Pomo soitti eilen iltapäivällä, että tänään pitää olla töissä jo klo 7 tekemässä yhtä juttua, samoin huomenaamuna. Kiva kiva. Nimittäin tänään mä oon töissä ainakin iltakymmeneen asti, mikä tekee mun päivästä 15h pitkän. Se, että huomenaamunakin pitää tulla seiskaan, jättää kahden työvuoron väliin max 9 tuntia. Käsittääkseni tämä on laitonta.
Tänä aamuna oli ekan kerran syksyn tuntuista. Ensinnäkin kylmä! Oli vain neljä astetta lämmintä ja ekan kerran kesän jälkeen kaipasin jotain muutakin päähinettä kuin pyöräilykypärää. Korvia nimittäin paleli. Toisekseen taivaan väri oli sitä tiettyä sinistä, jollaista tapaa vain aurinkoisina syysaamuina. Ilma niin kirkasta ja läpinäkyvää, että oli olo kuin olisi ollut jossakin suodattimien läpi kuvatussa elokuvassa. Ja kolmannekseen sitten se ruska, upea ruska, joka on purskauttanut ilmoille koko upean loistonsa. Työmatkan varrella oli niin upeita vaahteroita, että oli pakko pysähtyä nappaamaan niistä kännykällä kuva. Jos huomenaamuna paistaa, otan kyllä kameran mukaani työmatkalle.
Kun vielä vähän viilenee ja synkkenee, niin voin vaipua syysrituaaleihini: kynttilöiden polttamiseen, romanttisten elokuvien ahmimiseen ja itseni säälimiseen ;) Ja viikonloppuna tulee rakas ystävä kylään <3
Omin pikku kätösin 20 litraa suppilovahveroita kolmessa tunnissa. 20 litraa!!! =)
Mä olen törmänny aika monella taholla, mm. mediassa, pohdintoihin siitä miten yleinen lapsikielteisyys on lisääntymässä. Siihen sitten mietitään keinoja ja pohditaan, mistä se johtuu. Kun ei "ennenvanhaan" sellaista ollut.
Mun mielestä selitys on ihan yksinkertainen, samoin ratkaisu.
"Ennenvanhaan" pennuilla oli kuri ja järjestys. Ne ei saaneet riehua julkisilla paikoilla ympäriinsä kuin villipedot. Niitä EI yllytetty rääkymään, vaan pentujen piti olla hiljaa. Taidenäyttelyyn, joogatunnille, kirjastoon tms paikkoihin ei todellakaan tuotu jotain toukka- tai uhmaikäistä, tai jos tuotiin niin siksi että oli pakko, ja sen kanssa poistuttiin takavasemmalle kun se alkoi huutaa. Vaadittiin käytöstapoja ja jos niitä ei noudatettu, tuli rangaistus.
Vaan mitäpä nykyään....? Jokainen voi nähdä tulokset. Ei oo mikään ihme, että lapsikielteisyys kukoistaa.
Lapset ovat lapsia, ja niiden pitää myös saada olla lapsia. Ei voi olettaa, että lapset osaisivat käyttäytyä kuin pikkuaikuiset joka tilanteessa. Eikä näin pidä ollakaan. Ei. Mikä mättää, on nimenomaan vanhemmat, ei ne lapset. Mun mielestä viimeisen kymmenen vuoden aikana (kyllä, mä olen niin saatanan vanha että olen ollut niuhottava vittupääaikuinen jo kymmenen vuotta sitten. En ole silloin ollut enää edes se ns parikymppinen) on aivan käsittämättömästi lisääntynyt sellainen yleinen piittaamattomuus nimenomaan aikuisten taholta. Sen, että mukana on lapsi, katsotaan oikeuttavan vaikka minkälaiseen käytökseen sekä totaaliseen toisten huomioimisen puutteeseen. Esimerkkinä vaikka se, että kun uhmaikäinen saa itkupotkuraivarin kirjastossa, sitä ei suinkaan viedä pois huutamasta ja häiritsemästä toisia, vaan karjunta - ja toisten kirjastokäynnin terrorisointi - jatkuu sujuvasti. Toisena esimerkkinä paskavaippojen vaihto kahvilan/ravintolan pöydässä, kun ympärillä ihmiset syö. Olkoon tapa omassa kodissa ihan mikä vaan, mut hei haloo!!
Tottakai lasten pitää saada olla vanhempien mukana, nähdä maailmaa ja oppia, miten eri paikoissa ollaan ja käyttäydytään. Silti on paikkoja, joihin ei kerta kaikkiaan sovi tuoda sitä omaa kullanmurua muuta kuin korkeintaan taju kankaalla. Tämän tajuaminen on joillekin ylivoimaista. Ja niin kauan kun se on sitä, "yleinen lapsivihamielisyys" tulee kasvamaan yhä vaan.
Sanokaa mun sanoneen.
Jään huomenaamuna lomalle, ennen sitä pitäis jaksaa sinne asti töitä. Mut koettakaapa selittää se mun työmotivaatiolle, joka matkusti Bahamalle pari viikkoa sitten, eikä oo tullu takas. Ei oo edes postikortilla paiskannu. Eikä todellakaan ole varsinkaan tänään näyttäny naamaansa, kun töissä ei taas mikään ennalta sovittu ole pitänyt kutiaan. Paskaa kyllä työntää joka tuutista, niinkuin nyt yleensäkin ihan pyytämättä.
Saattaa tänään olla aurinkoisuus vähän kiven takana ~>:( Onneks en yleensä ole mitenkään paha purkamaan angstejani keneenkään, mutta kenenkään on nyt turha tulla tänään avautumaan mulle mistään, mikä ei mene just mielen mukaan (paitsi tietysti Robust). Muuten saattaa mennä tovin päästä vieläkin huonommin....
Mä oon aina vierastanu sukujuhlia. Mun mielestä ne on suurimmassa osassa tapauksia väkisin väännettyjä, päkistettyjä tilaisuuksia, missä kellään vieraalla ei tanttaosastoa lukuunottamatta ole todellakaan yhtään kivaa ja missä ei ole mitään muuta hyvää kuin tarjoilut. Niinpä henkäisin helpotuksesta,kun tuli kutsu 60-v päiville ja totesin kalenterista, että mulla oli sovittu ihan toinen meno sille viikonlopulle.
Mitä mä kaikkein eniten vierastan tollasissa kokoontumisissa, on vanhempien sukulaisten harrastamat ah niin kivat muistelot, joiden tarkoitus tuntuu joskus olevan vain ja ainoastaan kohteen nolaaminen. Siis muistellaan kaikkea sitä todella kivaa ja ah niin kovin hauskaa, mitä joku nuorempi sukulainen ( = tässä tapauksessa siis Cadu) on tehnyt/päästänyt suustaan/antanut tapahtua joskus silloin siinä iässä, kun äo oli jotain samaa luokkaa kengännumeron kanssa. Ja sit on niin hirveän hauskaa,kun selvitetään asiasta ei niin perillä oleville juhlavieraille oikein juurta jaksaen vaikka se, miten Perttu toi suunnattoman paskan potassa näytille kahvipöydän viereen tai miten Aliisa joi mehua ja kusi lattialle vuoron perään. hahahahahahhaaahirveän hauskaa!!! Ja ihmetellään et miten ne Perttu ja Aliisa ei naura mukana. Itse asiassa, mihinkäs ne Perttu ja Aliisa meni kun justhan ne oli tässä...?
Jos musta tulee ikinä sellanen, että a) alan ylipäätänsä käymään noissa sukujuhlissa vapaaehtoisesti, b) että TYKKÄÄN niistä, tai c) aloitan omalta osaltani tuon "hauskojen muisteloiden" kertomisen, niin please ampukaa mut, jooko.
Eilen tulin reissusta kotiin rättiväsyneenä alkuillasta. Poikkesin kotimatkalla iskän luona ja sain kassillisen omenoita mukaani. Kotiin tultuani laitoin heti saunan lämpiämään ja sitten ekojen löylyjen jälkeen istuksin takapihalla pyyhe ympärillä ja nautiskelin. Ja samassa alkoi puskasta kuulua pientä rapinaa eikä aikaakaan, kun esille kömpi pieni siili. Syksyisin suurin osa pihasiileistä on kuulemma pulskia mammasiilejä, mutta tämä oli pikkunen, kämmenen kokoinen ja kertakaikkisen soma. Siinä se tallusteli nurtsilla pikku kuono vimmatusti työskennellen ja oli niin hellyttävä, että piti hakea sille ruokaa. Laitoin sille vähän jauhelihanokareita sinne tänne ja voi miten pikku kuono alkoikaan vippaista ruuan perässä. Siinä se sitten onnellisena maiskutti ruokaansa ja minä kangistuin kylmästä, kun en malttanut ihastuksissani mennä ollenkaan takas lämpimään, ennenkuin siili oli aterioinut rauhassa.
Siilit on mun heikko kohtani. Niissä on vaan niin sitä jotakin <3
Vihdoin huomenna Suomussalmelle =) On tätä odotettukin. Pääsee vihdoin koiran kanssa samoilemaan tuttuihin metsiin ja hyvässä lykyssä saa saalistakin. Ja saa olla keskenään omien ajatustensa kanssa ja nauttia luonnonrauhasta. Surra, jos siltä tuntuu, iloita jos tuntuu enemmän sellaiselta. Ihmetellä luontoa. Nukkua niin kauan kuin nukuttaa, syödä kun on nälkä, mennä nukkumaan kun on väsy, saunoa kynttilänvalossa. Paistaa makkaraa. Keittää nuotiokahvit. Niin ja lauantaina nostaa perunaa, jota toivottavasti tulee minulle asti.
Ehkä maailman mittakaavassa pieniä juttuja, mutta mulle isoja. Ja terapeuttisessa mielessään suorastaan jättimäisiä.
<3
Kyl tää tästä.
Nyt ne haki sen koiran pois ja mä hajoon.
Sain tänään kuulla, että yksi rakkaimpia ystäviäni on saanut lähtöpassit puolisoltaan. Mulle tuli siitä ihan kamalan paha mieli. Rakastan ystävääni ja olen mielettömän pahoillani hänen puolestaan. Tuntui tosi järkyttävältä, kun tämä yleensä aina niin valoisa ihminen itki miten hänen elämänsä on lopussa eikä hän koskaan voi enää löytää ketään, kenen kanssa voisi olla onnellinen. Ja suren myös sitä, miten oikeasti niin moni asia tässä maailmassa on jotain muuta kuin miltä se näyttää ja miten mikään ei ole pysyvää. Jotenkin tämä ystäväni puolisoineen oli sellainen pariskunta, joiden en koskaan olisi uskonut eroavan, ja viimeinen niistä ihmisistä, joille mitään tällaista koskaan toivoisin tapahtuvan.
Ei kai tässä muuta voi kuin jotenkin edes koettaa auttaa ja olla tukena. Jospa se edes vähän auttaisi pahimman yli. Onneksi mulla on parin viikon päästä lomaa niin on mahdollista nähdä.
=/
