja näitä pieniä yksityiskohtia vastustajien pelistä on vaikea huomata, jos ei ole elänyt pokeria turnauksen alla.

Tämä kolmen viikon rypistys tuotti yhteensä reilun 70.000 dollarin voitot ja rakon hiirisormeen. Kun jakson kruunannut sunnuntaiturnausvoitto varmistui, hyppäsin uima-altaaseen ja korkkasin Dos Equis-oluen. Olo oli aika kaikkensa antanut. Tämä viikko onkin sitten mennyt pitäen lomaa pokerista, erilaisten vesiaktiviteettien parissa ja yöelämässä.

Tiedän monia pokerinpelaajia, jotka pystyvät helposti elämään tavallisessa unirytmissä ja takomaan rahaa ikään kuin toimistotyötä tehden. Se ei vain ikävä kyllä sovi minulle, vaan luultavasti elämäni tulee hamaan tulevaisuuteen asti olemaan tasapainottelua elämästä nauttimisen ja hiirenrämpyttämisen välillä. Onneksi olen vielä sen verran nuori, ettei kovin vakavasti tarvitse miettiä perheen perustamista sun muuta. Voin kuvitella hypoteettisen perheen reaktiot, kun isi katoaa taas yhtäkkiä pariksi viikoksi grindaamaan. Näin sinkkuna ollessa ja maailmaa kierrellessä tämä elämäntyyli sopii ainakin minulle kuin nenä päähän. Ensin saan pelata rakastamaani peliä päiväkausia, innokkaana kuin pikkulapsi uuden videopelin kanssa. Ja sitten voin lomailla juuri niin kauan kuin haluan ja sukeltaa vedenalaisissa cenote-luolissa (kurssi alkoi tällä viikolla, kuvat toimiston sivuilta mutta luvalla käytettyjä, www.scubaplaya.com).

Seuraavan kuukauden tavoitteeksi voisi asettaa vaikka suht inhimillisen työskentelymäärän 50 tuntia viikossa-tyyliin ja rusketuksen syventämisen. Life is good.


A Day In The Life, Mexico edition  1

Tapahtunutta sitten viime päivityksen:

Vuosi vaihtui, raketit paukkuivat. Olin David Guettan keikalla rannalla tuhatpäisen yleisön joukossa, michelada kädessä ilman paitaa keskellä yötä. Juhlin aamuviiteen, kävin yöuinnilla. Kaverini löi toista kaveria vastaan tuhannen euron vedon, minkä seurauksena hän ui noin kolmensadan metrin matkan ankkuroidulle pikkujahdille, joi shampanjalasillisen paatin omistajien kanssa ja räpiköi takaisin bilettämään. Ystäväni Alex tuli rauskun pistämäksi rannalla joutuen sairaalaan. Tulin kipeäksi ja lähinnä sairastin vuoden ensimmäisen viikon pelaten pokeria peiton alta. Otin meksikolaisen flunssashotin perseeseen.

David Guetta uudenvuodenaattona.

Muutin eilen myös uuteen kämppään ranskalaisen ystäväni Nicolaksen kanssa. Nicolas on ensimmäinen mukava ranskalainen, jonka olen tavannut. Hän on tosin asunut puolet elämästään Lontoossa, mikä selittää tilastopoikkeaman. Ranskalaista Nicolaksessa on naisteniskemistaidot. Kävimme yhdessä illallisella jokin aika sitten, ja kuolasimme molemmat kuumaa tarjoilijatarta. Samainen tarjoilijatar oli yllättäen keittiössäni syömässä aamupalaa tänä aamuna, kun tulin kotiin BPM-festivaaleilta. Tyynylläni odotti Nicolaksen tervetuliaislahja: korvatulpat. ("She's loud like an opera singer, you know"). Miten hieno mies?

BPM-festivaalit Blue Parrot-klubilla eilen.

Uusi kämppä on lievästi sanottuna huikea. Jos edellinen oli pieni ja ahdas, niin tässä riittää ainakin kokoa. Neliöitä lienee noin 150 ja mukana oma uima-allas. Lisäksi sijainti on käytännössä paras, mitä tässä kaupungissa voi saada. Rannalle 50 metriä, pääkatu kulman takana, ja olemme aivan keskellä kaikkea. Kun pokeriturnaukset menevät viiden minuutin tauolle aina .55 joka tunti, voin potentiaalisesti juosta meriveteen ja takaisin ennen pelien jatkumista. Tai pelata pokeria omasta uima-altaasta. Hintaa paikalle tuli 20 000 pesoa kuussa, eli noin 1200 euroa jaettuna kahtia. Tuossakin on luultavasti vähän gringo-lisää, mutta ei sentään niin paljon kuin aiemmassa luukussani, josta blogitin jo täällä: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/miikkaanttonen/122837/

Vanhoista merkinnöistä puheen ollen, kirjoitin aivan tämän blogin alkutaipaleella tyypillisestä työpäivästäni pokeriammattilaisena (http://www.city.fi/yhteisot/blogit/miikkaanttonen/121653/). Ajat ovat muuttuneet ja maa vaihtunut, joten lienee aika päivittää tuota hieman. Nykyisin elämäni näyttää suunnilleen tältä:

09:30: Herätys. Vaikein osa päivästä, sillä jostain syystä kahdeksan tuntia ei oikein ole ikinä riittänyt minulle. Yleensä kampean itseni ylös puolen tunnin sisään. Meksikolaisissa kämpissä harvemmin tulee lämmintä vettä suihkusta, joten kunhan saa vain raahattua itsensä peseytymään, on virkistyminen taattu.

10:00: Syön aamupalaa jossain 5th streetin ravintoloista, yleensä jonkinlaisen tulisen meksikolaisen omeletin. Katselen heräilevää Playa Del Carmenia ja luen espanjankielistä lehteä, josta ymmärrän ehkä 15 prosenttia. Toivon joku kaunis päivä ymmärtäväni enemmän, uutta kämppää vastapäätä sijaitseva kielikoulu toivottavasti auttaa.

11:00: Menen salille Evolve Gymille, joka on parhaita saleja missä olen koskaan käynyt. Jäsenyys on melkein Suomen hinnoissa, 150 taalaa kolmelta kuukaudelta. Siihen kuuluu rajaton pääsy kaikenlaisille jooga-, pilates-, body pump- ja vastaaville tunneille, joilla en tosin koskaan käy. Puntti on kuitenkin noussut pitkästä aikaa todella ahkerasti, ja fiilikset siitä todella hyvät.

12:00: Nappaan viereisestä smoothie-baarista proteiinijuoman ja menen tunniksi rannalle. Smoothie-paikan tädit heittävät juomaan pyydettäessä mitä tahansa tuoreita hedelmiä, marjoja ja proteiinimössöjä. Miksei tällaisia paikkoja ole Helsingissä (tietääkseni) yhdenkään kuntosalin yhteydessä?

13:00: Pelit alkavat. Yritän käydä pesemässä hiekat ja meriveden pois ennen session aloittamista, mutta suurimman osan ajasta jätän rannalta lähtemisen viime tinkaan enkä ehdi. Asunto on siksi hiekan peitossa jatkuvasti. Toisaalta meksikolaiset siivouspalvelut ovat halpoja ja tehokkaita, koko kämpän tehosiivous maksaa noin viisi euroa ja lisäksi saa hyvän fiiliksen paikallisten työläisten tukemisesta.

14:30: Aika tilata lounasta. Playa Del Carmenissa operoi pokerinpelaajien lähettipalvelu, PlayaNow. Joku ilmeisesti aistinut hyvän bisnesraon. Käytännössä voit tilata mitä vain mistä tahansa kaupungissa, ja skypettää tilauksen 24/7 päivystävälle lähetille. Parissakymmenessä minuutissa ovikello sitten soi, ja lähetti tuo ruoat muutaman taalan korvausta vastaan. Erittäin tehokasta, ja pystyy syömään terveellisesti halutessaan. Suomessa kotiinkuljetuspaikoissa vituttaa aina se, ettei niistä saa juuri muuta kuin pizzaa ja kebabia.

21:00: Jos sessio on mennyt huonosti, saattavat pelit olla jo paketissa. Yleensä olen mukana vielä parissa turnauksessa, ja lopettelen joskus 21-22 välimaastossa. Sen jälkeen menen pitkälle illalliselle johonkin kaupungin sadoista ravintoloista. Hyvää sushia täältä ei ikävä kyllä yleensä saa, mutta etenkin eteläamerikkalaiset pihviravintolat ovat olleet viime aikoina kova sana. Koska Playassa asuu tälläkin hetkellä lähemmäs sata pokerinpelaajaa, illallisseuran löytäminen ei ole kovin vaikeaa.

23:00: Illallinen on syöty, ja hiljaisina päivinä vetäydyn kotiin puuhailemaan omiani. Jos ei väsytä, saatan lähteä yöelämään janoisten ystävieni kanssa. Aika moni porukastamme käy ulkona melkein joka ilta, mutta itse yritän pitää bilettämisen kerran viikkoon-tahdissa. Ollapa vielä 18-vuotias, joka ei kärsi krapuloista. Yleensä biletämme jossain 12th streetin tuntumassa. Allaoleva kuva on kyseiseltä kadulta aamuviideltä, ei siis minkään klubin tai festarin sisältä vaan ihan tavalliselta kadulta. Kyllä, täällä todella riittää kiusauksia.

??:??: Nukahdan. Päivästä riippuen tämä tapahtuu yhden ja aamuseitsemän välillä. Jostain kuuluu aina torakoiden rapsahduksia tai liskojen kutsuääntä, mutta tuulettimen rauhoittava humina peittää ne alleen. Kaiken matkustamisen jälkeen Playa Del Carmen alkaa tuntua kodilta. Täällä on pokeriammattilaisen hyvä olla.

Koska minua ei ole luotu pysymään paikoillani, ensi kuussa on kuitenkin ohjelmassa paljon matkustelua: bussilla Meksikon halki Belizeen, lennot Kuubaan. Palaan asiaan.

PS. Huomasin, että The Wire alkoi pyörimään Suomen televisiossa viime viikolla. Olin aika lähellä kirjoittaa pitkän blogientryn siitä, kuinka The Wire on maailman kaikkien aikojen paras televisiosarja. Sitten tajusin, että suositus menisi luultavasti kaikilta ohi, koska The Wireä ei kertakaikkiaan voi katsoa kerran viikossa kuin tavallista sarjaa. Se pitää hankkia dvd-boksina, ja sen jälkeen lukkiutua viikoksi huoneeseen katsoen kymmenen jaksoa päivässä. The Wire ei oikeastaan ole edes tv-sarja, vaan oma maailmansa. Sen nyanssit on mahdollista havaita ainoastaan uppoutumalla sarjaan intensiivisesti. Ahmin itse ensimmäisellä kerralla sarjan parissa viikossa läpi, ja sinä aikana matkustin myös Espanjaan ja Englantiin ja pelasin 8 päivää pokeria. Nukkua en juuri ehtinyt. Kun viimeinen jakso oli nähty, olo oli tyhjä ja surullinen, vähän kuin festarien viimeisenä päivänä pääesiintyjän soitettua viimeisen encorensa. Suosittelen lämpimästi.