Blogi

Jatketaan taas asialinjalla. Tuli tuossa viikonloppuna juteltua parin ihmisen kanssa dopingista, ja taas kerran tuli sellainen olo että suurin osa siitä meuhkaajista ei tiedä yhtään mitään mistä puhuu.

Aihe on taas tapetilla kun nimetön lähde kertoi suuren luokan salaisuuden Hiihtoliiton toimista. No, ehkä joillekin se oli suuri yllätys.

Suomen synkkä historia

Kestävyysjuoksu on ollut ylpeydenaiheemme 60-luvulta lähtien aina 80-luvulle asti. Nurmelle pistettiin oikein patsas stadionin eteen. Jos kysyt satunnaisilta vastaantulijoilta saavutettiinko tuo menestys puhtain keinoin, niin uskoisin että kaikki vastaavat "kyllä". Jos kysyt saman kysymyksen asiaan perehtyneiltä valmentajilta/urheilun parissa toimijoilta, niin suurin osa vastaa "luultavasti ei".

Suomi oli veritankkauksen edelläkävijöitä. 70-luvun alussa suomalaiset valmentajat veivät oppejaan mm. Italiaan, jossa heidät otettiin innolla vastaan. Olihan suomalainen kestävyysurheilu noussut kohisten maailman huipulle silloin. Tulokset eivät parantuneet merkittävästi, ennenkuin Italialaiset tekivät 80-luvun alussa saman mitä suomalaiset olivat tehneet. Alkoivat käyttämään veritankkausta. Mm. Alessandro Donati (Italialainen valmentajasuuruus) kertoi olleensa tyrmistynyt kun heille selvisi että suomalainen valmennustietämys perustui petokseen.

Lisäksi on syytä ottaa huomioon, että suomalaiset valmentajat vierailivat erittäin tiheästi DDR:ssä hakemassa valmennusoppia. Olisi sinisilmäistä uskoa, että doping olisi täysin sivuutettu niillä reissuilla.

Tätä taustaa vasten ei ollut mikään yllätys kun Lahdessa kärähdettiin. Lehdissä urheilijat ja valmentajat käytännössä lynkattiin, eikä kukaan vaivautunut kertomaan asioista ilman kiihkoilua. Koko jupakassa meni tyystin ohi se fakta, että hemohes oli edellisellä kaudella täysin sallittu aine. Tai se fakta, että hemohes itsessään ei juurikaan paranna suoritusta. Sillä vain peitellään EPO:n käyttöä.

Tyhmä, tyhmempi, sokea?

Viikonloppuna käydyssä jutustelussa ilmoille lensi taas kuolematon lause: "kyllähän kaikki kai käyttää, mutta ne tyhmät jää vaan kiinni". Kyllähän asia taitaa olla niin, että yleensä ne jäävät kiinni joilla ei ole suhteita ja sisäpiirin tietoa testeista/testaajista. Lahdessa kaikki muut maat tiesivät että siellä testataan mm. uudella testillä ja hemohes näkyy siinä paremmin kuin ennen. Suomalaiset eivät tätä tietoa saaneet, koska kabineteissa ei ollut korvia.

Entisten NHL-pelaajien suusta on kuulunut tarinoita miten anabolisia steroideja on vapaasti saatavilla. Ja "yllätystesteistä" tulee tieto hyvissä ajoin. Milloin amerikkalaisessa ammattiurheilussa on viimeksi joku kärähtänyt dopingista?

Joten kyllä se kärähtäminen on yleensä yhdistelmä huonoa informaatiota, ja liiallisen riskin ottamista aineiden käytön aikatauluttamisen kanssa.

(Jatkuu seuraavassa merkinnässä)

Nettipokeri. Kaikki ovat siitä kuulleet, ja kaikilla on siitä mielipide. Osalle se on saatanasta seuraava asia, johon riippuvaiset ihmiset velkaantuvat. Salatut Elämät vain vahvisti tätä mielikuvaa. Toisessa laidassa on nuoret miehet, jotka lopettavat työnteon ja pelaavat joka ilta netissä kahden näytön avulla useita pöytiä. Rahaa tulee ja sitä tuhlataan.

Missä siis oikeasti mennään?

Rahan ansaitseminen nettipokerilla on tavattoman helppoa. Ihan aikuisten oikeasti. Jos omaa edes vähän matikkapäätä (osaa laskea prosentit päässä suurinpiirtein) niin lähes kuka tahansa pystyy siihen. Kuitenkin laskujen mukaan n.5-10% pelaajista tekee voittoa ja loput 90-95% häviävät rahansa.

Nyt varmasti herää kysymys, miksi valtaosa pelaajista kuitenkin häviää, vaikka voittamisen pitäisi olla helppoa? Siksi että he eivät jaksa opetella pokeria. Sääntöjen oppiminen on helppoa, ja abc-pokerin perusteiden oppiminen on helppoa. Tuon abc-pokerin noudattaminen käytännössä ei ole kuitenkaan ihan niin helppoa. Mutta kohtuullisen helppoa kuitenkin. Useimpien pelaajien esteeksi muodostuu ns. gämbläys. Tuon voisi kai suomentaa "uhkapelaaminen". Eli haetaan riskillä isoa voittoa. Ja siinä vaiheessa kun pokerissa luottaa tuuriin, peli muuttuu tappiolliseksi pitkässä juoksussa.

Mutta jos jaksaa opiskella ja harjoitella, pääsee pokeriin sisälle ja pelin näkee ihan uudella tavalla. Ja voittoa alkaa tulemaan. Suurin osa nuorista "pokerimiljonääreistä" on tässä vaiheessa. Kun peliä pelaa pari tuntia illassa tai joka toinen ilta, niin helposti haaveet karkaavat pilviin. Tosiasia on, että mitä isommaksi peli muuttuu, sitä parempia pelaajat ovat. Ja kun hetkellisen tuoton sokaisemana tämä haaveilija menee hieman liian itsevarmana liian isoihin peleihin, käy kuin Salattujen Elämien Ismolle. Kaikki menee.

Katselin tuossa juuri äsken omia tilastojani, ja tällä hetkellä teoriassa voisin tienata 2000e kuussa nettipokerilla. Tosin tämä vaatisi useamman tunnin pelaamisen päivässä. Mutta käytännössä epäilen tätä vahvasti. Miksi?

Siitä samasta syystä miksi suurin osa "ammattilaisiksi" ryhtyvistä epäonnistuu. Pää ei kestä. Vaikka pitkässä juoksussa pokerin pelaamisessa tuurin osuus minimoituu, lyhyellä aikavälillä (1 päivä - 1 kuukausi) tuurilla voi olla isokin osuus. Ja kun tuuri on negatiivista, se vaikuttaa useimmilla pelaajilla niin että oman pelin taso tippuu. Ja se taas tuottaa lisää tappioita.

Tunnen itse monia nuoria miehiä, jotka ovat "työttömänä" ja pelaavat nettipokeria. Eli nostetaan sossusta rahaa, ja samalla tehdään tonni kuussa verovapaasti.

Joten jos joku 18v poika sanoo tekevänsä nettipokerilla "kilon tai kaks kuussa" (1000-2000e) niin ei sitä kannata heti pitää paskanjauhamisena. Se kun ei loppunen lopuksi ole kovinkaan vaikeaa jos luonne on tietynlainen.

Se, tekeekö se sama jannu vuoden päästä pokerilla euroakaan, on aivan toinen juttu. Pokeritieto.fi foorumilla laskeskeltiin miten moni ihminen tienaa tällä hetkellä yli 36´000e vuodessa pokerilla, eli elättää itsensä pokerilla (fiksu pelaaja pistää rahaa säästöön, eläkkeeseen yms). Tulos oli n.500, joka on arvio. Mutta luultavasti lähellä totuutta.

Se, onko nettipokeri moraalisesti arveluttavaa onkin aivan toinen juttu. Siitä ehkä lisää myöhemmin. Peruskysymys on: onko oikein käyttää anonyymina nettihahmona hyväkseen toisen ihmisen peliriippuvuutta, ja viedä tältä rahat pöydässä?

Omasta mielestäni on, joten pöydässä tavataan!

Vaikka blogissa ei pitäisi lainata, niin nyt lainataan. Jari Kupila kirjoittaa niin väkevää vertauskuvaa uudessa Urheilulehdessä, että laitetaan se tähänkin.

"Entä jos maailma toimisi toisin. Urheilusta kiinnostuneet lapset eivät menisi urheiluseuraan, vaan musiikkiopiston kaltaiseen paikalliseen urheiluopistoon.
Pääsykoe karsisi sivuun motorisesti ja fyysisesti mahdottomat. Heidän liikuttamisensa olisi muun yhteiskunnan tehtävä. Kokeen läpäisseet laitettaisiin peruskurssille, joka vahvistaisi kehitysvaiheessa tärkeitä yleisiä fyysisiä valmiuksia.
Valmennuksesta vastaisi ammattivalmentaja. Opetus olisi maksullista, opetuspalveluiden tuntihinnoittelun mukaisesti.
Jonkin aikaa eri lajeja kokeiltuaan lapsille valikoituisi oma laji. Harjoittelussa korostuisi fyysisten valmiuksien tasapainoinen kehitys, mutta yhä enemmän myös oman lajin asioita. Harjoituksia olisi muutama ilta viikossa. Lisäksi tulisi kasa kotitehtäviä, joiden opettelu olisi edellytys seuraavaan vaiheeseen pääsylle.
Harjoitukset olisivat tilaisuuksia, joissa ohjattaisiin ja kannustettaisiin omaan harjoitteluun. Samalla kontrolloitaisiin, että omaa harjoittelua olisi tehty.
Jokaiselle lapselle tehtäisiin oma kehityssuunnitelma. Palautekeskusteluita käytäisiin usein. Vanhempien paikka olisi treenien ulkopuolella, mutta palautekeskusteluissa sana olisi vapaa.

Samaan aikaan kulttuurielämä toimisi toisin. Musiikkikasvatus olisi amatööriopettajien ja musiikkiseurojen vastuu. Ne vetäisivät kaikille halukkaille treenit muutamana iltana viikossa. Harrastus maksaisi vain Suomen Musaliiton lisenssin ja pienen kausimaksun. Muutamille vanhemmille pitäisi silti koko ajan selittää miksi touhu on niin kallista.
Kaikki soittaisivat samassa ryhmässä. Vanhemmat seuraisivat harjoituksia salin reunalla ja huutaisivat että Ville perkele, hakkaa kovempaa. He kyselisivät opelta miksi Ville ei saa soittaa enempää ja miksi hän joutuu soittamaan rumpua, vaikka on ilmetty sellisti. Oikeasti Ville olisi se tyyppi, joka istuu patarummun vieressä ja huitoo sitä huokaisten silloin kun sattuu huvittamaan. Mutta sitä ei saisi ääneen sanoa.
Opelle ei maksettaisi, mitä nyt musaseuran t-paita kerran vuodessa. Kuluja ei kehdattaisi seurassa syntyneen tradition vuoksi koskaan laskuttaa. Iltoina, joina ei olisi harjoituksia, ope kiertäisi myymässä vessapaperia ovelta ovelle.
Hetkittäin ope rohkaistuisi pitämään vanhempien hetkiä ja kysymään hienovaraisesti, että mitä jo motivoituneille ja kyvykkäille olisi erillisopetusta - ja tietyissä konserteissa kaikki eivät ehkä soittaisi yhtä paljon.
Silloin joku isä mörähtäisi että se ei saa maksaa penniäkään. Joku äänekäs äiti puolestaan kiljuisi että tämä on vastoin Suomen Musaliiton "Kaikki Soittaa"-ideologiaa.
Jo olisi maailma."

Luultavasti tämä aukenee lähinnä niille, jotka ovat harrasteliikunnan parissa toimineet.

Aina silloin tällöin - lähinnä kun tiukka peli hävitään - Suomessa puhutaan "voittamisen kulttuurista". Miksi Ruotsi voittaa isoja pelejä, ja Suomi häviää?

Nuorisoliikunnassa on ollut monen vuoden ajan "Kaikki Pelaa" ajatusmaailma valloillaan. Vaikka jotkut tahot (mm. jääkiekon parissa) sitä kritisoivat todella vahvasti, on siinä hyviäkin puolia. Valitettavasti ideologiassa on menty hieman liian pitkälle. Kun kaikki ovat voittajia, jokainen saa kunniakirjan yms. niin varmasti jokainen lapsi on tyytyväinen. Valitettavasti tällöin poistetaan URHEILUN tärkeä elementti - häviäminen. Liikunnassa ei ole häviäjiä, vain voittajia. Mutta urheiluun kuuluu voittaminen sekä häviäminen. Nuori Suomi lähtee siitä ajatuksesta, että häviäminen aiheuttaa negatiivisia tunteita, ja on haitaksi lapsen itsetunnolle. Varmasti näin on monessakin urheiluseurassa. Mutta syy ei ole häviämisen, vaan valmentajien. Mikäli valmentaja opettaa lapsille, että häviäminen on kauhea asia josta seuraa rangaistus, niin varmasti se on haitaksi itsetunnolle. Mikäli taas häviämistä lähestytään humaanimmasta näkökulmasta, ja lapsille opetetaan alusta alkaen että myös häviäminen on osa urheilua, niin sillä saattaa olla kokonaisuudessa jopa itsetuntoa parantava vaikutus. Lapsi oppii että häviö ei tarkoita aina epäonnistumista.

Ehkä jonain päivänä tässä maassa päätöksiä tehdessä isot instanssit kuuntelevat niitä, jotka oikeasti asian parhaiten tietävät. Tässä tapauksessa olisi kannattanut kuunnella lapsia, ja mitä he oikeasti haluavat.

Luultavasti joku ajattelee kohta taas "vi**u mikä urpo". Mutta ajatelkoot.

En lähettänyt tänään yhtään teksiviestiä missä toivottaisin hyvää ystävänpäivää. En myöskään lähettänyt yhtään pikaviestiä. Enkä lähettänyt Joulunakaan.

Kyse ei ole siitä ettenkö tykkäisi Joulusta, ystävänpäivästä ynnä muista "muistopäivistä". Kyse on siitä että minua ärsyttää se, miten ihmiset pakottavat itsensä muistamaan lähimmäisiään, koska kalenterissa niin sanotaan. Monilla on sukulaisia, joita muistetaan kerran vuodessa. Koska se on "kohteliasta".

Minä sain tänään tekstiviestejä ihmisiltä, joista en ole kuullut moneen kuukauteen mitään. Jos olen heidän ystävä, miksi he eivät lähettäneet minulle viestiä eilen? Tai toissapäivänä?

Uskon tietäväni ketkä ovat ystäviäni, ilman että he sen erikseen mainitsevat "pakosta". Jos samat toivotukset olisivat tulleet joskus muulloin kuin tänään, olisin todella otettu ja iloinen.

Jos joku ei tiedä että olen hänen ystävänsä ilman että "virallisena" ystävänpäivänä en sitä hänelle erikseen tuo toivotuksilla ilmi, niin olkoon tietämättä. Luultavasti hän on silloin ihan oikeassa.

Ja kyllä, olen tänään halannut ystäviäni. Ja kaikille toivottanut hyvää ystävänpäivää jotka olen kohdannut. Ja niille, joita en ole kohdannut, ja jotka tuntevat olevansa tyhjiössä ilman toivotustani:

Hyvää ystävänpäivää mussut. Aidosti ja vilpittömästi.

Kauanhan sitä positiivista virtaa kesti. Nyt meni taas virtuaalihermot (oikeat menee niin harvoin että tää on terapiaa).

Kohde: Nainen
Paikka: City.fi
Tuote: Eroottinen asento, rintaliivit ja tissit esillä.
Kuvas: En hae seuraa, kaverit ovat tervetulleita.

Siis mitä vi**ua?!!

Jos mä laittasin johonkin kuvan meisselistäni, niin aivan taatusti mielessä olisi meisseliseuraa. Ja jos nainen pistää kuvan porakaivostaan, niin silloin on mielessä porakaivojutut. Simppeliä?

Ei näköjään. Tässä pitää pienen pojan taas pää kallellaan ihmetellä että MIKSI naiset laittavat herutuskuvia, ja samantien tuovat esiin että eivät etsi seuraa herutusmielessä? Onko tämä nyt jokin itsetunnonkohotuskompleksi, että tulee hyvä mieli kun ne vakiovonkaajat kehuvat kuvia maasta taivaisiin, ja heitä voi sitten tylyttää sanomalla "etkö sä osaa lukea?".

Mä en ymmärrä.

Ja lupaan, että seuraava blogijuttu ei liity cityyn, naisiin tai pariutumiseen. :D

Kun nyt näyttää vahvasti siltä että tästä blogista on tulossa nurinanurkkaus, niin laitetaan jotain iloista vaihteeksi.

Tosin lähtökohta tälle tarinalle ei ollut vahva. Hieman liian vähän unta, ja odotettavissa oli yöduunia (normaalin päiväduunin päälle perjantaisin) Forssassa jossain nuorison trendipaikassa. Eli jumputijumputi-musiikkia, ja helvetin kovaa. Fiilis ei ollut todellakaan katossa.

Raflaan sisäänmennessä silmiin osui Mokoman mainos, näyttivät olevan samana päivänä jossain esiintymässä. Ja hymy oli suunnaton kun tajusin että nehän on siellä trendipaikassa! Ja dj soitti heviä niin että raikasi!

Joten duunit meni siinä ohessa Mokomaa ja heviä fiilistellessä. Ja oli dj sen verran asiallinen, että ei soittanut pelkkiä hevihittejä. Vaan tuli sieltä ihan oikeasti vähemmän kuultua laatukamaa.

Tosin tuli karmea tunne että mä oon tullut vanhaksi. Kun katseli niitä tyttöjä tanssimassa, niin tuli fiilis että jos joku tulisi pyytämään jatkoille niin tekisi mieli sanoa että katsellaan kun olet kasvanut muutaman vuoden.

Pitäisikö huolestua?

"Moi, mä en oikeen itekään tiedä mitä mä täältä haen. Mut oon kiva, tykkään ulkoilla ja tehä kaikkea kivaa. Jos tuntuu et oltais sopivat toisillemme, niin vaistaile."

"En yleensä käytä deitti.nettiä, mut ajattelin nyt kokeilla mitä täältä löytyis. Oon pitkä ja valee, kaunis neiti. Kirjoittele!"

Huoh.

Tästäkin on varmasti kirjoitettu tuhansia blogeja. Ja aihetta on ruodittu tolkuttomasti. Mutta pakko se on oma pieni kortensa tähänkin kekoon tungettava.

Eli mitä ihmisen deitti-ilmoitus kertoo ihmisestä? Oma näkemykseni on, että

Tylsä ilmoitus = tylsä ihminen
Omaperäinen ilmoitus = kiinnostava ihminen

Toki on totta että kaikki eivät ole verbaalisesti lahjakkaita, mutta silti. Ja toisekseen täytyy ihmetellä, että miten paljon ihmiset ajattelevat mitä kertovat itsestään ilmoituksessaan? Ja minkälaisia vastauksia he odottavat? "Mä oon kiva, vastaile" ei varmaankaan kannusta ketään kirjoittamaan pitkää ja syvällistä kuvausta itsestään, kun toisestakaan ei ole mitään muuta tietoa kuin että hän on omasta mielestään kiva.

Ehkä tämä on kyynisen miehen (pojan?) valitusta. Tunnettu faktahan on että nainen saa ilmoitukseen kuin ilmoitukseen 100+ vastausta. Miehen taas täytyy luoda persoonallinen ilmoitus, ja olla onnellinen jos saa muutaman asiallisen vastauksen.

Ehkä kyse on siitä että sitä itse haluaa löytää sen "täydellisen kumppanin", ja silloin piuhat poksuvat kun suurin osa ilmoituksista on omasta mielestä roskaa.

Kirjoittelen asioita yleensä fiilispohjalta. Sen kummempia analysoimatta tai funtsimatta. Kuten ylläoleva teksti. Fiksusti ajateltuna voisin sanoa itselleni "mitä se sinua liikuttaa minkälaisia ilmoituksia ihmiset laittavat? Jos ei miellytä, siirry eteenpäin!". Ehkä en sitten vain ole riittävän fiksu itselleni...

;)

Melkein vetää sanattomaksi.

Tässä eräänä päivänä tuli chatissa spontaanisti vaihdettua nimimerkki muotoon "MeGaBaBe89". Ihan vain jutusteluun liittyvänä vitsinä.

Meni noin 5 sek. sisääntulosta, kun ensimmäinen yksityisviesti pamahti näytölle. "Moi, millanen babe oot?"

Itse en pysty kirjoittamaan tuota edes niin nopeasti, saatika sitten lähettämään sitä.

Ja vähän väliä joku uros joko yritti kysellä mukavia, tai sitten toi ilmi mittojaan ja/tai mieltymyksiään. Ja eihän siinä mitään, etsivä löytää.

Se, mikä pistää sanattomaksi on miesten typeryys. Huokuuko tuo nimimerkki mitään muuta kuin pissistä esittävää runkkarimiestä? Tosin tällä kertaa se osui oikeaan, mutta kuitenkin. Ja osa vonkaajista on herroja, jotka notkuvat chatissa enemmän kuin satunnaiset käyttäjät. Joten jotain luulisi tarttuneen päähän matkan varrelta. Silti vongataan useita kertoja (vaikka megababe ei ole yhdellekään koskaan vastannut mitään), vaikka jo nimimerkin perusteella pitäisi siirtyä seuraavaan.

Joten kun nyt tyrmistyneenä olen katsellut chattimaailman urosten toimintaa, herääkin seuraavanlainen kysymys:

Kumpi tässä nyt on se urpo? Se vonkaaja vai minä, joka en tuollaista pidä muuna kuin typeränä toimintana.

Voi hyvinkin olla että Kyyberi on tässä se urpo, ja luultavastikin sen takia megabeibet menevätkin vonkaajien kainaloihin.

Tough life.