Jukka Aminoff

Monet yrittäjät ja yritysjohtajat hakevat itselleen esimerkkejä monista eri henkilöistä. On kyse sitten yrittäjistä, yritysjohtajista, urheilijoista, muusikoista, sotasankareista, näyttelijöistä, tiedemiehistä, filosofeista, runoilijoista, diplomaateista ja monista muista. Markkinoille on ilmestynyt uutuusteos, joka voi kutkuttaa monia digitaalisen aikakauden henkilöbrändejä ja vaikuttajamarkkinoijia, jotka hakevat vastapainoa sille, että nykyajan johtamisoppaat ovat täynnä pehmeitä johtamisarvoja.

Amerikkalainen Time-aikakauslehti valitsi hänet vuoden henkilöksi vuonna 2007 ja hänen epäillään olevan maailman rikkain mies. Kyseessä on Suomen rajanaapurin, eli Venäjän presidentti Vladimir Putin, josta on kirjoitettu lukuisia kansainvälisiä teoksia vuosikymmenten aikana, jotka ovat enimmäkseen edustaneet angloamerikkalaisia näkökulmia. Länsimainen kirjallisuus esittää Putinin usein hyvin kielteisellä tavalla, jossa hänet esitellään lännen suurimpana vastustajana.

Venäjän viralliset televisiodokumentit esittävät Putinin valtiomiesmäisellä tyylillä, joissa annetaan mahdollisuus myönteisen mielikuvan muodostumiseen. Edellämainittua tyylilajia harjoittavat myös länsimaiset mediat, kun he tekevät haastatteluja omista valtionpäämiehistään. Suomalaiset eivät ole myöskään mikään poikkeus.

Kirjamarkkinoille oli kuitenkin jäänyt mittava aukko, koska yksikään suomalainen kirjoittaja ei ollut tehnyt Putinista teosta. Nyt tähän asiaan on tullut muutos, koska toimittaja Arvo Tuominen on kirjoittanut teoksen Vladimir Putin - Koko tarina - Suomi ja Venäjä (Readme.fi, 2019).

Tuomisen teos asettuu tyylilajillaan välimaastoon, jossa toki käsitellään vaikeita kysymyksiä. Teoksessa annetaan myös mahdollisuus Putinin ja Venäjän toimintaan inhimillisestä näkökulmasta. Eli teos on tasapainoinen, jossa tarkastellaan Putinin toimintaa lännen ja Venäjän näkökulmista. Teoksessa ei käsitellä pelkästään Putinin henkilöhahmoa, vaan lukijaa viedään keisarillisen Venäjän, Neuvostoliiton ja nyky-Venäjän kautta tähän päivään asti. Keisarillisen Venäjän osuus on tietysti suppeampi, koska tärkeiden maailmanpoliittisten tapahtumien kautta seurataan sitä, että miten pietarilaisesta katutappelijasta tuli Venäjän presidentti.

Putin palautti järjestyksen Venäjälle ja hänen valtakauden aikana Venäjä ja venäläiset ovat vaurastuneet mittavalla tavalla. New York, Lontoo, Monaco, Marbella, Helsinki ja monet muut paikat ovat saaneet nauttia venäläisen rahan saapumisesta. Venäjän taloudellinen nousu on näkynyt erityisesti Pietarin ja Moskovan kaduilla, jonka länsimaiset kulutustottumukset ovat vallanneet sekä kaupunkeja on modernisoitu mittavaa vauhtia. Moskovassa on tehty viimeisten vuosien aikana mittavia kunnostustöitä, joiden avulla kaupungista tehdään viihtyisämpi ja modernimpi. Venäjä on sekasortoisen 1990-luvun jälkeen ehtinyt järjestämään talviolympilaiset, jalkapallon MM-kisat ja F1-kilpailuja, eli Venäjän nousu on ollut kovaa luokkaa. Taloudellisia haasteita tietysti on ja nämä asiat tiedostetaan.

Putinilla on myös läheinen ja myönteinen suhtautuminen Suomea kohtaan. On sanottu, että Putin oppi markkinatalouden ensimmäiset käytännön askeleet Turussa. Tämän takia on ollut luonnollista, että Turulla on vahvat suhteet Venäjälle. Venäjän entistä suuriruhtinaskuntaa, eli Suomea jopa ihaillaan Putinin toimesta.

Monet pitävät häntä korvaamattomana johtajana, eli hän on kuin Suomen pitkäaikaisin presidentti Urho Kekkonen, joka sai nauttia tukijoiden suursuosiosta aina viimeisiin päiviin asti. Kekkonen oli myös oman ajan macho-johtaja, joka hiihti, juoksi, kalasti, metsästi ja ryyppäsi. Putin taas hevosratsastaa, kalastaa, metsästää, pelaa jääkiekkoa, ajaa F1-autoa ja harrastaa judoa.

Tuomisen kirja on mainio teos, joka valottaa Putinin henkilöhahmoa, mutta antaa myös hyvän katsauksen nyky-Venäjään. Olisi toivottavaa, että kirja tulisi monille eri kielille, koska suomalainen näkökulma voi olla juuri sitä mitä kansainväliset lukijamarkkinat voivat tarvita.

Video: Caviar-luksusmerkki näyttää kuinka Nokian 3310 saa reippaan venäläisen ehostuksen.

Andy McCoy on suomalainen rokki-ikoni ja yksi tunnetuimmista suomalaisista kitaristeista maailmalla. Nyt kaikkien suomalaisten tuntema Andy valottaa muistojaan Lamppu Laamasen toimittamassa teoksessa Andy - Rock’n Roll Star (Johnny Kniga, 2018). Laamaselle pitää nostaa, että teos tuli viimeisteltyä, koska ajatuksena oli jopa se, että Andy olisi viety pitkälle laivaristeilylle, josta hän ei olisi päässyt pakoon. Teoksen viimeisteleminen oli nimittäin erittäin haastava työ.

Monet tietävät Paroni von Münchhausenin muistelmat, jotka on kirjoittanut kirjailija Rudolf Erich Raspe 1700-luvulla. Teos kertoo saksalaisesta, kuvitteellisesta aatelisherrasta, joka kertoi uskomattomia, mutta sepitettyjä tarinoita. Mutta Andy kertoo uskomattomia tarinoita, jotka ovat täyttä totta. Siksi otsikossa lukee Paroni von Rockhausen. Monien tarinoiden taustoissa vaikuttaa yrtti, eli hasis, marijuana ja tötsy, jonka laillistamisen puolesta rokkikukko Andy heiluttaa sotalippuaan.

“Se olis vaan hyvä, jos jengi polttais enemmän kannabista, eikä vetäs viinaa ja hampustahan voi tehdä mitä vaan: Commonwealthin botskit ei olis kulkenu ilman yrttejä kun kaikki köydet ja purjeet oli tehty hampusta joka on kestävämpää ku mikään vitun puuvilla”, pohtii McCoy.

Vuonna 1962 Pelkosenniemellä syntynyt Andy kertoo teoksen alussa lapsuuden matkastaan Lapista Tukholmaan, jonne hänen isänsä lähti työn perässä. Ruotsin vauhdikas ja vapaamielinen meno vaikutti tietysti siihen, että Andy sai kansainvälisen kasvatuksen, joka myös vaikutti siihen, että hän näki Suomen, erityisesti Helsingin Vuosaareen harmaana paikkana 1970-luvulla. Taiteellinen sielu halusi päästä vapauteen, jonka kautta hän päätyi Pelle Miljoona -rokkibändin kitaristiksi. Kansainvälinen läpimurto tapahtui kuitenkin Hanoi Rocksin kautta.

“Mä en tiedä oliks ne vuodet Tukholmassa mut mun elämän attityydi oli erilainen ku tapiolalaisten ja töölöläisten. Mä kasvoin vapaana, ne kasvo semisloboina - mun mielestä”, muistelee McCoy.

Rokkibändissä on ollut vuosikymmenten aikana lukuisia kokoonpanoja, mutta kaikista tunnetuimmat bändin jäsenet ovat Michael Monroe (laulu), AndyMcCoy (kitara), Nasty Suicide (kitara), Sami Yaffa (basso) ja Razzle (rummut). Tämän kokoonpanon tarina päättyi rumpali Razzlen traagiseen onnettomuuteen vuonna 1984, koska Mötley Crüen laulaja Vince Neil aiheutti vakavan auto-onnettomuuden urheiluautollaan Yhdysvaltain Kaliforniassa. Onnettomuus johti Razzlen kuolemaan, eikä Hanoi Rocks ollut enää entisensä. Basisti Sami Yaffa lähti bändistä. Varsin pian uuden kokoonpanon muodostamisen jälkeen, koko bändi hajosi.

Hanoi Rocks oli 1980-luvun puolivälissä maailman huipulla. Englantilaisen Sounds-lehden lukijaäänestyksen mukaan Hanoi Rocks oli maailman toiseksi arvostetuin yhtye vuonna 1984 ja taakse jäivät Iron Maiden, ZZ Top ja Dio. Guns N’ Roses, Mötley Crüe, Poison, Ratt, Skid Row, La Guns, Billy Idol, Foo Fighters, Manic Street Preachers ja monet muut maailman huippurokkibändit ovat ottaneet vaikutteita Hanoi Rocksilta.

Hanoi Rocks vaikutti kansainväliseen musiikkimaailmaan merkittävällä tavalla, mutta myös suomalaiseen kulttuurielämään. 1980-luvun alun Suomi oli huomattavasti ahdasmielisempi ja takapajuisempi kuin 2010-luvun Suomi.

Vielä ennen Hanoi Rocksin hajoamista Andy teki musiikkikappaleita Alice Cooperin kanssa New Yorkissa, mutta koko projekti kaatui siihen, että Andy sai toiselta amerikkalaismuusikolta valtavasti kokaiinia, eli työmoraali kärsi ja luovat ajatukset olivat toisaalla. Cooper kyllästyi ja katkaisi yhteistyön. Andyn muistelmat ovat muutenkin pehmeiden ja kovien huumeiden marinoimat. Alkoholi ja naiset kuuluvat myös rokkielämään. Soittoura jatkui Samantha Foxin ja Iggy Popin kanssa. Foxin kanssa tehdyn The Best Is Yet to Come’n kanssa Andy sai ensimmäisenä suomalaisena kultalevyn Yhdysvalloissa.

Andyn muistelmissa nousee esille suomalaisten ikävä tapa juhlistaa ja muistaa kansainvälisesti menestyneitä suomalaisia. Hän muistaa tapauksen 1980-luvulta, kun Hanoi Rocks saapui Suomen Tokion suurlähetystöön ja suurlähettiläs oli ylpeä siitä, että suomalaiset olivat menestyneet. McCoyn mukaan he edustivat ennen kaikkea itseään, eivätkä Suomea. Suurlähetystössä ei ollut tarjolla edes Jaloviinaa, vaikka bändi jäsenet pyysivät sitä. McCoyn mukaan suomalaiset eivät osaa tunnistaa lahjakkuuksia ja tämä on suuri ongelma.

Suomalainen media ei ollut aina kovinkaan kohtelias McCoyta kohtaan. Toimittaja Ilkka Kylävaara oli kirjoittanut Hymy-lehdessä vuonna 1987 seuraavan otsikon: “Andy McCoy avomielisenä: Valeraskaus oli raskainta”. Kylävaaran artikkeli vilisee virheitä ja epätotuuksia, jotka saivat McCoyn tuohtumaan. “Minkä ikäinen toi Kylävaara on nykyään? Mä en välitä. Olkoot vaik pyörätuolissa niin mä kaadan sen wheelchairin…”, raivoaa McCoy.

Los Angeles, Lontoo ja Pariisi ovat Andyn lempikaupunkeja, mutta hän on kotiutunut Helsingin Ullanlinnaan. Edesmennyt KOM-ravintola ja ravintola Sea Horse mainitaan teoksessa vakiopaikkoina.

Suuren huomioon nousee myös tapaus, joka tapahtui Andyn ja Bam Margeran välillä Vuorimiehenpuistikon lähettyvillä vuonna 2016. Ullanllinnassa nähtiin ja kuultiin harvinaista sekoilua pitkin iltaa. Rokkimusiikkia huudatettiin kovaa. Kaduille virtsattiin. Älämölö oli huipussaan. Ryyppykaveriksi tuli edesmennyt Arska, joka oli alueen tunnetuin alkoholin nauttija. Lopulta Jackass-tähti Margera singahti ulos Sea Horsesta ja yritti tuhota KOM-ravintolan kyltin ja kultasepänliikkeen ikkunan. Kaikki asiat johtivat lopulta siihen, että sinivuokot veivät Bamin putkaan. Kesäinen madness-hetki oli ohi ja asukkaat saivat yörauhan.

Andy McCoysta kertovan kirjan parhautta ovat avoimuus ja se, että McCoysta paljastuu varsin inhimillinen henkilökuva. McCoy on viihdehahmo ja hän tietää sen, mutta ei sovi kuitenkaan unohtaa, että Andy on myös erittäin merkittävä taiteilija, joka on tehnyt suuria kansainvälisiä saavutuksia. Siksi tämä teos kannattaa lukea.

Yrittäjä, kansanedustaja Hjallis Harkimo (sit.) on aina herättänyt ristiriitaisia tunteita tai ainakin siitä lähtien, kun hänestä tuli tutumpi persoona koko kansalle Jokerit-jääkiekkojoukkueen omistajana. Nykyään hän on myös tuttu televisiopersoona talk show -juontajana ja Diili-ohjelman päätuomarina, sekä poliittisia keitoksia aiheuttavana kansanedustajana ja uuden poliittisen liikkeen keulahahmona.

Tämän takia hänen uutuskirja Hjallis Harkimo - Suoraan sanottuna (WSOY, 2018) voi kiinnostaa monia, jotka ovat kiinnostuneita liike-elämästä ja politiikasta. Teoksessa liike-elämän osiot jäävät varsin vähäiseen osaan ja teoksen pääpaino on enimmäkseen politiikassa. Onhan teoksen iskulauseena “Politiikassa puheiden ja tekojen välillä on valtava ero.”.

Teos jättää bisneslukijat kuitenkin hieman lämpimäksi, koska Hjallis nostaa myyntitaitojen hallinnan erittäin suureen arvoon, sekä luovuuden ja kyvyn joukkuepelaamiseen. Harkimo kertoo teoksessaan, että hän rakastaa yrittämisen vapautta, mutta suuret bisnesprojektit aiheuttivat hänelle vakavia terveydellisiä ongelmia. Hartwall Areena -jääkiekkoareena, Sonera Stadium -jalkapalloareena ja Hampurin Barclaycard Arena ovat hänen kädenjälkiään, joiden rakennuttaminen vaati suuria uhrauksia - sekä monet muut bisneshankkeet.

Teoksessa tulee selvästi esille se, että Harkimo on enemmän jääkiekkomies kuin jalkapallon ystävä, koska jalkapallobisnes tuotti hänelle miljoonatappioita, jonka takia hän myi Helsingin jalkapallostadionin ja jalkapallojoukkueen pois, ja hän vaati itselleen kilpailukieltosopimukseen kymmenen vuoden kilpailukiellon viiden vuoden sijasta, koska hän halusi oppia virheistään. Rakkaudesta jääkiekkoon, mutta ei jalkapalloon - siis bisnesmielessä.

Kirjassa tulee selvästi esille se, että Harkimo pitää bisnesmaailman suoraviivaisesta päätöksenteosta, jossa omistajat, hallituksen jäsenet, johtoryhmän jäsenet ja asiantuntijat päättävät keskenään siitä, että mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Sen sijaan Suomen poliittinen kulttuuri ei miellytä Harkimoa, jota hän kuvaa äärettömän hitaaksi ja vaikeaksi paikaksi vaikuttaa. Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) ja liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner (kesk.) saavat suurta kiitosta lähinnä siitä, että he toimivat politiikassa bisnesmäisellä otteella, joka tuottaa päätöksiä. Bisnesmaailman sääntöjä ja oppeja ei voida kuitenkaan täysimääräisesti soveltaa poliittiseen ympäristöön, jossa on aivan omat tavat toimia.

Harkimon jättämä Kokoomus ei saa kiitosta, vaikka hän pääsi heittämällä kansanedustajaksi ja hän oli tukemassa Petteri Orpoa (kok.) puoluejohtajaksi, joka haastoi silloisen puheenjohtajan Alexander Stubbin (kok.) onnistuneesti, eli Harkimo sai itselleen suotuisan puheenjohtajan, koska Stubb kaatui, mutta tämä ei hänelle riittänyt, vaan turhautuminen kasvoi sen verran suureksi, että hän halusi perustaa uuden poliittisen liikkeen. Orpon Kokoomus ei kelvannut. Harkimo päätti siirtyä Suomen toiseksi suurimmasta hallituspuolueesta yhden hengen oppositioryhmäksi.

Teoksen poliittinen osuus on pamflettimainen, jossa tulee selväksi se, että Harkimo haluaa edistää yrittäjyyttä, nykyinen sote-malli ei hänelle kelpaa, ja hän haluaa nopeutta poliittiseen päätöksentekoon. Hänellä on kahdensadan muun kansanedustajan tavoin vahva näkemys siitä, että minkälainen Suomen tulisi olla. Kyseisessä ympäristössä on selvää, etteivät yhden henkilön näkemykset mene koskaan sellaisenaan läpi, vaan sitä pitää osata myydä omia ajatuksiaan muille. Lukijaa saattaa häiritä se, että teoksessa ylistetään bisnesmaailman jokseenkin autoritääristä johtamistyyliä, mutta vahvojen puoluejohtajien kohdalla tätä asiaa karsastetaan. Puoluejohtajat ovat kuitenkin jäsenkuntien valitsemia, kun yritysjohtajat ovat pelkästään omistajien. Miten vaatimukset suorasta demokratiasta istuvat tähän yhtälöön? Lukijat voivat olla hämmentyneitä.

Liike Nyt hakee teoksen perusteella vielä muotoaan, mikä on täysin ymmärrettävää ja tätä liikkeen johtohahmot ovat säännöllisesti hokeneet. Liikkeen tekee erilaiseksi se, että Vihreät ja Perussuomalaiset haastoivat muita puolueita teeseillään ja aatteillaan. Puolueilla kesti vuosikymmeniä saavuttaa nykyiset kannatustasot.

Liike Nyt haluaa uudistaa politiikkaa teknologian avulla, eli aktivoida kansalaisia netin kautta, mutta liikettä on myös verrattu Nuorsuomalaisiin. Tämä oikeistoliberaalinen puolue nousi eduskuntaan vuonna 1995, mutta puolueen lento katkesi jo vuonna 1999, eli poliittisessa kentässä on edelleen sopiva markkinarako. Eli voidaan kysyä, että onko aika jo kypsä? Liike Nytillä on muutamia poliittisia teesejä, jotka vetävät puoluetta oikeistoliberaaliin suuntaan, vaikka Harkimo jyrkästi kieltää tämän asian. Aatteellinen sijoittuminen poliittisella kartalla on kuitenkin hyvä asia äänestäjien kuluttajansuojan kannalta. Liike Nyt ei sijoitu tällä hetkellä hänen sanojen mukaan minnekään.

Liike Nytin teknologiauskossa ei ole kuitenkaan mitään uutta. Muutamat suuret puolueet kokeilivat 2000-luvulla avointa digitaalista vuoropuhelua kansalaisyhteiskunnan kanssa. Kaikkien puolueiden kohdalla kävi niin, että avoimet keskustelupalstat joutuivat nimettömien kirjoittajien lokakampanjoiden kohteiksi. Tämänkaltaisten tapauksien jälkeen keskustelupalstat suljettiin, eikä niitä avattu enää uudelleen. Nykyistä keskusteluympäristöä on kuvailtu entistä rajummaksi, eli jää nähtäväksi, että kuinka avointa ja laajaa vuoropuhelua on mahdollista käydä Liike Nytin keskuudessa, jotta keskustelut säilyvät asiallisina.

Nettiäänestykset eivät ole myöskään mikään uusi asia, koska monet puolueet ovat tehneet kyselyjä varsin pitkään. Toiset kyselyt ovat menestyneet paremmin kuin toiset, mutta kyselyt eivät ole kuitenkaan olleet suoria äänestyksiä asiakysymyksistä, vaan nämä asiat on jätetty puoluekokouksien päätettäviksi. Moderneja vaikuttamiskanavia on olemassa perinteisissä puolueissa. Se, että pääsevätkö omat ajatukset asialistojen kärkeen, on taas aivan toinen kysymys. Demokratia kuitenkin toimii, koska asioita voidaan esittää, eikä pelkästään digitaalisten kanavien kautta, vaan puoluekokouksissa, joissa kohdataan ihmisiä kasvokkain.

Harkimo haluaa kuitenkin haastaa, eikä hänellä ole mitään menetettävää. Liike Nytin kannatus voi kasvaa pitkäjänteisellä työllä, mutta ainoastaan hallitustyöskentelyn kautta voidaan vaikuttaa. Mikäli näin pitkälle päästään, joutuu Liike Nyt kohtaamaan Suomen poliittisen kulttuurin, mikä korostaa yhteistyötä ja kykyä joustaa omista tavoitteista, eli kaikki hallituspuolueet joutuvat vaalien jälkeen joustamaan omista vaatimuksistaan, vaikka puolueet revittelevät teemoillaan vaalien aikana. Teoksen poliittiset osiot ovat muutamissa kohdin ristiriidassa keskenään, mikä ei ole tietenkään mikään ylllätys, kun puhutaan politiikasta. Valtioneuvos Johannes Virolaisen (kesk.) toteamuksesta on kuitenkin syytä ottaa opiksi: “Politiikassa ei ole kyse selkävoitoista, vaan pistevoitoista.”

Teoksen pääsanoma on kuitenkin se, että Suomen poliittisen kulttuurin pitäisi Harkimon mielestä uudistua ja kirjan kappaleiden kautta purkautuu syvä turhautuminen, kuten tyypillisissä poliittisissa muistelmateoksissa on tapana.

Kirja ei kuitenkaan vie lukijaa barrikadeille ja kohti unelmien Suomea, vaan kohti hämmennyksen ja vastakysymyksien tilaa. Samaa Uudistus-levyä soittavat lähes kaikki poliitikot, mutta kaikki tarkoittavat eri asioita. Monet uudet puolueet ovat hokeneet Suomessa samoja teesejä ja niiden tavoitteina on ollut lähinnä päästä kaliffiksi kaliffin paikalle - toivottavasti tällä kertaa ei ole kyse samasta vanhasta silmänkääntötempusta, vaan aidosta halusta parantaa Suomen poliittista kulttuuria. Mitä tämä sitten tarkoittaa? Tämä jää nähtäväksi. Peli on kuitenkin avattu.

Tietokirjailija Teemu “Pastori” Potapoff on monitaituri, joka on nähnyt rikkaan elämän, synkät ja valoisat puolet, erityisesti yökerhomaailmassa. Suomessa ollaan myös samalla totuttu siihen, että ihmisellä voi olla vain yksi ammatti tai osaamisalue, mutta nämäkin mielikuvat ovat murskaantumassa. Yksilöillä voi ja saa olla useita kiinnostuksen kohteita, sekä ammatteja.

Potapoff nousi tunnetuksi kynäilijäksi lukijoiden keskuudessa, kun vuonna 2015 ilmestyi Yön sankarit - Kasvoja punaisen köyden takaa (Docendo, 2015) ja tänä vuonna Yön kuningas (Docendo, 2017) yhdessä Sedu Koskisen kanssa ja Selviytyjät (Docendo, 2017).

Potapoff on viittä vaille teologian maisteri, jolta puuttuu vain virkamiesruotsin tentti. Hän on työskennellyt yömaailman ovilla vuodesta 1995 lähtien, eli lähes 23 vuotta. Nelonen Media jäi taakse neljäntoista vuoden mittaisen työrupeaman jälkeen. Syynä leipääntyminen ja uusien haasteiden haluaminen. Potapoff päätti hypätä freelanceriksi. Hyppääminen tyhjän päälle pelotti, mutta usko oli vahva. Nykyään hän kirjoittaa työkseen kolumneja kolmeen eri mediaan ja tekee tilaustyönä henkilöhaastattelja sekä muita kirjoitustöitä. Hän myös toimii FUM.fi-sivuston päätoimittajana ja valmistelee parhaillaan neljättä kirjaa, joka ilmestyy syksyn 2018 aikana. Kyseessä on elämäkerta, mutta kirjoitettava kohde säilyy vielä salassa.

Mikä on saanut sinut kertomaan tarinoita?

Olen aina ollut kiinnostunut ihmisistä ja heidän tarinoistaan. Mikä saa heidät tekemään asioita, joita he tekevät? Kotonani luettiin paljon, ja ajauduin media-alalle kohta 30 vuotta sitten. Olen siis tehnyt media-alan töitä vuodesta 1988 lähtien. Aluksi paikallisradion levytsupparina ja siitä nuorten radio-ohjelman toimittajana. Urani varrella olen saanut kokea koko media-alan kirjon: olen toiminut tv-kuuluttajana, useaan otteeseen päätoimittajana, radioäänenä, lehtitoimittajana ja verkkotoimitusten päällikkönä. Olen siitä todella kiitollinen, mutta jotenkin minulla on aina ollut sisäinen palo kirjoittamiseen. Ihmisten stoorien kertomiseen: mikä saa heidät tikittämään?

Jokaisen kasvon ja kohtaamisen takana on tarina, josta muut voivat ammentaa jotain omaan elämäänsä. Ja näitä asioita haluan kertoa kaikille, olivat ne sitten lehtijuttujen, haastattelujen tai kirjojen muodossa.

Onko teologian opinnoilla ollut vaikutusta siihen, että miten hahmotat ja tarkkailet asioita?

Ehdottomasti on. En ehkä sanoisi, että teologian opiskelulla per se, vaan enemmänkin sellaisella sielunhoidollisella ihmiskohtaamisella, joka ei kumpua teologian opiskelusta, vaan elämänkatsomuksesta.

Koetan ajatella, että me kaikki olemme joskus olleet lapsia ja istuneet jonkun sylissä. Me emme synny pahoiksi ja vääristyneiksi, vaan kaikki ne ovat opittuja asioita. Ja jokainen meistä voi oppia asioita uudestaan. Kääntää kurssiamme. Ja yritän näiden ihmisläheisten kirjoitusteni ja tekstieni, olivat ne sitten kolumnejani tai tekemiäni kirjoja tai haastatteluja, kautta saada edes yhden ihmisen silmät avautumaan. Ja näkemään asioita uudessa valossa. Kirkasotsaista, ehkä. Naiivia, ehkä. Näin kuitenkin haluan ajatella.

Mikä saa sinut vuodesta toiseen yön oville?

Ihmiset ja kohtaamiset. Nyt kun ikää kuitenkin on jo 44, se on välillä fyysisesti rankkaa. Se rytmin kääntäminen kaksi kertaa viikossa päälaelleen, mutta kaikkeen tottuu.

Kirjoittajan työ on yksinäisen miehen hommaa. Kun naputtelet tietokonetta tunti toisensa jälkeen, sitä kaipaa ihmiskontaktia. Sitä saan sitten ovelta. Ekstroverttille vahtimestarin työ on palkitsevaa ja kivaa. Ja kun olen jo ehtinyt seistä Ravintola Teatterin ovella kohta 13 vuotta, homma on leppoisaa. Se taas sopii tällaiselle vanhalle miehelle.

Miten Helsingin yöelämä on muuttunut vuodesta 2015?

Parempaan päin. 2015 ryömittiin omalla tavallaan pohjamudissa, mutta talouden nousun nostaessa päätään, on helppo huomata, että esimerkiksi käynnissä oleva pikkujoulukausi on vilkkaampi kuin esimerkiksi pari vuotta sitten. Firmat käyttävät rahaa juhlimiseen ja se on hyvä asia se.

Ja toivoisin, että tuleva alkoholilain muutos veisi ravintola-alaa taas nykäyksen eteenpäin, sillä viimeiset vuodet ovat olleet alalle todella rankkoja ja raskaita. Ollaan menty monta askelta taaksepäin, kun alaa on päättäjien toimesta demonisoitu. Onneksi vapautumista on havaittavissa.

Mitkä asiat ärsyttävät sinua eniten Helsingin yöelämässä?

En sanoisi, että mikään ärsyttää sen kummemmin. Enemmänkin katsoisin sitä isoa kuvaa koko maan mittakaavassa. Kuten sanoin, ja olenkin tästä kirjoittanut joskus, päättäjien säätäminen ravintola-alalla on ollut hirveää katsottavaa. Matkailu- ja ravintola-ala on suuri työllistäjä, joten sen amputoiminen on typerintä mitä voidaan tehdä.

Sen lisäksi maalla asuvien päättäjien huseeraaminen Helsingin yöelämän kimpussa ärsyttää. Millä järjellä heillä on mitään sanottavaa sen suhteen, kuinka kalliolainen ja punavuorelainen pubi voi olla auki? Enemmän paikallista politiikkaa ja päättämistä tämän suhteen.

Onko suomalainen juominen lähestynyt eurooppalaista valtavirtaa?

Askel kerrallaan, ja hyvä uutinen on se, että nuoret juovat vähemmän. Tai ainakin sivistyneemmin. Ja se näkyy myös ovilla. Toki alkoholismi on edelleen suomalainen kansantauti, mutta uskon, että askel ja uusi sukupolvi kerrallaan pääsemme eteenpäin kohti sivistyneempää juomiskulttuuria.

Mitä Helsingin yöelämässä saisi olla enemmän?

Meillä on nykyään tosi hyvä kattaus kaikille kaikkea! Mutta yhtä mitä itse kaipaa, olisi aikuisille suunnatut, tyylikkäät yökerhot. Niitä ei tässä kaupungissa ole Teatterin ja Apollon lisäksi juuri ollenkaan.

Omassa päässäni minulla on visio, minkä näköinen se paikka olisi. Ehkä joku päivä...

Mikä on tai oli Helsingin paras yökerho?

Pelkästään objektiivisesti sanottuna Ravintola Teatteri! Minulla on monta suosikkia: Riff, Kuudes Linja, Teatteri ja lähiöravintolani Elite. Itse viihdyn melkein kaikenlaisissa paikoissa. Seura merkitsee eniten.

Milloin hoidat virkamiesruotsin pois alta?

Heti, kun kiireet helpottavat. Päiväni täyttyvät töistä, ja olen muutama vuosi sitten burnoutin partaalla käytyäni päättänyt, etten enää polta itseäni loppuun. Terveys on kuitenkin tärkein muuttuja tässä elämässä ja siitä pitää pitää kiinni. Mutta olen tehnyt itselleni lupauksen, että valmistun lähiaikoina. Haluan saattaa asiat loppuun.

Mikä on Selviytyjät-kirjan pääsanoma?

Kirjan ja siinä esiintyvien rohkeiden ihmisten avulla haluan nostaa esille sen, että jokaisella meillä on oma tarinamme. Ja vaikka elämä välillä vetääkin maton jalkojen alta, pahastikin, kaikesta voi selvitä. Se vaatii vain aikaa.

Mitä teoksen lukijoiden pitäisi ottaa opiksi?

Kukaan meistä ei ole täällä yksin. Eikä kenenkään tarvitse jäädä täällä yksin. Haluan sen avulla tuoda toivoa, jota tämä aika kaipaa ja tarvitsee.

Minkä neuvon haluat antaa ihmisille?

Pitäkää huolta toisistanne, sillä joku päivä sitä voi itse olla vailla huolenpitoa. Koskaan ei tiedä, millä puolella pöytää istuu.