Ensimmäinen työpaikkani ja miekan riekaleet

Kaikkihan tietävät että ihmisen kehitysvaiheet ovat pilke, ei puun pala pilkekasassa vaan isän silmäkulmassa, munavaihe, kotelovaihe, toukkavaihe, pikkutyttö ja kukkaan puhkeaminen. Viimeinen vaihe on pysyvä tila. Se on paha koska kukkaan puhjennut ihminen keksii mitä sairaimpia juttuja. En enempää halua edes puhua niistä koska ne saavat minut voimaan pahoin. Jos joku on kinnostunut niin aina voi lukea iltapäivälehtiä. Tai ainakin ketkä osaavat lukea iltapäivälehtiä. Tai jos ylipäänsä osaa lukea. Voin kertoa toukkavaiheen ja pikkutyttövaiheen siirtymä-ajasta. Siinä on pieni siirtymä koska mitään ei tapahdu yhdessä yössä.

Olen toiminut juoksupoikana taloyhtiössä missä asuimme. Tuolloin olin vielä toukka-asteella. Omakohtainen toukka-asteeni ei kestänyt kovin kauaa koska hirveät olosuhteet missä jouduin elämään pakottivat minut siirtymään nopeasti eteenpäin seuraavaan vaiheeseen. Opittuani kävelemään 6 kuukautta vanhana jouduin juoksemaan jopa 5 vuotta vanhempien pikkutyttöjen perässä. Näin jouduin evoluution pakottamaksi. Koska osasin 4 - 5 vuotiaana juosta kuin pikkupupu minua juoksutettiin tarkoituksella. Luonnollisesti.

Työ minkä sain oli soittaa alakerrassa asuvan perheen ovikelloa. Kellon soittamisen jälkeen piti vielä juosta ulos ja nurkan taakse. Siellä käkätti työnantajani. Palkaksi sain kehuja. Olin "rohkea" ja "peloton". Palkka riitti oikein hyvin. Hyvästä suoritteesta tuli hyvä mieli. Kunnes eräänä päivänä: Ovi minkä kelloa olin jo useasti soittanut aukesikin yllättäen liian aikaisin. Reiska tuli ulos ovesta ja nappasi jalkoihinsa ja kiihtyvyyteensä liikaa luottavaa juoksupoikaa niskasta. Sitten ei enää juostukaan. Kävelin Reiskan rinnalla kun en muuta voinut. Suunta oli takapihalle ja sen reunalle missä kaikilla taloyhtiön asukkailla oli tapana katsella auringonlaskua aina silloin tällöin.. Reiska istutti minut viereensä nurmipenkalle ja käskytti istumaan suu kiinni. Siinä sitten istuin Reiskan kanssa auringonlaskua katsellen tuppisuuna. En minä Reiskaa pelännyt koskapa hänen poikansa oli liki saman ikäinen toukka kuin olin itsekin. Pelon sijaan aloin miettimään uravalintaani ja sitä että hyvä mieli itselle ei välttämättä tarkoita hyvää mieltä kaikille. Niimpä tein siinä sitten samalla päätöksen luopua juoksupojan urasta Reiskan saatesanoin: "Anna olla laitimmainen kerta. Saat mennä." Mitään ääneen lupausta en tehnyt enkä valoja vannonut. Päätös oli ajatuksissani tehty ja sinetöity. Reiska tiesi kuka oli työnantajani.

Näin päättyi ensimmäinen työni tässä maailmassa.

Työnantajani ampui minua myöhemmin korvanlehteen ilmapistoolilla ja se sattui. Se sattui oikeasti. Voisin sanoa että se sattui niin paljon korvanlehteeni että lapsenuskoni kaikkeen hyvään ja kivaan porukoissa pyöriessä loppui siihen hetkeen. Luotina oli onneksi märkää vessapaperia ja pahaksi onneksi se hylkiö ampui metrin päästä. Aikuisena, puhjettuaan kukkaansa, sama huligaani joutui vankilaan monista kepposista joista tulisi uskomaton kirja.

Todistin vain tuhansia mitättömän pieniä kepposia taloyhtiössä. En kerro vielä niistä koska ne eivät ole minun meriittejäni.

Minua on siis ammuttu ja on minua lyöty miekallakin. Yhtä laihoin tuloksin. Tai, oikeastaan lihavin tuloksin koska sisuni kasvoi. Kerroin keppostelutyöstäni mikä ei ilmeisimmin jäänyt sittenkään ainoaksi koska en ollut valoja vannonut. Sain useasti peffani kipeäksi mutta en voi muistaa mistä pahasta. Pääasiahan on että ei ole kuritta kasvanut niin ei kunniatta kuole.

Minulle ja veljelleni lankesi todella hyvä lapsuus. Meitä ei rakastettu liikaa eikä liian vähän. Enomme eivätkä muutkaan sukulaiset meitä kosketelleet. Silti piti rajoja aina koetella vanhojen jättiläisten maailmassa.

Veljeni kanssa saimme Jouluna 1970 upeat miekat joululahjoiksi. Miekat olivat kaksiteräisiä keskiaikaisia ritarin miekkoja. Tupet olivat kauniisti kohokoristeltuja. Näin ei veljesten tarvinnut sitten paljain käsin tapella vaan siihen oli oikein välineet keksitty. Kapinoiden jälkeen seurasi kurinpalautukset. Kuria saatiin miekasta.

Tässä vaiheessa CV:tä hieron niskojani. En hiero niskojani sen takia että niitä olisi lyöty miekalla tai millään muullakaan vaan siitä syystä että en muista niitä monia syitä mitkä johtivat tuomioideni täytäntöönpanoihin.
Kenties syyt eivät olekaan tärkeitä vaan se minkä edellä jo kerroin; syy ja seuraus, rikos ja rangaistus, miekka ja peffa.

Kaikkihan tietävät ettei koiria pidä kurittaa taluttimella. No ei koiria pidä kurittaa millään. Koiria pitää rakastaa ja paijata. Koira alkaa pelkäämään ja vihaamaan sitä millä kuritetaan olipa se sitten talutin tai ihmiskäsi. Niin kävi tapauksessanikin. Aloin vihaamaan miekkamiehen rooliani. En halunnut olla miekkamies koska perseeni tuli siitä kipeäksi! Jos pääsen miekasta eroon niin takamukseni ei enää tulisi kipeäksi. Niimpä eräänä päivänä kun jäin hetkeksi yksin otin linkkarini ja miekkani ja kävin kulmat kurtussa irtisanoutumaan voimakkaasti roolistani. Vuolin muovisen miekkani niin pieniksi paloiksi kuin vain vihaltani pystyin. Miekasta en enää koskaan edes kuullut halaistua sanaa. Olen vakuuttunut että siitä vaiettiin tarkoituksella meidän linnassa.

Tuppi ei ollut mitään pahaa tehnyt. Tuppi säästyi amokiltani rakkaiden muistojeni rojukoppaan. Näin päättyi sekin episodi.

Sitten kipeytyi perse aina vain tuppivyöstä.

Kuuntelen vielä miekan riekaleiden muistoksi kappaleen Lord Dent & His Invaders - Wolf Call