Elokuvat

Vähän aikaa sitten liimasin jääkaapin oveen Britannian julkisen terveydenhuollon NHS:n tuottaman kampanjaflyerin "Let's talk about death". Ainoa varma juttu maailmassa verojen lisäksi; kuolema. Ajattelin että näin muistutan itseäni joka aamu lähdön läheisyydestä samalla kun lusikoin jugurttia. Flyerissä aikuisille opetetaan käteviä aloituksia kuinka jutella tenavien kanssa kuolemasta. "Kuuleppas Tero. Sinä kuolet ". Tämä ohjeistus on eräänlainen käänteinen toisinto täydellisestä iskurepliikistä. Vaikutus on tyrmäävä.

Voi Tero parkaa.

Flyerin mukaan me ihmiset emme kertakaikkiaan osaa puhua kuolemasta. Siksi tarvitaan valtiotasoista väliintuloa. Muussa tapauksessa voimme katsella kuolema-aiheisia elokuvia. Mutta onko niitä?

Vaikka lähes jokainen katsomamme elokuva sisältää vähintään yhden toisen ja kolmannenkin kuvitteellisen kuoleman, asia ei helpotu. Näiden valkokangaskuolemien katselu ei oikeastaan tee todellisesta veivinheitosta yhtään helpommin nieltävää. Väite kuuluu: kuolema viihteenä on sairasta ja vääristää käsityksen veivinheitosta. Sairaalasarjojen ja dekkareiden katselu ei tee tervehdytä suhdettamme delaamiseen. Todellinen loppu. Aina yhtä yllättävä käänne joka tusinajuonessa vain puuduttaa. Elokuvia katsellessamme me olemme tottuneet ihon alta luotisateessa ruiskuvaan nesteeseen. Lähes kaikissa elokuvissa näet kuollaan. Mutta onko yhtään elokuvaa kuolemasta? Siis sellaista elokuvaa jossa kuolema ei ole pelkkä hetkellinen nyyhkäisy tai rääkäisy eikä money shot, vaan muodostuu kantavaksi teemaksi?

British Film Instituutissa Lontoossa juuri startanneessa kuolema elokuvassa- leffakavalkadissa katsotaan elokuvia joissa teemana on kuolema.

Eräs parhaista valinnoista on Romanialaisen Cristi Piun elokuva Moartea domnului Lăzărescu eli Herra Lazarescun kuolema. Kyseessa on tarina kuolemansairaasta miehestä jota ajetaan ambulanssilla ympäri kaupunkia koska yksikään sairaala ei suostu vastaanottamaan ukkoa. Tämä on ehkä uusliberalismin kritiikkiä, ehkä ei. Tarina sai ilmeisesti alkunsa ohjaajan hypokondriasta. Hypokondria on sairaus jossa henkilö luulee kuolevansa vaikka onkin aivan terve. Piun leffassa on jotain samaa kuin Charlie Kaufmanin Synecdoche, New Yorkissa. Siinä Philip Seymour Hoffman näyttelee teatteriohjaajaa jonka akuutti tunne omasta lähdöstä tekee elokuvasta paikoin huvittavan, paikoin sietämättömän. Hänen roolihahmonsa, Cotard, viittaa mielenhäiriöön jossa henkilö luulee olevansa kuollut. Sairaudesta käytetään myös nimitystä Walking Corpse Syndrome. Synecdoche ei ollut yksi parhaista näkemistäni elokuvista. Myöskään Piun elokuva ei saavuttanut suuren yleisön suosiota.
Oli nimittäin arvattavissa ettei kuolema kuulu blockbusterin reseptiin.
Siitä Piu antoi piut paut. Hän kuoli syöpään 2007.

"Ei voisi vähempää kiinnostaa vaikka kaikki filmikriitikot menettäisivät duuninsa. Makunsa kullakin. Ei ole tarpeen maksaa toisille siitä mitä jotkut tekisivät mieluusti ilmaiseksi"

Ylläoleva kommentti oli osa viestiketjua jossa lukijat kommentoivat elokuvalehti Varietyn päätöstä antaa kenkää pitkäaikaiselle elokuvakriitikolle. Koska verkko on täynnä foorumeja joissa blogaajat ja amatöörikriitikot arvostelevat elokuvia nykymaailma ei monien mielestä enää tarvitse elokuvakriitikoita. Ilmeisesti Varietykin on tätä mieltä.

Kyllä kai kuka tahansa osaa kertoa mitä elokuvassa tapahtuu.

Ammattimaiset elokuvakriitikot ovat usein yliopistokoulutuksen saaneita. Monet ovat närkästyneitä kriitikkojen kritiikistä. Amerikkalainen leffakriitikko Ronald Bergan esimerkiksi myöntää että kyllä kuka tahansa osaa tiivistää katselukokemuksen sanoiksi, joo-o.

Mutta tämä ei ole yhtä kuin kritiikki. Kritiikki edellyttää teknistä tietämystä. Mikä on panorointi, diegesis, 180 asteen sääntö ja sutuuri. Ollakseen filmikriitikko pitää kyetä erottamaan Truffaut Pasolinista.

Muhkeaan sävyynsä Herra Kriitikko väittää ettei kukaan joka ei ole nähnyt jokaikistä Carl Dreyerin, Robert Bressonin, Jean Renoirin, Luis Bunuelin ja Ingmar Bergmanin elokuvaa ei voi väittää olevansa elokuvakriitikko.

Olen yhtä mieltä Herra Kriitikon kanssa ettei ole mitään haittaa jos on nähnyt paljon elokuvia. Se antaa näkemystä. En kuitenkaan ajattele että arvostellakseen Tuomas Vimmaa tarvitsisi tuntea Kalevalaa.

Tarvitseeko tietää kampiakselin räjäytyskaaviota voidakseen sanoa onko auto hyvä ajettava? Ei. Eihän tarvitse olla barista sanoakseen että kahvi maistui paskalle. Useimmat meistä kuitenkin osaavat selittää miksi pannukahvi maistuu pahalle: karkeampi jauhatus ja suora kosketus keitinveteen liuottaa enemmän rasvaa kahviin.

On eri asia mitä tämä tieto hyödyttää.

Tarkoittaako tämä tieto että pannukahvi on absoluuttista kuraa vai onko kyse vain makuasiasta josta voi kiistellä?