Elokuvat

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on the.

Zombit eivät juokse  6

Miksi kotimaiset elokuvat ovat aina niin säälittävän miehekkäitä? Oltiin sitten Härmässä tai avaruudessa, aina sama juttu: haukotuttavaa uhoilua. Uudessa War of The Deadissä http://www.youtube.com/watch?v=SgDFst4Dndk miehet imevät toisiaan rintamalla, kilpailevat siitä kuka on sankari, solvaavat toisiaan englanniksi ja kostavat tappamalla saatuaan suloisen infektion karvaisessa sylissä.

Koska imeminen on niin kivaa, täytyy vähän tappaa.

War of the Dead muistuttaa zombiklassikko Night of the Living Deadiä monessa mielessä.

No, ainakin nimensä puolesta.

Jos silmiään siristää, ei ole mitään eroa Jehovan todistajan ja kristityn välillä. Niin, War of the Deadissäkin zombiudessa on kyse infektiosta. Idea, jonka Romero imi vampirismista. Jos zombi maistaa sinua, sinäkin kohta maistat jotakuta toista. Toiseksi: zombiudessa on kyse invaasiosta. Voi olla että olet töllissä keskellä metsää mutta, sieltä ne pikkuhiljaa hiipivät.

Niin, tässä se ero on. War of the Deadissa zombit juoksevat. Antti Reini, juokseva zombi?

War of the Deadissa zombit ovat eräänlaisia kaulasuonet pulleina kiitäviä superroistoja.

Minusta elokuva tekee virheen muuttaessaan zombit joksikin turhan tehokkaaksi. Minusta tämä tehokkuus haisee sille tehokkuuden ja nopean valmistumisen kakkapuheelle mistä me olemme saaneet jo tarpeeksemme.

Tavallaan War of the Deadiä voi lukea eräänlaisena vituiksi menneen ajan hautakivenä.

Zombien tulee olla hieman sympaattisia löntystelijöitä. He ovat käyneet rajan tuolla puolen ja ja haluavat meidät mukaansa, mutta ilman kiirettä.Lainatakseni Simon Peggiä, Shaun of the Deadin käsikirjoittajaa: zombit ovat kohtalomme. Ne ovat yhtä vääjäämättömiä kuin kuolema todellisessa elämässä. Niiden kauheus ei liity siihen kuinka nopeasti ne tulevat, vaan siihen että ne tulevat.

Ei edes turvaseksi tai karppaus voi pelastaa meitä siltä mikä lopussa odottaa. Minusta War of the Deadin spagaatteja heittelevät notkeat zombit ovat suoraan sanottuja hieman vittumaisia. Niistä on pyyhitty pois kaikki vastakulttuurin potentiaali.

Sanotaan että zombi on eräänlainen poliittinen ilmapuntari. Se kävelee (!) aikakausien lävitse puhutellen uusia yleisöjä ja näiden tarpeita. Kun minut esiteltiin zombille, se ei suinkaan tapahtunut katsomalla Victor Halperinin White Zombieta (1932) jota pidetään ensimmäisenä zombielokuvana.

Kun tutustuin zombiin, en tiennyt että tällä olennolla voisi olla ihonväri.Minä kuten monet muutkin kiipesin zombi-puuhun perse edellä.

Miksi minä kirjoitan zombi? Käytän samaa muotoa kuin Robert Southey Brasiliaa käsittelevässä historiassaan vuonna 1819. Silloin hän puhui zombeista ja nzambeista ynnä muista haitilaiseen voodoo-perinteeseen liittyvistä jutuista ilman ie-muotoa. Myöhemmin zombit assosioitiin Etelävaltioiden ja orjuuden kanssa.

Kun yläluokkaiset valkoihoiset saapuvat White Zombiessa tuttavansa orjaplantaasille käy ilmi että plantaasia pyörittävät elävät mustien ruumiit, siis zombit. Haitilaisia loruja hyväksikäyttävä juoni tekee selväksi että zombiksi tullaan maistamalla pahan shamaanin tarjoamaa digitalis-kukkaa. Tässä vaiheessa ei puhuta vielä infektiosta eikä kannibalismista.

Zombiudessa on kyse tavallaan myrkytystilasta.

Tässä vaiheessa lapsillekin oli selvää ettei zombi voi olla valkoinen. Se on musta ja muodoton.

Kun sitten George Romero teki zombileffansa vuonna 1968, leffan kiehtovuus liittyi suurelta osin orjat/punaniska valkoiset/mustat-teeman nerokkaaseen kierrättämiseen. Tässä elokuvassa punaniskat metsästävät zombeja jotka tallustavat ikonimaiseen tyyliinsä, hitaasti mutta varmasti.

Elokuvan loppukohtaus, jossa musta päänäyttelijä ammutaan punaniskojen toimesta ikäänkuin olisi zombi, vaikkei ole saanut tartuntaa, alleviivaa zombileffojen suhteen aikalaispolitiikkaan.

Zombinmetsästäjät assosioituvat Night of the Living Deadissä rasismin vastustajien vastustajiin. Olihan vuosi sama jolloin Martin Luther King ammuttiin.

Kun törmäsin zombiin ensimmäisen kerran valkokankaalla oli vuosi 2007, silloin oli kyseessä Shaun of the Dead, brittiläinen elokuva joka julkaistiin 2004. Tuo vuosi aloitti elokuvallisen zombirenesanssin jossa romanttinen komedia flirttailee zombeilun kanssa. Taustalla oli varmaankin myös vuonna 1996 julkaistun Resident Evil-pelin tuomaa innoitusta.

Ja tämän syklin kaikuja on varmasti myös kotimainen War of The Dead, jonka saamme pian elokuvateattereihin.

Niin, sinäkin on ripaus romantiikkaa, muttei tippaakaan komediaa.

War of the dead on zombielokuvien zombi. Siinä on jotain kuollutta. Jos punaniska tekisi zombileffan se varmasti muistuttaisi War of the Deadiä.


Lähiön hirviöt

Olen toisinaan hämilläni. Moni loistava amerikkalaista elinvoimaa tihkuva elokuva on lopulta brittiläinen. Joskus vuonna 1980 ilmestyi elokuva nimeltä Fame. Se oli valtaisan menestynyt nuorisoelokuva tanssivista myöhäispuberteetikoista. Ja vielä tänänkin päivänä käsityksemme siitä mitä kasari on (reiteen ulottuvat säärystimet)perustuu vuonna 1944 syntyneen englantilaisohjaaja Alan Parkerin tuotokseen.

Myös Flashdance, tuo vimmattua joraamista promoava klassikko oli britin, siis Adrian Lynen ohjaus. Samaan sukupolveen näiden kahden Hollywoodissa breikanneiden brittien kanssa kuuluu englantilainen Ridley Scott (s. 1937) jonka elokuva Blade Runner on edelleen ylittämätön, maailman paras. Ja jos katsoo 1970-luvun alussa syntyneitä brittiohjaajia jotka nyt ovat kuuminta hottentottia Hollywoodissa huomaa että heitä yhdistää Scottin perintö: science fiction.

Niin, Hollywoodiin kirmaavat sellaiset brittiohjaavat jotka ovat pelanneet nuoruudessaan videopelejä ja katsoneet Steven Spielbergin avaruuselokuvia. Ja minä sanon tämän siksi että Joe Cornish (s.1968) on ohjannut nuorisotieteiselokuvan Attack The Block jolta odotin paljon. Ehkäpä siksi että Cornish on myös yksi kolmesta käsikirjoittajasta Spielbergin tekeillä olevassa Tintti-leffassa. Elokuva on kuvattu oikeasti purettavassa lähiössä Lontoossa, Heygatessa. Minulla on henkilökohtainen suhde tähän elokuvaan koska Heygaten kulmat ovat lempihengausmestojani. http://www.city.fi/yhteisot/blogit/kimmolaakso/111567/

Elokuvassa ulkoavaruuden kansa hyökkää lähiöön jonka kohtalo on jo sinetöity. Minusta tämä elokuva on tärkeä koska siinä on viittauksia paitsi ensimmäisen persoonan ammuntapeleihin, myös rap-musiikkiin. En ole koskaan pelannut Call of Dutyä, mutta monet ystävistäni ovat. Ja tietysti elokuva on jotenkin kadonneen nuoruuden muistokivi. Siinä on musiikkia houseduo Basement Jaxxilta.

Brittiohjaajien, sellaisten kuin Duncan Jonesin(s. 1971) suositut mutta indieauran ympäröimät tekeleet Moon, ja Gareth Edwardsin (s. 1974) Monsters näyttävät osoittavan että science fiction voi olla jotakin meitä koskettavaa ja oivaltavaa, eikä tähtilipun alla urostelua.


Karamellikeppi-Elvis  1

Metallican Some Kind of Monster? Anvil? Devil and Daniel Johnston? 2000-luku on tuottanut suuren määrän loistavia ja vähemmän loistavia rockumentteja. Mutta mikä niistä on paras? Jotkut ovat kerta kaikkiaan sitä mieltä ettei musadokumentteja voi arvostella puolueettomasti. Mielipiteeseen vaikuttaa aina pitääkö itse yhtyeestä. Mutta toisaalta, The Dandy Warholsia and The Brian Jonestown Massacrea seuraileva Dig oli monien mielestä myös aivan helvetin hyvä elokuva.

Tässä kuussa elokuvissa on pyörinyt mm. Dr. Feelgood-dokumentti Oil City Confidential ja The White Stripesin Under Great White Northern Lights.

Jälkimmäistä näytetään punaisella plyyshillä vuoratussa lontoolaisessa art deco-teatterissa joka stemmaa täydellisesti rock-bändin karamelliraitakuosiin. Teatteriesityksen ja DVD:n julkaisun välillä on vain muutama päivä mutta sali on silti täysi. Leffassa seuraillaan duon 2007 Icky Thump kiertuetta Kanadan peräkylillä ja osa leffasta kuvattu on mustavalkoiselle. Bändi soittaa länkkäritunnelmissa version Dolly Partonin Joline-biisistä ja vetää keikan inuiiteille. Se myös soittaa maailman lyhyimmän, yhden E- nuotin kestoisen keikan.

Minulla on ongelma: tahtoisin pitää The White Stripesin UGWNLsta. Vaikka Megin rummutus ja Jackin power chordsit kuullostava levyllä loistavalta, leffassa puolitoistuntinen alkaa käydä pitkäksi ja osoittaa ettei hyvä musiikki todellakaan ole hyvän rockumentin tae.

Sitäpaitsi Jack White, joka on vuodesta 2005 asunut Elviksen osavaltiossa Tenneseessä, tuntuu leffassa ilmentävän taipumusta väsyttävään elvistelyyn. Kuningas aloitti Hollywood-uransa päälle kolmikybäsena ja esiintyi kaikkiaan 33 kokoillan elokuvassa. Entä Jack White? Tähän mennessä hän on saanut tunnustusta roolistaan elokuvassa Päämääränä Cold Mountain. Hän on itseasiassa esiintynyt myös roolissa Jake Kasdanin musabisnes-parodiassa -yllätys yllätys -Elvis Presleynä.