Isopeukalo

Olen kertonut olleeni autotehtailija, lainvalvoja, aseseppä ja olen valmistanut pommeja ja kiljutiineja. Olen ollut myös luonnontieteilijä, mihin palaan vielä myöhemmin. Olen ollut onnistuja ja selviytyjä yhtä monessa asiassa kuin olen epäonnistunut. Syyt epäonnistumiseen eivät ole olleet omiani vaan suuren maailman ja pikkutytön nuoren iän. Olen polkenut naulaan ja päähäni on työnnetty kuula. En antanut vastoinkäymisten häiritä vaikka ne pysäyttivätkin minut useiksi sekunneiksi miettimään mitä olinkaan tekemässä ja minne menemässä.

Miten päähän voi työntää kuulan? Tämä liittyy urheillijan uraani pikkutyttönä.
Kesällä 1973 vanhempani rakensivat taloa. Kesä 73 meni siis ahkerasti äheltäen raksalla. Työtä oli paljon kuten koppakuoriaisten keräily, perhosten perässä juoksu, naulaan polkeminen ja ihan uutena lajina kuulantyöntö.

Mikään ei ollut niin kiehtovaa kuin kuulan lentorata ja möksähdys ja pölähdys pehmeään hiekkaan mitä oli todella paljon rakennuksen perustuksissa. Työnsin kuulaa isoveljeni kanssa. Olin mittaamassa edellisen työnnön pituutta kun kuula taas löysi kaarevan lentoratansa. Koska olin melkein silmätön ihmissikiö valtavassa pehmeässä hiekkalaatikossa en tietenkään osannut varoa. MÖKS, pölähdys. Ennenkuin edes kerkesin ymmärtää että kuula oli työnnetty päähäni kuulin anteeksipyyntöjen vuodatuksen. Hieroin kuulan työntämää päätäni hetken ja mittasin tuloksen. Joko pääni oli elastinen kuin muropaketin Mummo-Ankka tai sitten kuula vain hipaisi. Replyä en halunnut asiasta koska olin ymmärtänyt kuinka painovoima toimii. Isompana luin miehestä nimeltä Newton kuka oli saanut päähänsä omenan. Ukosta oli kehittynyt omenan painovoimalla oikea nero. Tulisikohan minusta supernero koska tuo kuula, tai ei meillä oikeaa kuulaa ollut vaan pyöreä kivi, painoi aika paljon enemmän kuin omena.

Asiat valkenivat minulle kuin itsestään. Eräs päivä halusin rakentaa potkulaudan. No minullahan oli kaikki rakennustarpeet. Oli lautoja ja oli nauloja. Ja oli myös renkaita ajalta autotehtailija ja korporaatio.

Potkulaudassani oli ohjaustanko, kääntyvä etupyörä ja renkaat olivat umpikumipyörät kuten kaikissa potkulaudoissa tulee olla. Kaikki oli siis jälleen puuta ja nauloja ja rattaita. Akselit olivat nekin nauloja mutta niin paksuja etteivät vääntyneet piipunrassin kokoisen nassikan painosta.

Potkulauta onkin eräs parhaista meriiteistäni mitä olen koskaan kuulantyöntämästä päästäni irti sanut. Olen siitä oikein ylpeä vieläkin. Mutta, kuten eräs vanha partasuu keksijänero, kuka keksi laskuvarjon vaikka lentokonettakaan ei ollut rakennettu, joskus keskiajalla, elin minäkin aikaani edellä. Potkulaudalle ei ollut käyttöä koska missään ei ollut pikitietä, tai edes sen verran kovaa tietä missä sitä potkulautaa olisi voinut käyttää. Tämä on harmittanut minua vieläkin. On sitä keksijää sapettanut kun keksi polkupyörän mutta polkimet jäivät keksimättä. Siihen olisin pystynyt minäkin pikkutyttönä rakennusmateriaalina laudat ja naulat.

Potkulaudan hylkäsin tallin nurkkaan epämääräiseksi ajaksi koska vauhdinnälkä oli suuri. Lauta jäi potkimatta.

Minulla on aina ollut isot peukalot. Se johtunee siitä tosiasiasta että parhain työkalu mitä voi olla olemassa on aina pysynyt kädessäni. Vasemman käden peukalo on jonkinverran isompi kuin oikean koska se on ollut vasaran maalitauluna.

Kuuntelen potkulaudan muistoksi kappaleen Moskovan valot: Kenny Ball & His Jazzmen - Midnight in Moscow

Kirjoitettaessa soi Kenny Ball and his Jazzmen - Midnight in Moscow