Elokuvat

Näytetään kirjoitukset lokakuulta 2009.

Levyjä lentopelkoisille  3

Musiikki rauhoittaa tutkitusti lentopelkoista. Mainio kappale tuudittaa aivoja, hyvänolon tunne päätyy lihaksistoon ja helpottaa esimerkiksi tasaista hengitystä. Simppeliä. Mutta ilman omaa lempimusiikkiaan lentopelkoiset saattavat myös saada ylimääräisiä tykytyksiä.

Esimerkki viime viikolta. Finnairin lento Helsinki-Shanghai. Oma iPod jäi eteisen pöydälle. Lennonaikainen CD-valikoima on suppeahko, mutta sieltä löytää hyviä tärppejä myös lentopelkoisille. Turbulenssissa voi nauttia Morrisseyn viimeisimmän levyn Black Cloud -raidasta ja klassisen ystävä voi sivuuttaa erikoiset äänet koneen rungosta Beethovenin viidennellä sinfonialla. Sillä kohtalonsinfonialla.

Jos etsimällä etsii, löytyy varmaan jokaiselta levyltä kappale, joka sopii osaltaan herkistämään lentopelkoisia. Mutta sitähän yleisestikin foobikot tekevät - etsivät viitteitä ja piilomerkityksiä pelolleen.

Oli miten oli, on Finnair myös parantanut lentopelkoisten palveluaan, ainakin jos vertaa heidän seitsemän vuoden takaiseen ilmailumusiikkipolitiikkaansa. Myrskyisällä Lontoon-lennolla kaiuttimista pärähti tilanteeseen "sopivaa" kotimaista ilmailumusiikkia - ensin matkustajia viihdytti The Crash, heti perään soi The Rasmuksen F-f-f-falling. Revi siitä sitten huumoria. Kymmenen pisteen suoritus olisi tullut, jos kapteeni olisi vielä lauleskellut Tom Petty & The Heartbreakersien biisiä Learning to Fly.

Mutta totuus säilyy. Musiikki aidosti auttaa pääsemään eroon lentopelosta. Ja todistetusti mikä tahansa musiikki. The Daily Express raportoi syyskuussa Transformers-misu Megan Foxin päässeen kammostaan eroon kuuntelemalla lennoilla aina Britney Spearsin biisejä.

Saattaa Britney matkustamossa toimia, mutta en toivoisi ainakaan kuulevani konetta korjanneen mekaanikon suusta "Oops..! I did it again".


Messuosaston täydeltä pelejä  8

Nyt on taas se aika vuodesta, kun on DigiExpo. Sikäli kun tapahtuma ei ole tuttu, kerrottakoon, että kyseessä on häpeilemätön oodi kulutukselle: lukemattomat näytteilleasettajat esittelevät kaikenlaista kamaa -- tietokoneita, telkkareita, kameroita, kännyköitä, hifilaitteistoja ja piru ties mitä muuta viihde-elektroniikkaa ja sähkövempelettä.

Tässä yhteydessä pitänee mainita myös, että samaan aikaan ja melkein samassa tilassa järjestetään myös lasketteluväkeä vetävä SkiExpo, jossa on... suksia, kai, tai ehkä rinteitä, tai... hissejä... öh... monot ja after ski... En minä ymmärrä siitä mitään. Tiedostan kyllä, että kun on mäen huipulla, sieltä pääsee laskemalla nopeasti alas, mutta oman kokemukseni mukaan mäen ja laskijan välinen kitkapinta koostuu pääsääntöisesti perseestä, valitettavan usein myös naamasta.

Niinpä ajattelin itse jättää tällaiset turhan urheat harharetket väliin ja suunnata suoraan neloshalliin, ja samaa suosittelen myös muille videopeleistä kiinnostuneille. Siellä kun on ohjelman täyteinen pelilava, jonka läheisyydessä voi myös tutustua sekä tällä hetkellä myynnissä oleviin että vasta tulossa oleviinkin peleihin. Varsinaisten kokeiltavana olevien pelien lisäksi tarjolla on myös kaikenmoista virallisempaa ohjelmaa, kuten peliesittelyjä, kilpailuja sun muuta viihdettä, mutta monelle se tärkein vetonaula on tietenkin mahdollisuus kokeilla ihan itse, miltä ne tämän hetken isoimmat pelit todella tuntuvat.

Tällaisella tapahtumalla on luonnollisesti ehdottoman kaupalliset tarkoitusperät -- tarkoitus on saada väki näin joulun alla innostumaan tulevista tuotteista ja mielellään törsäämään rahaa jo ihan messuosastollakin. Onhan se tunkkaista, mutta siitä huolimatta totuus kuitenkin on, ettei tätä parempaa läpileikkausta tällä hetkellä vallitsevasta videopelitilanteesta ole helposti tarjolla, ja tarjolla on oikeasti asiantuntevaakin ohjelmaa. Jos on kiinnostunut peleistä, siellä niitä nyt on.

DigiExpo 09 järjestetään Helsingin Messukeskuksessa, ja ovet avataan yleisölle perjantaina 30.10. kello 12. Tarkempia tietoja saa tapahtuman kotisivuilta.


Maailman paras elokuva  7

Pyysivät City-lehdestä tekemään elokuva-aiheista blogia. Se on loogista, koska katson ammatikseni telkkaria ja elokuvia ja kirjoitan niistä juttuja sanomalehtiin. Vähän muuallekin. Mukavaa on, stressi ei paina ja rahaa tulee ovista ja ikkunoista. Laman aikana töitä on ollut vain aiempaa enemmän.

Pulskan toimeentuloani eteen puurran 4-6-tuntisia ympäripyöreitä työpäiviä. Ei huvita tehdä enempää, sillä ahne ei pidä olla, vaikka olenkin. Työnteko kuitenkin on suuresti yliarvostettu harrastus, jopa nämä harvinaisen hyvät hommat.

Kuulostaa aika mukavalta ja lokoisalta elämältä, vai mitä? Ehkä jopa käy vähän kateeksi, vai mitä? Ja siihen on kyllä aihettakin, sen voin vakuuttaa.

Elokuvamakuni on hyvin tarkka. Katson vain kolmenlaisia elokuvia: Star Trekiä, Tarkovskia ja sitten sitä, mikä jää niiden väliin. Tosin tuo määritelmä kattaa kaikki maailman elokuvat. Ammattilaisella ei ole varaa valita.

Mutta ihan vilpittömästi ja ilman vitsailuita: Minulle kelpaa vallan hyvin esimerkiksi kova toimintapätkä ja romanttinen komedia. Ainoa toivomukseni on, että kova toimintapätkä ja romanttinen komedia on omassa tyylilajissaan hyvä. Kaikki elokuvat ovat hyviä, kunnes toisin todistetaan, paitsi Jason Friedbergin ja Aaron Seltzerin tuotannot.

Kokemuksesta tiedän, että elokuvakriitikolta kysytään jatkuvasti kahta tiettyä kysymystä. Vastaan niihin jälleen kerran, jotta näihin asioihin ei tarvitse enää sitten palata täällä City-blogissa.

Montako elokuvaa herra elokuvakriitikko on oikein nähnyt?

10 771.

Vastaus on karkean arvio ja saattaa olla aivan väärinkin.

Mikä on herra elokuvakriitikon mielestä kaikkien aikojen paras elokuva?

Tod Browningin ohjaama Freaks vuodelta 1932.

Vastaus on karkea arvio ja saattaa olla aivan väärinkin.

En ymmärrä, miten joku elokuvafanina itseään pitävä ihminen osaa sanoa kaikkien aikojen parhaan elokuvan. No, osasin minäkin aikoinaan. Siinä vaiheessa, kun olin nähnyt yhden elokuvan. En muista, mikä se oli.

Maailman paras elokuva oli melko helppo sanoa vielä silloinkin, kun oli nähnyt jo peräti 25 elokuvaa. Sadan elokuvan jälkeen valinta muuttui mahdottomaksi.

En ymmärrä, miten joku voi olla sellainen nero, että osaa vertailla keskenään Chaplinin Kultakuumetta ja McTiernanin Die Hardia. Pidän kummastakin elokuvasta valtavasta mutta en osaa sanoa, kumpi niistä on parempi. Pidän myös nektariineista ja oman kämmeneni kutittamisesta. Niistäkään en osaa sanoa, kumpi on parempi asia. Ovat aika erilaisia juttuja keskenään.

Kommentoikaa, haukkukaa, kehukaa, kykykää ja ottakaa kantaa. En nimittäin välitä pätkäkään. Eri mieltä saa olla. Saatan ottaa itsekin kantaa keskusteluun, kunhan löydän, missä täällä blogisysteemissä moinen mahdollisuus on. Tänään ajattelin katsoa joko elokuvan Naughty Nurses Sex Hospital 8 tai sitten Wrestlerin. Kattoo nyt kumman.