Tämä on tietokirjailija Jukka Aminoffin CITY-lehden blogi. Kirjat Luksus (2015), Ostovallankumous (2015), Social Selling Luxury (2016), Modern Luxury (2020), Myynti: Rakkaudesta antamiseen (2020), Luksus No. 2 (2020) ja Kansainyhteisö (2020).
Brittiläinen Virgin on aina ollut edelläkävijäbrändi siinä, että yritysten pitää osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan.
Pimeät voimat yrittävät edistää epädemokraattisia arvoja ympäri maailman. Ihmisoikeuksien, suvaitsevaisuuden, sananvapauden ja oikeusvaltioperiaatteen kunnioittaminen ei kuulu heidän listallaan.
Samaan aikaan ostajat vaativat brändeiltä suurempaa osallistumista ja vastuullisuutta siihen, että ne kunnioittavat universaaleja vapauksia, jotka perustuvat Yhdistyneiden kansakuntien, eli YK:n ihmisoikeusjulistukseen, joka on laadittu vuonna 1948.
Ihmisoikeusjulistuksen tavoitteena on edistää vapauksia, rauhaa, tasa-arvoa ja oikeutta, jotta tyranniaa ja sortoa saadaan vähennettyä maailmasta. Monet ostajat toivovat, että brändit osallistuvat näiden hienojen periaatteiden edistämiseen, koska brändeillä on runsaasti vaikutusvaltaa. Suomessa tästä asiasta on kokemusta tehdaspatruunojen ajoilta, jolloin rakennettiin kouluja, kirkkoja, sairaaloita, asuntoja sekä perustettiin urheiluseuroja.
Brändit voivat osallistua monin eri tavoin näiden periaatteiden edistämiseen. Nykyaikana kaikista vaivattomin tapa on viestiä, että mitä asioita tuetaan, eli kaikki brändit voivat osallistua viestintään. On kyse sitten vähemmistöjen oikeuksien edistämisestä, naisten oikeuksien edistämisestä, rasismin vastustamisesta tai ilmastonmuutoksen vastustamisesta.
Toinen vaikuttava tapa on tukea konkreettisesti eri arvojen toteutumisia. Yritykset voivat sponsoroida sopivia kohteita ja harjoittaa lahjoitustoimintaa. Esimerkiksi Wärtsilä tukee suoraan presidentti Martti Ahtisaaren CMI-rauhanvälitystoimistoa, mikä pyrkii ratkaisemaan konflikteja ympäri maailman. Monet suomalaiset yritykset ovat kunnostautuneet koulutuksen tukemiseen kotimaassa ja kansainvälisesti.
Kolmantena asiana pitää kuitenkin muistaa, että brändit tekevät jokapäiväisessä työssään arvovalintoja. Virginin perustaja Richard Branson päätti keskeyttää liiketoimintaprojekteja Saudi-Arabian kanssa, koska tunnettu Washington Postin kolumnisti Jamal Khashoggia katosi yllättäen, eikä Saudi-Arabia ole kyennyt vastaamaan kysymyksiin, jotka koskettavat Khashoggin salaperäistä katoamista. Virgin koki, että yhteistyön jatkaminen nykytilanteessa olisi ollut arvojen vastaista toimintaa, eli kansainvälistä liiketoimintaa harjoittavien yritysten tulee ottaa huomioon se, että kaikki asiat eivät kosketa pelkästään oman kotimaan asioita.
Yrityksien suurin aika menee kuitenkin siihen, että ne pyrkivät selviytymään, eli saamaan aikaan riittävän hyvää taloudellista tulosta. Brändit eivät kykene ratkaisemaan kaikkia maailman ongelmia, mikä on täysin selvä asia. Kaikki brändit eivät myöskään kykene olemaan täysin virheettömiä, mikä on täysin luonnollista, mutta on kuitenkin riittävää, että on tahto tehdä hyvää, sekä olla oikeudenmukainen ja myötätuntoinen.
Useissa kansainvälisissä tutkimuksissa on todettu, että arvojen tuominen esille on hyvää bisnestä, eli osallistuminen edistystä edistäviin asioihin tuo aina itsensä takaisin tavalla tai toisella. Vapauden lisääntyminen on samaan aikaan tarkoittanut kasvavaa hyvinvointia ja vaurautta, eli vapauksien edistäminen on hyvää bisnekselle.
Kaikista tärkein asia on se, että brändit muodostuvat aina ihmisistä, jotka haluavat edistää ihmisyyttä ja nämä samat henkilöt ovat ostajia.
Kirja: Hjallis Harkimo - Suoraan sanottuna (WSOY, 2018)
Yrittäjä, kansanedustaja Hjallis Harkimo (sit.) on aina herättänyt ristiriitaisia tunteita tai ainakin siitä lähtien, kun hänestä tuli tutumpi persoona koko kansalle Jokerit-jääkiekkojoukkueen omistajana. Nykyään hän on myös tuttu televisiopersoona talk show -juontajana ja Diili-ohjelman päätuomarina, sekä poliittisia keitoksia aiheuttavana kansanedustajana ja uuden poliittisen liikkeen keulahahmona.
Tämän takia hänen uutuskirja Hjallis Harkimo - Suoraan sanottuna (WSOY, 2018) voi kiinnostaa monia, jotka ovat kiinnostuneita liike-elämästä ja politiikasta. Teoksessa liike-elämän osiot jäävät varsin vähäiseen osaan ja teoksen pääpaino on enimmäkseen politiikassa. Onhan teoksen iskulauseena “Politiikassa puheiden ja tekojen välillä on valtava ero.”.
Teos jättää bisneslukijat kuitenkin hieman lämpimäksi, koska Hjallis nostaa myyntitaitojen hallinnan erittäin suureen arvoon, sekä luovuuden ja kyvyn joukkuepelaamiseen. Harkimo kertoo teoksessaan, että hän rakastaa yrittämisen vapautta, mutta suuret bisnesprojektit aiheuttivat hänelle vakavia terveydellisiä ongelmia. Hartwall Areena -jääkiekkoareena, Sonera Stadium -jalkapalloareena ja Hampurin Barclaycard Arena ovat hänen kädenjälkiään, joiden rakennuttaminen vaati suuria uhrauksia - sekä monet muut bisneshankkeet.
Teoksessa tulee selvästi esille se, että Harkimo on enemmän jääkiekkomies kuin jalkapallon ystävä, koska jalkapallobisnes tuotti hänelle miljoonatappioita, jonka takia hän myi Helsingin jalkapallostadionin ja jalkapallojoukkueen pois, ja hän vaati itselleen kilpailukieltosopimukseen kymmenen vuoden kilpailukiellon viiden vuoden sijasta, koska hän halusi oppia virheistään. Rakkaudesta jääkiekkoon, mutta ei jalkapalloon - siis bisnesmielessä.
Kirjassa tulee selvästi esille se, että Harkimo pitää bisnesmaailman suoraviivaisesta päätöksenteosta, jossa omistajat, hallituksen jäsenet, johtoryhmän jäsenet ja asiantuntijat päättävät keskenään siitä, että mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Sen sijaan Suomen poliittinen kulttuuri ei miellytä Harkimoa, jota hän kuvaa äärettömän hitaaksi ja vaikeaksi paikaksi vaikuttaa. Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) ja liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner (kesk.) saavat suurta kiitosta lähinnä siitä, että he toimivat politiikassa bisnesmäisellä otteella, joka tuottaa päätöksiä. Bisnesmaailman sääntöjä ja oppeja ei voida kuitenkaan täysimääräisesti soveltaa poliittiseen ympäristöön, jossa on aivan omat tavat toimia.
Harkimon jättämä Kokoomus ei saa kiitosta, vaikka hän pääsi heittämällä kansanedustajaksi ja hän oli tukemassa Petteri Orpoa (kok.) puoluejohtajaksi, joka haastoi silloisen puheenjohtajan Alexander Stubbin (kok.) onnistuneesti, eli Harkimo sai itselleen suotuisan puheenjohtajan, koska Stubb kaatui, mutta tämä ei hänelle riittänyt, vaan turhautuminen kasvoi sen verran suureksi, että hän halusi perustaa uuden poliittisen liikkeen. Orpon Kokoomus ei kelvannut. Harkimo päätti siirtyä Suomen toiseksi suurimmasta hallituspuolueesta yhden hengen oppositioryhmäksi.
Teoksen poliittinen osuus on pamflettimainen, jossa tulee selväksi se, että Harkimo haluaa edistää yrittäjyyttä, nykyinen sote-malli ei hänelle kelpaa, ja hän haluaa nopeutta poliittiseen päätöksentekoon. Hänellä on kahdensadan muun kansanedustajan tavoin vahva näkemys siitä, että minkälainen Suomen tulisi olla. Kyseisessä ympäristössä on selvää, etteivät yhden henkilön näkemykset mene koskaan sellaisenaan läpi, vaan sitä pitää osata myydä omia ajatuksiaan muille. Lukijaa saattaa häiritä se, että teoksessa ylistetään bisnesmaailman jokseenkin autoritääristä johtamistyyliä, mutta vahvojen puoluejohtajien kohdalla tätä asiaa karsastetaan. Puoluejohtajat ovat kuitenkin jäsenkuntien valitsemia, kun yritysjohtajat ovat pelkästään omistajien. Miten vaatimukset suorasta demokratiasta istuvat tähän yhtälöön? Lukijat voivat olla hämmentyneitä.
Liike Nyt hakee teoksen perusteella vielä muotoaan, mikä on täysin ymmärrettävää ja tätä liikkeen johtohahmot ovat säännöllisesti hokeneet. Liikkeen tekee erilaiseksi se, että Vihreät ja Perussuomalaiset haastoivat muita puolueita teeseillään ja aatteillaan. Puolueilla kesti vuosikymmeniä saavuttaa nykyiset kannatustasot.
Liike Nyt haluaa uudistaa politiikkaa teknologian avulla, eli aktivoida kansalaisia netin kautta, mutta liikettä on myös verrattu Nuorsuomalaisiin. Tämä oikeistoliberaalinen puolue nousi eduskuntaan vuonna 1995, mutta puolueen lento katkesi jo vuonna 1999, eli poliittisessa kentässä on edelleen sopiva markkinarako. Eli voidaan kysyä, että onko aika jo kypsä? Liike Nytillä on muutamia poliittisia teesejä, jotka vetävät puoluetta oikeistoliberaaliin suuntaan, vaikka Harkimo jyrkästi kieltää tämän asian. Aatteellinen sijoittuminen poliittisella kartalla on kuitenkin hyvä asia äänestäjien kuluttajansuojan kannalta. Liike Nyt ei sijoitu tällä hetkellä hänen sanojen mukaan minnekään.
Liike Nytin teknologiauskossa ei ole kuitenkaan mitään uutta. Muutamat suuret puolueet kokeilivat 2000-luvulla avointa digitaalista vuoropuhelua kansalaisyhteiskunnan kanssa. Kaikkien puolueiden kohdalla kävi niin, että avoimet keskustelupalstat joutuivat nimettömien kirjoittajien lokakampanjoiden kohteiksi. Tämänkaltaisten tapauksien jälkeen keskustelupalstat suljettiin, eikä niitä avattu enää uudelleen. Nykyistä keskusteluympäristöä on kuvailtu entistä rajummaksi, eli jää nähtäväksi, että kuinka avointa ja laajaa vuoropuhelua on mahdollista käydä Liike Nytin keskuudessa, jotta keskustelut säilyvät asiallisina.
Nettiäänestykset eivät ole myöskään mikään uusi asia, koska monet puolueet ovat tehneet kyselyjä varsin pitkään. Toiset kyselyt ovat menestyneet paremmin kuin toiset, mutta kyselyt eivät ole kuitenkaan olleet suoria äänestyksiä asiakysymyksistä, vaan nämä asiat on jätetty puoluekokouksien päätettäviksi. Moderneja vaikuttamiskanavia on olemassa perinteisissä puolueissa. Se, että pääsevätkö omat ajatukset asialistojen kärkeen, on taas aivan toinen kysymys. Demokratia kuitenkin toimii, koska asioita voidaan esittää, eikä pelkästään digitaalisten kanavien kautta, vaan puoluekokouksissa, joissa kohdataan ihmisiä kasvokkain.
Harkimo haluaa kuitenkin haastaa, eikä hänellä ole mitään menetettävää. Liike Nytin kannatus voi kasvaa pitkäjänteisellä työllä, mutta ainoastaan hallitustyöskentelyn kautta voidaan vaikuttaa. Mikäli näin pitkälle päästään, joutuu Liike Nyt kohtaamaan Suomen poliittisen kulttuurin, mikä korostaa yhteistyötä ja kykyä joustaa omista tavoitteista, eli kaikki hallituspuolueet joutuvat vaalien jälkeen joustamaan omista vaatimuksistaan, vaikka puolueet revittelevät teemoillaan vaalien aikana. Teoksen poliittiset osiot ovat muutamissa kohdin ristiriidassa keskenään, mikä ei ole tietenkään mikään ylllätys, kun puhutaan politiikasta. Valtioneuvos Johannes Virolaisen (kesk.) toteamuksesta on kuitenkin syytä ottaa opiksi: “Politiikassa ei ole kyse selkävoitoista, vaan pistevoitoista.”
Teoksen pääsanoma on kuitenkin se, että Suomen poliittisen kulttuurin pitäisi Harkimon mielestä uudistua ja kirjan kappaleiden kautta purkautuu syvä turhautuminen, kuten tyypillisissä poliittisissa muistelmateoksissa on tapana.
Kirja ei kuitenkaan vie lukijaa barrikadeille ja kohti unelmien Suomea, vaan kohti hämmennyksen ja vastakysymyksien tilaa. Samaa Uudistus-levyä soittavat lähes kaikki poliitikot, mutta kaikki tarkoittavat eri asioita. Monet uudet puolueet ovat hokeneet Suomessa samoja teesejä ja niiden tavoitteina on ollut lähinnä päästä kaliffiksi kaliffin paikalle - toivottavasti tällä kertaa ei ole kyse samasta vanhasta silmänkääntötempusta, vaan aidosta halusta parantaa Suomen poliittista kulttuuria. Mitä tämä sitten tarkoittaa? Tämä jää nähtäväksi. Peli on kuitenkin avattu.