Blogi

Töissä vierähti, kuten tavallista, reilusti yli neljään. Päätin suunnistaa suoraan töistä lähimarkettiin ja siitä sitten videovuokraamoon ja vielä intialaisen ravintolan kautta kotiin take away -ruuan kanssa. Lampsin kauppaan ja otin kärrit ja käännyin kauppaan sisälle. Olin siinä ajatuksissani enkä kauheesti ympärilleni kattonut, kunnes tulin hedelmäosastolle. Sitten, kun koetin luovia tieni satsumaläjää kohti, tajusin, ettei kauppareissu suju ollenkaan niin jouhevasti kuin tavallista. Kauppa oli nimittäin aivan ammuttuna täyteen äkäisiä ja hysteerisiä ihmisiä, jotka kantoivat ruokaa edestakaisin paniikin vallassa. Vasta sitten muistin, että huomenna on pyhäpäivä ja kaupat ovat kiinni.

Ziissös, mikä paniikki ihmisillä on siitä, että kauppa on yhden päivän viikosta kiinni, ja että se päivä on jotain muuta kuin normi sunnuntaikiinniolo. Ja se ruuan määrä. Aivan kuin porukka olisi valmistautunut Stalingradin piiritykseen. Meinasin jo alkaa heiluttamaan kättäni ihmisillle ja rauhoittelemaan heitä, että no panic, sunnuntaina kauppa on taas auki. En sitten kuitenkaan viitsinyt. Mitäpä sitä turhia. En tehnytkään ostoksia sen kummemmin. Menen kauppaan sitten illalla ennen sulkemisaikaa, kun tilanne on vähän rauhoittunut.

Vanha Cadu-kääkkä kommentoiduimpien listan ykkösenä. Mitähän tosta nyt pitäis päätellä? Sitä, että City on tosi väsähtänyt? Sitä, että muita ei kommentoida ollenkaan? Sitä, että ihmiset ovat hulluja?

Vai sitä, että mun kirjoitustyylini on tosi tenhoava? *kikaa*

En tiedä, tekeekö kaamos taas tepposiaan vai mikä on, mut mulla on motivaatio IHAN KAIKKEEN ollut hukassa jo parisen päivää. Mulla on tunne, että mä olen arvoton luuseri, joka ei a)osaa mitään eikä b)koskaan tule oppimaankaan, ja että muutenkaan musta ei kyllä ole mihinkään. Koskee niin työ- kuin siviilielämääkin. Mikään ei maistu miltään, paitsi tietenkin karkit, joita nimenomaan ei pitäis syödä. Eilen vedin pahvirasiallisen Omareita, kokonaan. Sitten vasta inhosinkin itseäni. Nyt katselen työpaikan ikkunasta ulos sateeseen ja koetan epätoivoisesti kasata voimia siihen, että jaksaisin edes lähteä kotiin. Tuntuu vaan, että mitäpä minä sielläkään. Tosin toki koirulirakas on siellä odottamassa, jotain iloa sentään.

Välillä vaan iskee niin tuskaisa epävarmuus kaiken suhteen. Ammatillisesti, elämässä noin yleensä, kodin suhteen, kaiken suhteen. Kaiken sen suhteen, että mitä ihmettä mun oikeastaan pitäisi elämälläni/elämässäni tehdä. Suunnitelmat oikeastaan on olleet pitkään aika selvillä, mutta viime päivinä on vain ollut kasvava epäilyksen tunne entisen vuorenvarmuuden sijasta. Mitä, jos olenkin tehnyt elämäni virheen? Mitä, jos olenkin haaskannut vuosia elämästäni ja nyt totean, että kaikki aiemmin tekemäni valinnat ovat vääriä? Mitä, jos tämä ei tästään kohene? Mitä, jos...

Vihaan tällaista epävarmuutta ja salaa kadehdin työtovereitani, joille kaikki näyttää sujuvan kuin silkki. Mietin, olenko koskaan elänyt yhtä kepeästi kuin he näyttävät elävän. Tuskin. Tosin en taas kovin monen heidänkään elämästä enempää tiedä, kaikkihan voi heilläkin olla suurta kulissia. Mene ja tiedä. En jaksa kiinnostua muiden asioista, kun en jaksa kiinnostua edes omistani.

Oikeastaan voisin vain hautautua sohvaan ahmimaan lisää niitä Omareita. Siis ellen olisi eilen jo syönyt niitä kaikkia.

Äh. Nyt lähden hyppäämään sillalta. Melkein.

Sain viime jouluna lahjaksi orkidean. En tiedä sen lajia tai nimeä, joten yleistän sen karkeasti vain orkideaksi. Se kukki kauniisti aikansa, mutta nuupahti sitten pimeän vuodenajan nujertamana pelkät vihreät lehdet käsittäväksi mättääksi. Ajattelin ensin heittää sen pois, mutta ajatus kasviraukasta kärsimässä pakkasessa roskalaatikossa oli niin vavahduttava, että pidin sen. Laiminlöin sitä yhtä uutterasti kuin muitakin viherkasvejani, eli muistin antaa sille vettä jos muistin ja muuten se vain kökötti ikkunalaudalla ylhäisessä yksinäisyydessään.

Loppukesästä se alkoi työntää aivan vimmatusti ilmajuuria. Tulkitsin tämän jonkinlaiseksi viihtymisen osoitukseksi, mutten osannut sen kummemmin siihen reagoida. Muutama viikko sitten kylässä oleva kaverini tarkasteli tätä pehkoa selkeästi kummissaan ja löysi sieltä ilmajuurien seasta kukkavanan!!

Nyt niitä kukkavanoja on kolme kappaletta puskemassa terhakasti ylöspäin ja siinä ekassa on jo nuputkin puhkeamassa! Uskomatonta. Kaikesta kukkaraukkaan kohdistamastani välinpitämättömyydestä huolimatta!

Vai onko niin, että tämä vaatimaton kasvi kiittää mua siitä, etten ole rakastanut sitä tukehduksiin?

Tällä päivällä ei alunperinkään ollu kauheesti mahdollisuuksia, sillä kun heräsin, satoi vettä ja oli kylmä, jääkaappi oli typötyhjä ja päätä särki. Olin nukkunut yön huonosti, joten kun yhdentoista maissa alkoi raukaista, päätin mennä ottamaan nokkaunet villasaalin alle. Ennätin torkkua autuaassa usvassa n. vartin, kun päivän onnistumisen mahdollisuuksille tuli lopullinen kuolinisku taloyhtiön heebon muodossa. Se nimittäin tuli ulisuttamaan lehtipuhallinta maan tasassa sijaitsevan makuuhuoneeni ikkunan alle, saatana. Sinne meni unet ja orastava rentoutuminen, ja tilalle tuli vain armoton vitutus.

Jos mä jotain kapistusta vihaan niin se on lehtipuhallin. Voiko olla turhempaa ja typerämpää rakkinetta olemassakaan? Sen keksijä on taatusi joku sadisti, joka halusi kostaa lumiauran kolistelut ikkunan alla ja päätti, että myös lumettomana aikana voidaan terrorisoida toisia oikein kunnolla. Ja katso, tyyppi keksi lehtipuhaltimen.

Mä en edes tajua, mitä helvetin järkeä oli tulla sitä puhallinta tässä vaiheessa ulisuttamaan, sillä puolet lehdistä on vielä puissa. Joten viikon päästä sama riemu taas uudelleen.

Stna.

Mulla on uusi duunikaveri, joka on (todella, todella hot hot hot ja itseäni n. 8v nuorempi) mies. Hän muutti nyt samaan taloon asumaan ja kuten minäkin, hän kuivattaa pyykkinsä kuivaushuoneessa, koska hänen kuten minukaan asunnossani ei ole oikein tilaa pyykinkuivatustelineelle.

Ja mua on ruvennu ihan helevetisti häiritsemään se, että tämä (todellinen namipalaherkkupeppukuolauksenkohdesöpökki) mies näkee siellä pyykkinarulla mun pikkareitani. Tiedetään, todennäköisesti tämä (päiväuni) henkilö p*skat nakkaa mun pikkareista, eikä varmasti edes tiedä eikä välitä, kenen kalsonkeja siellä killuu kuivumassa.

Läimäyttäkää mua joku, vaikka!! Ennenkuin ufomiehet hakevat mut.

Tämä sitten todellakin on viimeinen kirjoitus rakkaasta. Se todellakin viimeinen, lopullinen.

Rakas, pieni, suloinen koirani, joka toit niin paljon iloa suuressa sydämessäsi kaikille ihmisille, ketkä kanssasi olivat tekemisissä. Sinä hurmaava liehutukka, joka rakastit kaikkia. Olet nyt poissa, lopullisesti. Jäätikön salakavaluus vei sinulta terveen takajalkasi, eikä paranemisen mahdollisuuksia ollut edes leikkauksella.

Nyt sinä pieni koiraenkeli nukut ikuista unta taivaassa, jossa riekot pysyvät aina seisonnalla, nuotiolla paistetaan makkaraa vain koirille ja aina on syksy ja metsästyskausi.

Rakastan sinua iäti.

Musta tuntuu, että mä alan kohta menettää kokonaan uskoni oikeaan rakkauteen. Sen verran paljon on lähipiirissä nyt tälle syksylle ollut eroja. Viimeisin lauantaina, ja taas kyseessä pariskunta, joista olisin käsi raamatulla voinut vannoa, etteivät he koskaan eroa. No, ei kahta ilman kolmannetta, se kait tämä vain oli. Koska kaksi muutakin tämän syksyn eroa ovat olleet juuri sellaisia "WTF????!!!!" -eroja.

Toki on erojen syitä joista voi vain sanoa, että niille ei voi kerta kaikkiaan mitään, mutta silti tämä erosuma masentaa. Tärkein tarinan opetus lienee kuitenkin jälleen kerran ollut se, ettei kaikki ole koskaan sitä miltä näyttää. Eivätkä ihmiset ole sitä, miltä näyttävät. Ja että ero saa ihmisestä esille ne kaikkein vittumaisimmat puolet. Mä en esimerkiksi olisi kertakaikkiaan voinut erään kaverini puolisosta voinut kuvitella kuoriutuvaksi esille sitä katkeraa, kyynistä ja rahanahnetta paskiaista, millaiseksi hän on osoittautunut. Mutta nyt tuntuu ainoa motiivi elämässä olevan ainoastaan nylkeä toinen putipuhtaaksi, viedä tuhkatkin pesästä ja henki päälle, ja lopuksi vielä kusta haudalle. Ja tätä en vaan voi käsittää. Miksei voi toimia, kuin aikuinen, normaalijärjellä varustettu ihminen?

Surettaa =(

Menin nukkumaan syysmyrskyn keskellä, heräsin talvella. Lunta oli tullut muutaman sentin. Juuri sen verran, että synkkyys oli poissa, maa valkoisen vaipan peitossa ja puut ja pensaat muuttaneet muotonsa pehmeiksi. Lunta on toki tullut tänä syksynä jo pari kertaa ilmassa kieppuvien hiutaleiden muodossa, mutta maahan saakka sitä ei ole jäänyt.

Joka vuosi ensilumi saa mielen iloiseksi. Joka vuosi lapsuus tulee mieleen. Tulee mieleen se, kun rynnättiin heti hakemaan sukset ja pulkka. Se, kun etsittiin taas talvikengät jalkaan, ja jos ne olivat menneet pieneksi, ostettiin uudet. Laatikoista kaivettiin taas pipot ja lapaset. Kesävaatteet laitettiin pois.

Tiedänhän minä, ettei tämä kestä. Mutta tämän aamun ainakin saa iloita puhtaan valkeasta maisemasta.

<3

Ja ai niin, koettakaa nyt helvetissä tajuta siellä kehä kolmosella, että ette voi tällä kelillä ajaa satasta niinkuin kesällä. Ette varsinkaan metrin päässä edelläajavan puskurista.

Kylmempi vuodenaika iski niin rytinällä kimppuun, että oli pakko vihdoin ottaa esille laatikot, joissa on talvivaatteita. Villapuserot mulla onneksi oli koko kesän komerossa käyttövalmiina, mutta muutakin lämpimämpää tarvitsee. Ja taas sama juttu kuin joka syksy ja kevät: on kuin olis käyny vaateostoksilla.

Kesän aikana sitä unohtaa autuaasti, millaisia talvikamppeita onkaan keväällä pakannut pois, ja sama juttu talvella: ei mitään havaintoa siitä, millaisia kesävaatteita laatikoissa on. Näinollen joka kerta, kun on vuodenajan vaihtumisen tiimoilta vaihdettava vaatekaapin sisältö niihin varastossa oleviin, on olo kuin olisi käynyt vaateostoksilla.

Mä en mm. muistanutkaan, että mulla on tosi kiva musta pitsimekko talvisiin juhliin, tai että mulla oli aivan ihanat El naturalistan talvisaappaat. Puhumattakaan niistä kerrassaan superihanista kaulaliinasta ja piposta, jotka viime talvena ostin untuvatakkini pariksi.

Tykkään. Eikä tämän kummempaan vaateostatteluun ole kyllä varaakaan nyt, koska lauantaina hurahti kevyeen semmoset 400€ menemään.... *punastelee häpeästä*