Blogi

He's got the whole world in His hands,
He's got the whole world in His hands,
He's got the whole world in His hands,
He's got the whole world in His hands.

He's got my brothers and my sisters in His hands,
He's got my brothers and my sisters in His hands,
He's got my brothers and my sisters in His hands,
He's got the whole world in His hands.

He's got the sun and the rain in His hands,
He's got the moon and the stars in His hands,
He's got the wind and the clouds in His hands,
He's got the whole world in His hands.

He's got the rivers and the mountains in His hands,
He's got the oceans and the seas in His hands,
He's got you and he's got me in His hands,
He's got the whole world in His hands.

He's got everybody here in His hands,
He's got everybody there in His hands,
He's got everybody everywhere in His hands,
He's got the whole world in His hands.

Laurie London - He's Got The Whole World In His Hands

Kaikkihan tietävät että ihmisen kehitysvaiheet ovat pilke, ei puun pala pilkekasassa vaan isän silmäkulmassa, munavaihe, kotelovaihe, toukkavaihe, pikkutyttö ja kukkaan puhkeaminen. Viimeinen vaihe on pysyvä tila. Se on paha koska kukkaan puhjennut ihminen keksii mitä sairaimpia juttuja. En enempää halua edes puhua niistä koska ne saavat minut voimaan pahoin. Jos joku on kinnostunut niin aina voi lukea iltapäivälehtiä. Tai ainakin ketkä osaavat lukea iltapäivälehtiä. Tai jos ylipäänsä osaa lukea. Voin kertoa toukkavaiheen ja pikkutyttövaiheen siirtymä-ajasta. Siinä on pieni siirtymä koska mitään ei tapahdu yhdessä yössä.

Olen toiminut juoksupoikana taloyhtiössä missä asuimme. Tuolloin olin vielä toukka-asteella. Omakohtainen toukka-asteeni ei kestänyt kovin kauaa koska hirveät olosuhteet missä jouduin elämään pakottivat minut siirtymään nopeasti eteenpäin seuraavaan vaiheeseen. Opittuani kävelemään 6 kuukautta vanhana jouduin juoksemaan jopa 5 vuotta vanhempien pikkutyttöjen perässä. Näin jouduin evoluution pakottamaksi. Koska osasin 4 - 5 vuotiaana juosta kuin pikkupupu minua juoksutettiin tarkoituksella. Luonnollisesti.

Työ minkä sain oli soittaa alakerrassa asuvan perheen ovikelloa. Kellon soittamisen jälkeen piti vielä juosta ulos ja nurkan taakse. Siellä käkätti työnantajani. Palkaksi sain kehuja. Olin "rohkea" ja "peloton". Palkka riitti oikein hyvin. Hyvästä suoritteesta tuli hyvä mieli. Kunnes eräänä päivänä: Ovi minkä kelloa olin jo useasti soittanut aukesikin yllättäen liian aikaisin. Reiska tuli ulos ovesta ja nappasi jalkoihinsa ja kiihtyvyyteensä liikaa luottavaa juoksupoikaa niskasta. Sitten ei enää juostukaan. Kävelin Reiskan rinnalla kun en muuta voinut. Suunta oli takapihalle ja sen reunalle missä kaikilla taloyhtiön asukkailla oli tapana katsella auringonlaskua aina silloin tällöin.. Reiska istutti minut viereensä nurmipenkalle ja käskytti istumaan suu kiinni. Siinä sitten istuin Reiskan kanssa auringonlaskua katsellen tuppisuuna. En minä Reiskaa pelännyt koskapa hänen poikansa oli liki saman ikäinen toukka kuin olin itsekin. Pelon sijaan aloin miettimään uravalintaani ja sitä että hyvä mieli itselle ei välttämättä tarkoita hyvää mieltä kaikille. Niimpä tein siinä sitten samalla päätöksen luopua juoksupojan urasta Reiskan saatesanoin: "Anna olla laitimmainen kerta. Saat mennä." Mitään ääneen lupausta en tehnyt enkä valoja vannonut. Päätös oli ajatuksissani tehty ja sinetöity. Reiska tiesi kuka oli työnantajani.

Näin päättyi ensimmäinen työni tässä maailmassa.

Työnantajani ampui minua myöhemmin korvanlehteen ilmapistoolilla ja se sattui. Se sattui oikeasti. Voisin sanoa että se sattui niin paljon korvanlehteeni että lapsenuskoni kaikkeen hyvään ja kivaan porukoissa pyöriessä loppui siihen hetkeen. Luotina oli onneksi märkää vessapaperia ja pahaksi onneksi se hylkiö ampui metrin päästä. Aikuisena, puhjettuaan kukkaansa, sama huligaani joutui vankilaan monista kepposista joista tulisi uskomaton kirja.

Todistin vain tuhansia mitättömän pieniä kepposia taloyhtiössä. En kerro vielä niistä koska ne eivät ole minun meriittejäni.

Minua on siis ammuttu ja on minua lyöty miekallakin. Yhtä laihoin tuloksin. Tai, oikeastaan lihavin tuloksin koska sisuni kasvoi. Kerroin keppostelutyöstäni mikä ei ilmeisimmin jäänyt sittenkään ainoaksi koska en ollut valoja vannonut. Sain useasti peffani kipeäksi mutta en voi muistaa mistä pahasta. Pääasiahan on että ei ole kuritta kasvanut niin ei kunniatta kuole.

Minulle ja veljelleni lankesi todella hyvä lapsuus. Meitä ei rakastettu liikaa eikä liian vähän. Enomme eivätkä muutkaan sukulaiset meitä kosketelleet. Silti piti rajoja aina koetella vanhojen jättiläisten maailmassa.

Veljeni kanssa saimme Jouluna 1970 upeat miekat joululahjoiksi. Miekat olivat kaksiteräisiä keskiaikaisia ritarin miekkoja. Tupet olivat kauniisti kohokoristeltuja. Näin ei veljesten tarvinnut sitten paljain käsin tapella vaan siihen oli oikein välineet keksitty. Kapinoiden jälkeen seurasi kurinpalautukset. Kuria saatiin miekasta.

Tässä vaiheessa CV:tä hieron niskojani. En hiero niskojani sen takia että niitä olisi lyöty miekalla tai millään muullakaan vaan siitä syystä että en muista niitä monia syitä mitkä johtivat tuomioideni täytäntöönpanoihin.
Kenties syyt eivät olekaan tärkeitä vaan se minkä edellä jo kerroin; syy ja seuraus, rikos ja rangaistus, miekka ja peffa.

Kaikkihan tietävät ettei koiria pidä kurittaa taluttimella. No ei koiria pidä kurittaa millään. Koiria pitää rakastaa ja paijata. Koira alkaa pelkäämään ja vihaamaan sitä millä kuritetaan olipa se sitten talutin tai ihmiskäsi. Niin kävi tapauksessanikin. Aloin vihaamaan miekkamiehen rooliani. En halunnut olla miekkamies koska perseeni tuli siitä kipeäksi! Jos pääsen miekasta eroon niin takamukseni ei enää tulisi kipeäksi. Niimpä eräänä päivänä kun jäin hetkeksi yksin otin linkkarini ja miekkani ja kävin kulmat kurtussa irtisanoutumaan voimakkaasti roolistani. Vuolin muovisen miekkani niin pieniksi paloiksi kuin vain vihaltani pystyin. Miekasta en enää koskaan edes kuullut halaistua sanaa. Olen vakuuttunut että siitä vaiettiin tarkoituksella meidän linnassa.

Tuppi ei ollut mitään pahaa tehnyt. Tuppi säästyi amokiltani rakkaiden muistojeni rojukoppaan. Näin päättyi sekin episodi.

Sitten kipeytyi perse aina vain tuppivyöstä.

Kuuntelen vielä miekan riekaleiden muistoksi kappaleen Lord Dent & His Invaders - Wolf Call

Olen kertonut olleeni autotehtailija, lainvalvoja, aseseppä ja olen valmistanut pommeja ja kiljutiineja. Olen ollut myös luonnontieteilijä, mihin palaan vielä myöhemmin. Olen ollut onnistuja ja selviytyjä yhtä monessa asiassa kuin olen epäonnistunut. Syyt epäonnistumiseen eivät ole olleet omiani vaan suuren maailman ja pikkutytön nuoren iän. Olen polkenut naulaan ja päähäni on työnnetty kuula. En antanut vastoinkäymisten häiritä vaikka ne pysäyttivätkin minut useiksi sekunneiksi miettimään mitä olinkaan tekemässä ja minne menemässä.

Miten päähän voi työntää kuulan? Tämä liittyy urheillijan uraani pikkutyttönä.
Kesällä 1973 vanhempani rakensivat taloa. Kesä 73 meni siis ahkerasti äheltäen raksalla. Työtä oli paljon kuten koppakuoriaisten keräily, perhosten perässä juoksu, naulaan polkeminen ja ihan uutena lajina kuulantyöntö.

Mikään ei ollut niin kiehtovaa kuin kuulan lentorata ja möksähdys ja pölähdys pehmeään hiekkaan mitä oli todella paljon rakennuksen perustuksissa. Työnsin kuulaa isoveljeni kanssa. Olin mittaamassa edellisen työnnön pituutta kun kuula taas löysi kaarevan lentoratansa. Koska olin melkein silmätön ihmissikiö valtavassa pehmeässä hiekkalaatikossa en tietenkään osannut varoa. MÖKS, pölähdys. Ennenkuin edes kerkesin ymmärtää että kuula oli työnnetty päähäni kuulin anteeksipyyntöjen vuodatuksen. Hieroin kuulan työntämää päätäni hetken ja mittasin tuloksen. Joko pääni oli elastinen kuin muropaketin Mummo-Ankka tai sitten kuula vain hipaisi. Replyä en halunnut asiasta koska olin ymmärtänyt kuinka painovoima toimii. Isompana luin miehestä nimeltä Newton kuka oli saanut päähänsä omenan. Ukosta oli kehittynyt omenan painovoimalla oikea nero. Tulisikohan minusta supernero koska tuo kuula, tai ei meillä oikeaa kuulaa ollut vaan pyöreä kivi, painoi aika paljon enemmän kuin omena.

Asiat valkenivat minulle kuin itsestään. Eräs päivä halusin rakentaa potkulaudan. No minullahan oli kaikki rakennustarpeet. Oli lautoja ja oli nauloja. Ja oli myös renkaita ajalta autotehtailija ja korporaatio.

Potkulaudassani oli ohjaustanko, kääntyvä etupyörä ja renkaat olivat umpikumipyörät kuten kaikissa potkulaudoissa tulee olla. Kaikki oli siis jälleen puuta ja nauloja ja rattaita. Akselit olivat nekin nauloja mutta niin paksuja etteivät vääntyneet piipunrassin kokoisen nassikan painosta.

Potkulauta onkin eräs parhaista meriiteistäni mitä olen koskaan kuulantyöntämästä päästäni irti sanut. Olen siitä oikein ylpeä vieläkin. Mutta, kuten eräs vanha partasuu keksijänero, kuka keksi laskuvarjon vaikka lentokonettakaan ei ollut rakennettu, joskus keskiajalla, elin minäkin aikaani edellä. Potkulaudalle ei ollut käyttöä koska missään ei ollut pikitietä, tai edes sen verran kovaa tietä missä sitä potkulautaa olisi voinut käyttää. Tämä on harmittanut minua vieläkin. On sitä keksijää sapettanut kun keksi polkupyörän mutta polkimet jäivät keksimättä. Siihen olisin pystynyt minäkin pikkutyttönä rakennusmateriaalina laudat ja naulat.

Potkulaudan hylkäsin tallin nurkkaan epämääräiseksi ajaksi koska vauhdinnälkä oli suuri. Lauta jäi potkimatta.

Minulla on aina ollut isot peukalot. Se johtunee siitä tosiasiasta että parhain työkalu mitä voi olla olemassa on aina pysynyt kädessäni. Vasemman käden peukalo on jonkinverran isompi kuin oikean koska se on ollut vasaran maalitauluna.

Kuuntelen potkulaudan muistoksi kappaleen Moskovan valot: Kenny Ball & His Jazzmen - Midnight in Moscow

Pikkutyttönä rakentelin paljon kaikkea teknistä. Olen ollut autotehtailija, valmistanut rekiä, ja ollut lainvalvojana Dodge Cityssä. Olen ollut myös aseseppä ja rakentanut pommeja. Muutaman työkokemukseni mainitakseni ja joista jo kerroinkin. Voin siis olla aika ylpeä CV:stäni! Mutta kaikkea en ole vielä kertonut.

Kaiken rakenteluun keksijä tarvitsee taustatutkimusta. Vaikka keksimisen pitäisikin tulla ahaa eikä yhyy -elämyksenä silti keksijän pitää etsiä tietoa ja varsinkin jos keksijä ei ole ollut edes olemassa kuin n. 10 vuotta on lukeminen tärkeää. Luettavaa löytyi kirjahyllystä minkä olivat vanhempani täyttäneet tietokirjallisuudella. Olin kaiken tiedon ja taidon alkulähteillä ja juurilla. Voi kuinka jännitävää! Kirjoissa olivat kaikki tärkeät sanat aakkosjärjestyksessä!

Luin tietokirjoja availlen satunnaisesti sieltä täältä koska en voinut tietää mikä asia oli nyt se tärkein mikä minun tulisi tietää ensimmäisenä. Mistä muka olisin voinut tietää? En mistään! Vasta luettuani kaiken sieltä täältä satunnaisesti voisin tietää mikä asia oli tärkeä, mikä ei.

Eräänä päivänä kirkkaat silmäni sattuivat avaamaan kirjan G-kirjaimen kohdalta. Sana mikä tökkäsi näköelimeeni oli aivan uppo-outo. Nimittäin Giljotiini. Sanan vieressä oli tarkka kuva laitteesta mikä kuvasi tarkasti kyseistä laitetta minkä nimi nyt oli Giljotiini. Selvisipäs sekin samalla miksi laitteen nimi oli lähinnä huvittava. Sen oli rakentanut mies kenen nimi oli Guillotin. Olin tietenkin ensin aivan kauhusta kankeana saatuani tietää mihin tarkoitukseen guillotiinia tai kiljutiinia, kuten tapasin sanoa, käytettiin. Kiljuisin minäkin jos kaulani laitettaisiin tuohon! Luin sitten myöhemmin hieman niistä ihmisistä keihin sitä laitetta oli käytetty, mutta ne avasivat taas uuden oudon maailman ja en nyt halua keskittyä niin vanhoihin asioihin kun en tuntenut niitä ihmisiä. Minua kiinnosti itse laite enempi.

En kuvaile laitetta aivan tarkoituksella koska jos sanallisesti kuvailisin olisi jo kyseinen laite samassa ajassa rakennettu uudelleen. Sen sijaan voin kertoa että minulla oli kaikki rakennusaineet valmiina kiljutiinin rakentamiseen - uskokaa tai älkää. Minulla puuta ja nauloja ja vanerin pala. Vanerista saisin terävän vuolemalla ja hiomalla. Päätin ryhtyä tuumasta toimeen. Koska en tiennyt minkä kokoinen laite oli oikeasti päätin suurentaa sen n. 20cm korkeaksi! Siitä tulisi komea kapistus!

Ahkeroituani asian parissa tunteja, päiviä, kenties viikkoja minulla oli kuin olikin toimiva kiljutiini pöydälläni. Olin ylpeä suoritteestani ja syystäkin. Olin janonnut tietoa, etsinyt tietoa ja hyödyntänyt tietoa. Nyt olin siis jopa taitava. Yksi vika laitteessani oli. Nimittäin siitä tuli aivan liian pieni ja siro. Teräkin oli niin kevyt ettei se edes sormeen sattunut. Päätin korjata jälkimmäisen vian. Kiinnitin terään lyijypainon. Sormeeni sattui kun käytin laitetta.

Jos kerran on rakentanut kiljutiinin niin sitä täytyy ehdottomasti käyttää. Koska en löytänyt mistään niin pieniä mestattavia kauloja, eikä minulla ollut tarkoituskaan kokeilla mihinkään elolliseen, päätin etsiä lelukopasta ja laatikoista. Hei, kävisikö muropaketeista löytyneet Ankkalinnalaiset? Ketä heistä rankaisisin ankarimmin kuin ketään koskaan? Mummo-Ankka sattui saamaan lyhyimmän tikun. Huono Mummon kannalta mutta saa mennä tieteen alttarille. Mummo-Ankka ei ollut tehnyt minulle mitään pahaa, voin kertoa, mutta Mummo vain sattui olemaan elastinen kumimummo niin eikun kiljutiiniin odottamaan täytäntöönpanoa. Koska Mummo oli elastinen pomppasi terä Mummosta aina. Ei toiminut kiljutiinini ei. Päätin lyödä nyrkillä terään ja NAPS - tippui Mummo-Ankan pää.

Niin päättyi yksi erä elämästäni suurenmoiseen onnistumiseen. R.I.P muropaketin Mummo-Ankka. Ei muistella pahalla!

Kuuntelen vielä Kumisen mummon muistoksi Neil Sedakan kappaleen You Mean Everything to Me

Olen ollut autotehtailija ja valmistanut moottoriajoneuvolla vedettäviä rekiä - vaihtelevalla menestyksellä. Syyni epäonnistumiseen ei ollut omani vaan teollistuneen kartellimaailman. Pientä keksijää ei kukaan noteeraa missään pörssissä.

Pommit ja raketit ovat vaarallisia. Jokainen rakettipolttoaineinsinööri voi vahvistaa tietoni. En aio siis kertoa sanaakaan salaisuuksistani vaan vien ne hautaani syvään. Myös urani aseseppänä aion salata. Minulla on vieläkin 10 sormea ja molemmat silmät. Monella kollegallani asiat eivät ole näin hyvin.

Urastani lainvalvojana voin kertoakin.
Heräsin varpusten sirkutukseen ikkunani alla. Aamut olivat leutoja ennen kuin aurinko saavutti zeniitin. Tästäkin päivästä tulisi intiaanipäivä. Tai ainakin niin kuuma kuin oli tapana sanoa. Asuin hotellihuoneessa numero 2. Nousin vuoteeni reunalle istumaan ja vedin koreat bootsit jalkoihini. Yöpöydältä nostin tähden muotoisen virkamerkin ja kiinnitin sen flanelliseen paitaani sydämen kohdalle. Lanteilleni nostin Coltin valmistaman luukahvaisen kuudestilaukeavan koteloineen. Hotellin käytävällä kaikui bootsini kovista kannoista lähtevä kopina. Asteltuani aamuaurinkoisella hotellin pihalla saavuin toimipisteelleni mikä oli pääkadulta lähtevällä syrjäisellä kujalla aivan hotellia vastapäätä. Siellä oli toimistoni. Toimiston pöydällä oli lennätin ja kaksipiippuinen haulikko. Siinä tärkeimmät työkaluni. Istuin rennosti toimiston tuoliini ja nostin saappaat pöydälle. Alkoi päivän rutiinit. Otin Coltin kotelosta ja aloin puhdistaa sitä. Coltin runko kiilsi. Se ei ollut musta vaan täysin hohtavankiiltävä. Kahva oli hohtavan valkea, norsunluuta. Oli erittäin tärkeää pitää työkalut puhtaina ja kunnossa koska ne pelastivat henkiriepuni tässä villissä rosvojen kansoittamassa erämaakaupungissa.

Kas, sain lennättimellä viestin että tänne saapuisi puolen päivän jälkeen vaarallisen vangin kuljetus. Kaupunkini oli siis välietappi ja vanki yöpyisi putkassani. Siihen täytyykin valmistautua että vangin kaverit hyökkäävät asemalleni.
Vielä viimeinen tärkeä tehtävä. Otin rinnastani tähden ja kiillotin sen. Siinä luki nimeni: Wyat Earp.

-"Ari? Tule aamupalalle!"
- "tulen ihan kohta, äiti"

Nousin tuolista ja kipaisin hotellin kanttiiniin aamupalalle. Taidan lähteä kalalle tänään. Tai pyydystämään perhosia, ajattelin syödessäni maittavaa aamiaista.

(kesä 1974)

Olen rakentanut omin käsin kaksi autoa. Ei, ne eivät olleet mitään tehtaassa valmistettuja peltisiä vaunuja. Autoni olivat puuta. Valmistin ne itse. Siihen aikaan autot olivat puuta ja pikkutytöt rautaa. Tai, no, ainakin vasarat ja naulat olivat rautaa.
Ensimmäinen autoni oli mallia "Mummo-Ankka". Siinä oli akselit metallia ja oikea kori mikä oli puuta. Autossani oli myös radio. Prototyyppi ei oikein myynyt koska autossa ei voinut tehdä mitään muuta kuin kuunnella radiota. Koska autossa oli myös katto, mika sekin oli puuta, ei siellä oikein voinut ottaa aurinkoakaan. Ei ihme ettei se valmistuslinja myynyt yhtään autoa. Oikeastaan se oli onni koska siellä oli oikein epämiellyttävää kuunnella radiota.

Toinen autoni minkä valmistin oli oikein tielle tehty avo-auto missä oli ratti. Ratti oli kuplavolkkarista tässä prototyypissä. Renkaat olivat kuin Bugatissa, lastenrattaista. Moottoria ei ollut - taaskaan. Kehveli kun markkinat kuitenkin vaativat jonkinlaisen moottorin. Mutta ei hätää. Oli mopedi! Ja eikun narua perään ja bugatin näköinen hirmu mopedin perään. Löytyi jopa rämäpää testiajajakin. Itse en olisi hirvinnyt herran tähden! Jarrut kun olivat pelkkä keppi käsijarruna. Keppi raapi maata kun siitä veti. Tuloksena oli pölyä koska tiellä ei ollut päällystettä.
Liekö raideväli ollut väärin suunniteltu koska Bugattini ei pysynyt pystyssä kovassa kaarteessa vaan meni nurin kuin A-mallin pyörivä Mercedes vuosikymmeniä myöhemmin. Olisin voinut kertoa Mercedeksen tehtaalle jo ennakkoon asiasta jos olisivat tienneet kysyä. No, ei siellä mitään turvavöitäkään ollut siinä avo-autossani. Tuli testiajalle koetuksen paikka. Onneksi hän selvisi pelkillä ruhjeilla ja naarmuilla. Se oli hänen viimeinen testiajonsa.

Autotehtailijan urani oli ohitse ainoastaan parin virheen vuoksi! Epistä.

Ari, Arimobil autotehtailija vuosina 1976 - 79.

Talvisin oli parempi vetää mopedin perässä kakkosnelosista valmistettua rekeä. Testimieheni on nykyään poliisimies.

Sitähämmää sanoon.

Perkeleen juntit palauttakaa PILSNERINI!

Naurakaa nyt itkujenne välillä:

Team Ahma

Rauhallista Joulua.
Elvis Presley - Lonely This Christmas