Blogi

Koira on saanut uuden, rakastavan kodin työkaverini perheen luota. Se joutuu olemaan paljon vähemmän yksin kuin ennen ja siitä tullaan pitämään hyvää huolta. Sitä rakastetaan ja hellitään, eikä sen tarvitse enää kärsiä siitä ,että se ei pääse mukaan metsälle. Kaikki siis hyvin?

Not. Nyt kun koirasta luopuminen on konkretisoitumassa, meikäläinen hajoo. Tästä itkemisestä ei tule loppua. Itsen joka päivä. Eilen istuin kotona lattialla itkemässä tunnin. Järkiseikat ja -perustelut ei paljon auta, kun itsellä on niin kauhea luopumisen suru.

Ensi viikolla koira lähtee uuteen kotiinsa lopullisesti, tämä viikko harjoitellaan "iltahoidossa" työpäivien jälkeen. Voi helvetti!

Onneksi on vajaat kolme viikkoa siihen, että on loma.

Mä olen katkera vanha kääkkä, joka ei koskaan lapsena saanu sitä mitä halus koska perhe oli köyhä ja muuta, ja mulla on pipo ihan liian kireellä päässä. Sitä paitsi mä en voi tietää lastenkasvatuksesta mitään, kerta mulla ei oo omia kersoja. Silti pisti joltesakin ärsyttämään duunikaveri tänään, ja piti taas melkein purra kielensä poikki kun käytiin seuraava vuoropuhelu:

TK: Pitää mennä sit tänään töistä suoraan kaupungille kännykkäkauppaan, taas!

C: Miten niin taas? Ei kait se sun uus puhelin hajonnu, eihän siitä oo ku pari viikkoa, kun sä...

TK: Ei kun meidän Saulille* pitää ostaa uus kännykkä.

C: Eiks teidän Saulilla ollu jo kännykkä, miten mä muistelen?

TK: Hah hah, joo kato itse asiassa tää on meidän Saulille jo neljäs kännykkä.

C: Oho, aika mones, teidän Sauli on kuiteski vaan, mitä se ny on, kymmenen tai jotain.

TK: No täyttää kymmenen tos joulukuussa, mut siis se on ihan toivoton tapaus tää meidän Sauli, se on hukannu jo kolme kännykkää! Ja nyt tuli maanantaina koulusta ilman kännykkää taas. Ne oli Jarkon** kanssa menny pelaa jalkapalloa suoraan koulusta sinne hiekkakentälle ja Sauli sit oli laittanu sen kännykän taskusta kentän laidalle kiven päälle, ettei se sieltä taskusta pelissä putoo, ja sinnehän se jäi sit sinne kiven päälle. Ja arvaa vaan oliks se siel enää iltaysiltä, kun huomattiin alkaa ettii sitä! Meidän Antero kävi sitä siellä ettimässä, mut johan sen oli joku nyysiny.

C:Ai... vai ostetaan Saulille sit kännykkä numero neljä nyt...

TK: No pakkohan se on, siitä tuli niin iso itku taas siitä kännykän häviämisestä. On se meidän Sauli kyllä ihan toivoton tapaus, varmaan isäänsä tullu, hah hah!

C: ----

Just. Oikein oivallisesti on pikku Saulille jo saatu yhdeksän vuoden ikään mennessä opetettua, että tavarat todellakin kasvaa puussa eikä omien tavaroidensa perään tartte katsoa, eikä niistä tarvii pitää huolta, koska aina saa uuden tilalle. Isi ja äiti kyllä ostaa. Voi saatana. Muistellen meidän kodin kasvatusfilosofiaa: kun eka tavara oli hävitetty, saatettiin ostaa jonkin ajan kuluttua uusi, JOS osoitti erityisen suurta katuvaisuutta, suoritti useita katumusharjoituksia orjatyön muodossa, ja jos kadonnut tavara oli tarpeellinen. Mutta jos sen olis hukannu toisen kerran, niin se olis sit ollu voi voi, ja lisäksi olis todennäköisesti tullu viel sanktioita päälle.

Mut sehän olikin silloin kivikaudella, ajat on kuule muuttunu ja sitäpaitsi, niinkuin sanottu, mähän en voi kyl tajuta mitään kun mulla ei oo omia lapsia...

XP

*nimi muutettu
**nimi muutettu

Mun kampaaja on ihana. Siis tosi ihana. Se on iso nainen, jolla on kirkkaanpunainen pystäri, ja se nauraa silleen että peilit helisee ja se nauraa paljon. Se on myös todellinen nero leikkaamaan, ja taiteilija värjäämään. Mut siin on kyllä yksi todellinen puute.

Nimittäin se, että se ei osaa laittaa mun tukkaa. Jostain ihmeellisestä syystä se aina föönaa mun tukan sellaseks palloks, jossa mä näytän keski-ikäseltä bilsanmaikalta. No mitä pahaa siin sitten on, kysytte. Ei mitään, jos mä näyttäsin 2000-luvun bilsanmaikalta, mutku mä näytän 50-luvun bilsanmaikalta, ja vielä semmoselta, jota ei ole edes pidelty kuutamossa pikkurillistä kiinni. Eli jos mulla olis jotkut bileet, mihin tahtoisin kampauksen vaikka, mulla ei tässä kaupungissa olis oikeesti aavistustakaan, mille kampaajalle menisin. Mun vakikampaaja ei kuitenkaan tulis kysymykseenkään. Se taikois mulle kuiteski sellaisen pehkon, että sitä vedettäis itkun kanssa uusiksi kotona puoli tuntia ennen juhlia.

No, plussia on onneksi enemmän kuin miinuksia. Jatkan mä sillä käymistä edelleen, ja toivon, ettei tuu kampausbileitä.

Ai mitäkö teen just nyt? No koetan litistellä molemmin käsin sitä palloa, minkä se taas mulle föönas. Ja samalla ihastelen uutta, kultaista väriä =) <3

Kyllä se niin on,että koiralle tulee lähtö. Ei kuitenkaan sinne pilven reunalle pieneksi koiraenkeliksi, vaan uuteen kotiin. Uuden kodin etsintä on ihan loppusuoralla ja nyt vaan on se päätöksen tekeminen ja se kaikkein karmein, itse luopuminen.

Pari päivää on mennyt itkiessä kurkku suorana. Koetan selittää koko ajan itselleni, että koira saa hyvän kodin jossa sitä rakastetaan ja jossa se voi elää täysipainoista lemmikin elämää, ja että sillä on asiat hyvin. Ja että en voi ajatella tässä vain omia tunteitani vaan minun on ajateltava koiran parasta. Mutta voi helvetti, että ottaa lujille.

Kyllähän se jo pitkin kesää vaikutti siltä, että ei siitä jalasta kalua tule, mutta se varmistui viime lauantaina kun kävin sienessä. Otin koiran kokeeksi mukaan parin tunnin sieniretkelle. Illalla koira ei voinut enää kävellä.

Helvetti, että tuntuu hirveälle.

Vaikka olenkin nillittänyt tästä aiheesta joskus aikaisemminkin, en malta silti olla avautumatta siitä jälleen kerran. Seurasin nimittäin taas huvittuneena tänään Facebookissa erään puolitutun tilitystä siitä, miten huonoa palvelua hänen kohdalleen oli sattunut eräässä virastossa. Ja kuinka hän oli ihan itse kuullut, kuinka virkailija oli sitten työtoverilleen häntä haukkunut.

Kyseinen ihminen ei mielestään saa koskaan missään hyvää palvelua. Tarjoilija kuulee aina ravintolassa hänen tilauksensa väärin, ei muista tuoda hänen juomaansa tai sitten ei ole häntä huomaavinaankaan. Hänelle tuotu ruokalautasellinen on tietenkin täynnä jäähtynyttä ruokaa. Kaupassa myyjät ovat koppavia, postissa joutuu jonottamaan, lääkärissä se typerä puoskari ei tiedä mistään mitään ja kirjakaupassa juuri hänen haluamansa kirja oli loppuunmyyty. Ja niin edelleen.

Mä aloin tänään oikein miettiä tätä ihmistä ja hänen elämäänsä. Ja sitä, luuleeko hän todellakin, että tuo kaikki tapahtuu hänelle oikeasti, vai miettiikö hän koskaan voiko tämä olla totta ja voiko jossakussa muussa olla vika vai voisiko vikaa löytyä myös hänestä? Koska jos jollakulla ihmisellä on elämässä jatkuvasti noin paska mäihä, niin luulisi että kyse on vähintäänkin valtavanlaajuisesta kosmisesta salaliitosta. Ja jos tavan talliainen kuvittelee olevansa salaliiton keskipisteessä, on yleensä se hetki, jolloin kiltit sedät tulevat sovittamaan hienoa, pitkähihaista paitaa.

Onneks mulle sattuu yleensä kohdalle vain kivoja ihmisiä, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. On mulla sitten ollu hyvä tuuri. Vai onko... Vai voisko sittenkin omalla asenteella olla jotain vaikutusta siihen? Voisko....?

;D

Näin viime yönä unta, jossa mies, jonka kasvoista oli puolet tatuoitu, uhkaili tappavansa minut.

Kun tulin töihin, uhkasi heti eka asiakas tappaa mut, jos vaatimuksiin ei suostuta.

Tuli jokseenkin sellanen deja vu -olo. Että kumpikohan tässä nyt on unta ja kumpi totta,kun niitä ei enää toisistaan erota.

Mulla on äärimmäisen samanlaisina toistuvat aamurutiinit. Ylös sängystä, pesulle, meikkiä, tukka tuubille, lehti ulkoa. Sitten aamiaiseksi kuppi teetä, jugurttia myslin kanssa (Pirkan hedelmäinen mysli)ja hedelmä. Aamiainen on aina sama, jos olen kotona. Jos olen yöpynyt kavereiden luona tai hotellissa, syön sitten toki muutakin, mutta kotona aina tuota perussettiä.

Tänä aamuna kaikki läksi käynnistymään jotensakin tahmeasti. Tuntui, että silmät eivät millään aukea ja että en vaan herää täysjärkiseksi millään. Automaattiohjaus päällä selvisin kuitenkin ilman kommelluksia aamiaiseen saakka. Sit levahti.

Kiehutin teeveden ja laitoin teen kuppiin hautumaan ja kupin tiskipöydälle. Toisella pöydällä kaadoin kulhoon jugurttia ja laitoin mysliä päälle. Myslipaketissa oli kuitenkin vain pohjat ja siksi otin kaapista uuden myslipaketin. Avasin sen ja jatkoin myslin kaatamista tyytyväisenä.

Aina siihen pisteeseen saakka, kun tajusin kaataneeni myslit teeheni.

Ihmiset ovat omituisia otuksia. Aina halutaan löytää tapahtuneille pahoille tai ikäville asioille joku syyllinen tai syntipukki, jonka niskaan vastuu tapahtuneesta voidaan vierittää. Hyvin harvoin, jos koskaan, ollaan valmiita hyväksymään se, että joitakin asioita vain tapahtuu eikä niille voi mitään. Syyllinen on löydyttävä, vaikka sitten kiven kolosta. Kun syyllinen löydetään/keksitään, keskitytään innolla syyllisen tuhoamiseen. Kun syyllinen on eliminoitu, ollaan tyytyväisiä ja läpytellään toisia olalle.

Tämä maailma ja ihmiselo ovat vain niin ihmeellisiä, että joskus asioita vain tapahtuu. Joku voi vaikka sairastua syöpään, vaikka eläisi kuinka terveellisesti, ei polttaisi tupakkaa, asuisi kaukana autojen pakokaasuista ja muista kaupungin saasteista ja söisi aina vain terveellisiä ruokia. Eikä se ole kenenkään syy. Sekään ei ole kenenkään syy, että sitä syöpää ei vaikka voi leikkaamalla parantaa. Tai jos syöpä leikataan, mutta leikkaushaava ei parane, ei se paranemattomuuskaan välttämättä ole kenenkään syy. Niin vain kävi. Joskus haavat eivät parane.

Kun Pekka-Eric ja se Kauhajoen älykääpiö murhasivat viattomia ihmisiä läjäpäissä, piti välttämättä löytää heti syyllinen. Syyllisiä ja syntipukkeja löytyi onneksi useampiakin roviolle heitettäväksi, että saatiin ihmiset tyytyväisiksi. Toki voitiin vetää molemmissa tapauksissa se vanha kunnon yhteiskunta syylliseksi. Yhteiskunta kun ei ole ollut pitelemässä kädestä, kun Pekalla on ollut paha mieli. Kauhajoen tapauksessa ristiinnaulitseminen oli vielä ikävämpi, kun kivittäminen henkilöityi yhteen ja ainoaan poliisihenkilöön. Piti saada ihmisuhri pehmentämään omia kärsimyksiä.

Onko ihan pakko aina syyttää kaikesta jotain? Eikö edes joskus voisi suhtautua asioihin fatalistisesti, niin että asioita vain tapahtuu? Menetin läheiseni talvella. Eipä olis tullut mieleenkään SYYTTÄÄ hänen kuolemastaan niitä ihmisiä, jotka viimeiseen saakka kamppailivat kyynärpäitä myöten veressä pelastaakseen hänen henkensä. Koirani on rampa, se pitää ehkä lopettaa. En syytä siitä vaikkapa koiran kasvattajaa, joka möi minulle koiran jolle tuli nivelrikko. Niin vain kävi. Ja niin edelleen.

Toki maailmassa tapahtuu paljon kaikkea tuottamuksellistakin ikävää, ja silloin on oikeus ja kohtuus, että syylliset etsitään ja heidät saatetaan vastuuseen teoistaan. Mutta joitakin asioita maailmassa vain tapahtuu ilman, että se on kenenkään syy.

Koetetaan muistaa se.

Ei vittuvittuvittuvittuviiiiiittuuuuuuuuhh!!!! Mä olen hukannu kalenterini! En löydä sitä mistään. En mistään. Tänä aamuna duunissa merkitsin siihen ylös päivämääriä, kun istuin kansliassa koneella. Parisen tuntia myöhemmin aloin etsiä sitä laukusta kattoakseni pari juttua. Eikä sitä helvetin kalenteria löydy mistään. Se ei ole siellä laukussa, ei työvaatteiden taskussa, ei tavan vaatteiden taskussa, ei siellä kanslian pöydällä eikä hyllyllä eikä muuallakaan. Olen kysellyt kaikilta duunikavereilta, onko sitä näkyny. Ei ole.

Siinä fucking päivyrissä oli about koko loppuvuoden elämä akselilta Mitä-Missä-Milloin ja olen toDELla hukassa, jos sitä ei löydy. Perkeleen helvetin vittusaatana!! Työvuorot, varattu parturiaika, puhelinnumeroita, muita yhteystietoja, pari sovittua esitelmän pitopaikkaa ja -aikaa...jne. Ja sokerina pohjalla, sen välissä oli pankkitunnusluvut. Ei käyttäjätunnusta tietenkään, joten ilman sitä tunnuslukutaulukko on hyödytön, mutta pitää tilata uudet ja siitä on riesaa ja vaivaa.

VOI HELVETTI!!!!!

Kun olin sunnuntaina töissä, joutui työkaveri lähtemään kesken kaiken pois töistä saatuaan yrjötystaudin. Lakanan valkeana se rimpuili töissä muutaman tunnin, mutta sitten me ajettiin se kimpalla pois. Ja ekat laatat oli kuulemma tullu jo pukuhuoneella, et silleen.

Koskapa kyseinen tauti on äärimmäisen herkästi tarttuva, olen aivan neurooseissa kuulostellut kroppani pienintäkin risahdusta koko alkuviikon. Koska olisihan se nyt ihan tyypillistä, että kun on kivaa ohjelmaa suunniteltu viikonlopulle, niin makaisin kaksinkerroin halaamassa vessanpönttöä ainakin kolme päivää.

Tänään on ollut todella sellainen olo, että aloin jo epäillä, onko se tauti vihdoin iskenyt kimppuun. Päätä kun on särkenyt koko päivän, on ollut lievästi kuvottava olo, eikä ruoka maistu. Kuumetta ei kuitenkaan ole, eikä muuten kuvotusta lukuunottamatta mitenkään heikko tai sairas fiilis. Ehkä se on vaan pahemmanlaatuista luulotautia. Työkaverit alkoi tietty huutaa raskautta kurkut suorana, mut sekään vaihtoehto ei kyllä vaikuta kovinkaan todennäköiseltä.

Mikä sen sijaan on erittäin totta, on se, että kaikkien maailman finnien isoäiti on puskemassa ylähuuleeni vasemmalle. Huuli on tällä hetkellä töröllään kuin pusukalalla, ja voin kuvitella että se on lauantain pippaloissa huomaamaton kuin 30cm halkaisijaltaan oleva punakärpässieni vihreässä sammalikossa.

Huoh. Voi näitä naisen ongelmia.