Blogi

Paikallisessa aviisissa oli joku aika sitten hääliite. Oli sormuksen kuvia, pukuja, pitopalveluiden mainoksia ja morsiusparien haastatteluja.

Jutusteltiin sitten työkavereiden kanssa aiheesta häät. Tosin ei heilläkään omakohtaista kokemusta ole naimisiinmenosta, mutta monissa häissä toki ovat vierailleet. Itselläni on melko tuore kokemus ns. "Bridezilla" -ilmiöstä, eli siitä että normaalisti järkevä ihminen muuttuu hirviöksi kun häiden suunnittelu karkaa käsistä ja kaikki ystävät ja kylänmiehet eivät elä ja hengitä vain heidän häilleen. Juteltiin siitä, mikä siinä on että monilta ns. mopo ryöstää, kun on häistä kyse.

Tokihan kyse on todella merkittävästä juhlasta, en missään tapauksessa kiellä sitä. Mutta jos kaiken pitää olla niin pahuksen täydellistä, että oksettaa, on epäonnistumisen vaara jo melkoinen. Nimittäin niin kauan kuin asioista vastaavat ja asioita tekevät elävät ihmiset, virheitä sattuu ja täydellisyyteen ei välttämättä päästä. Ja jos elämä jo vuotta ennen pyörii vain häiden ympärillä, voidaan kysyä onko se enää ihan tervettä. Pahimmillaan häistä tulee sellainen stressi, etenkin morsiammelle, että pari päätyy eroon ennen häitä. Kyynikko toki tähän sitten sanoisi, että mielummin ennen häitä kuin häiden jälkeen... Mutta onko se sen arvoista? Ja pohdittiin myös sitä, että mistähän se johtuu että juuri ne joilla on ne hienoimmat, täydellisimmät, upeimmat, kalleimmat häät, myös eroavat usein aika pian häiden jälkeen. Tultiin sitten siihen tulokseen, että jos elämä on toista vuotta pyörinyt vain häiden ja niiden järjestämisen ympärillä, tulee elämään ihan totaalinen tyhjiö sitten kun häät ovat onnellisesti ohi. Ja sitten sitä katsoo sitä muukalaista vierellään, ihmistä josta vieraantui häiden kanssa hössöttäessään.

C'mon ihmiset, kenenkään häät eivät ole sen takia olleet hauskemmat ja ikimuistoisimmat, että siellä oli hienot kutsukortit. Häiden tunnelma ei tippaakaan nouse siitä, millaiset plaseerauskortit ovat. Juttu ei luista keveämmin, on hääkarkki sitten kääritty tylliin tai silkkipaperiin. Rentoutukaa, naimisiinmenoa suunnittelevat. Ja naiset, jos huomaatte ystävättärenne alkavan osoittaa Bridezillan merkkejä, niin läimikää siihen natkuun järkeä. Ja jos se ei auta: PAETKAA AJOISSA!

Joka aamu menemme töihin yhtä aikaa. Jos kuljet ovesta ennen minua, päästät sen heilahtamaan naamalleni, tai edessäni kiinni. Oletko huomannut? Kun menemme pukuhuoneeseen, jossa meidän lisäksemme on n. 40 muuta ihmistä, menet ensin suihkuun. Hyvähän se on, että pitää puhtaudestaan huolta, mutta sen suihkun jälkeen lotraat sitä jotain saakelin kookoksenhajuista hajustetta itseesi arviolta puoli litraa. Vaikka työpaikallamme onkin hajusteiden käyttö kielletty. Oletko huomannut, että se yksi työkaverisi siinä nurkkakaapilla alkaa aivastella joka aamu, ja vasta sen jälkeen kun sinä sitä hajustettasi hölväät? Et varmaankaan ole huomannut, sillä sitten sinun pitää linnoittautua toiseen niistä 40:lle hengelle varatuista ainoista kahdesta vessasta föönaamaan hiuksiasi ja meikkaamaan. Sinun on ihan pakko linnoittautua sinne vessaan ja pitää se varattuna, vaikka siinä pukuhuoneen puolella on pitkät peilit ja käsienpesualtaat, ja niiden vieressä on pistorasiat. Siellä valo myös olisi paljon parempi meikkaamiseen. Ja lisäksi siinä et olisi kenenkään tiellä. Oletko huomannut? Oletko myöskään huomannut sitä, että jo useampi ihminen on tästä sinulle nätisti sanonut? Luultavasti et. Tai ainakaan et ole siihen nätisti sanomiseen reagoinut millään tavalla.

Rakas työkaverini, älä siis ihmettele, jos jonain kauniina aamuna joku iskee oven kiinni sinun varpaillesi, kaataa sen vitun kookoshajusteen viemäriin, repii sinut hiuksista ulos sieltä vessasta ja paiskaa sinut kokonelsonilla alusvaatteisillasi lumihankeen.

Kannattaisiko edes pikkuisen opetella ottamaan toisia huomioon? Oletko huomannut? Tai ajatellut?

Pahin vaara alkaa olla ohi, ja se pääsi teholta tavan vuodeosastolle. Huh. Karmea näky edelleen, mutta perjantain näkymään verrattuna oikea prinssi. Perjantaina olin ihan varma, että se kuolee, ja jälkeenpäin myös lääkäri kertoi että tilanne oli todella kriittinen.

Viikonloppu palautti myös mieleen taas kerran, kuinka hyvät ystävät ovat kullanarvoisia. <3 <3

Tämän päivän otin töistä vapaata, sillä takki on aika totaalisen tyhjä. Onneksi töissä ymmärsivät asian.

Tämä ei vittu ole todellista. Olen ihan just matkalla jälleen teho-osaston sängyn viereen. Toinen viikon sisään. Mitä helvettiä?

Olen useampana aamuna ihmetellyt erästä ilmiötä. Koska se toistuu, sen täytyy olla tosi. Silti se ei lakkaa hämmästyttämästä. Nimittäin tämä:

Katson kelloa, ja se on vaikkapa 7.20. Totean, että aikaa on reilusti ja että tänä aamuna ei tule kiire. Harjaan hampaat ja laitan huulipunaa, ja tähän menee aikaa n. kolme minuuttia. Puen kengät ja katson kelloa. Ja nyt tulee se ihmeellinen osuus. Vaikka aikaa on kulunut vain n. kolme ja puoli minuuttia, kello on 7.45, ja minulla on jumalaton kiire.

Miten helvetissä kello voi siirtyä reilussa kolmessa minuutissa puoli tuntia eteenpäin????!!!

Alkaa ihan pahin helpottaa. Olo on kuitenkin tyhjiinpuristettu ja uupunut. Hautajaispäivä on sovittu ja asiat lähteneet rullaamaan. Onneksi kyseessä oli ihminen, joka oli kauaskatseisesti ajatellut tämän päivän elämässään joskus tulevan, ja tehnyt selväksi tiettyjä asioita, joita ei nyt tarvitse miettiä.

Kiitos kaikille jotka ovat ilmaisseet täällä tukensa.

-C-

Miten voikin elämä muuttua silmänräpäyksessä? Miten kaunis talvipäivä voi muuttua painajaiseksi, josta odottaa heräävänsä hetkenä minä hyvänsä ja sitten tajuaakin että tämä hirveä paska on tosielämää??

Olin matkalla toiseen kaupunkiin. Kassissa oli kaunis kolttu, juhlakengät ja meikkipussi, sekä lahjapaketti. Olin menossa ystävän häihin ja olin todella odottanut niitä juhlia. Oli myös eka vapaa viikonloppu kuukauteen, siitäkin nautin. Ja sitten puhelin soi.

Mitä? Mitä sinä sanot? Älä nyt viitsi. Oikeestiko? EI, VOI EI!!! Mä olen tulossa, mä olen tulossa niin nopeesti kuin voin. Vittu miks tää bussi ei aja lujempaa, saatana. Eikä voi olla totta, että tolpalla ei oo yhtään taksia, miten tää voi olla mahdollista, ei helvetti.

Juoksua. Missä täällä on teho-osasto? Ai tuosta tuonne? Kiitti. Ovikello. "J:n omainen täällä". "Joo, odota siinä tuolien luona, me tullaan päästämään sut sisälle". Kuluu ehkä minuutti, ja kierrän ympyrää. Sitten minut tuodaan sinne huoneeseen, verhon taakse. Näen piuhat, letkut, monitorit joiden lukemat ovat päin helvettiä, jopa minä tajuan että ne ovat ihan päin helvettiä. Lääkäri, ja toinen. Vatsa-aortan pullistuma revennyt. Kiidätettiin leikkauspöydälle ja leikattiin, ja leikkaus onnistuikin ihan hyvin, mutta muu elimistö ei kestänyt. Ja nyt kaikki on tehty. Ihan kaikki. Ja elämä on lopussa. Hengityskone aiotaan kytkeä irti ja aktiiviset hoidot on lopetettu. Olemme todella pahoillamme.

Katson häntä ja hän makaa siinä ja suusta tulee hengitysputki. Rintakehä nousee ja laskee ja kone suhisee. Hän on niin kalpea, ettei voisi kuvitella että hän voisi olla koskaan niin valkoinen. Tiputukset on jo laitettu kiinni. Letkut irrotetaan. Monitorissa näkyy, että sydän lyö 70 kertaa minuutissa, ja sitten se alkaa laskea kuuteenkymmeneen, sitten kolmeenkymmeneen, ja sitten se lakkaa ja monitoriin tulee suora viiva ja kuulen oman ulinani joka on kuin jalkaan ammutun elukan huutoa. Sairaanhoitaja tuo nenäliinoja eikä tee muuta, on vain siinä ja sekin auttaa mutta en minä sitä tajua.

Nyt olen takaisin kotona ja koetan tajuta että olet poissa, mutta johdot eivät yhdisty. Valot eivät pala. Tule takaisin, ole kiltti ja tule takaisin.

Koska olen viime aikoina suhtautunut sangen laiskasti jääkaappini sisällön päivittämiseen (valmisruokia, työpaikkaruokailua, pizzaa, jne), päätin eilen illalla tehdä hieman tutkimuksia siitä, mitä jääkaapissani olevat kupposet sisälsivät. Se oli todella vavahduttava kokemus.

Kelmuunsa käpristynyt Goudan kikkana, tai rasiallinen vihertäviä nakkeja olivat toki luku sinänsä, mutta nekään eivät vielä vieneet kärkisijaa. Ehei. Kirkkain mitali meni valkoiselle Koko-kulholle, josta työntyi esiin sangen kiinnostavan näköisiä violetinsävyisiä karvapalleroita, joiden kärjessä oli tummemmanviolettejä nökösiä. Kuorin varovasti kelmun karvapalleroiden päältä, ja taju oli lähteä hajun takia. Mulla ei ollu kertakaikkiaan aavistustakaan siitä, mitä sen karvalankamaton alla oli, enkä ollu ihan varma, halusinko edes tietää. Hengitystäni pidätellen kiikutin kupin veskiin ja kippasin sen ylösalaisin pöntön yläpuolella. Sieltä lörskähti pönttöön punaista, vetistä mössöä, jossa oli seassa muutamia kiinteämpiä punaisia klönttejä. Tarkastelin sitä epäluuloisena hetken, tajuamatta lainkaan mitä se oli.

Sitten alkoi tajunnan takaosissa kellot kilistä. Minähän tein joskus tammikuun puolenvälin tienoilla äkillisen mielihalun piinaamana mansikkakiisseliä!! Sitä jäi silloin hieman tähteeksi, ja laitoin jämän kulhoon nauttiakseni sen seuraavana päivänä...

Found it!!! Enpä taida enää syödä.

Pistäydyin alennusmyynneissä. Mitä menin sinne hakemaan, oli uudet sukset. Huonostihan siinä taas kävi, ja köyhdyin kyllä niin paljon että ihan itkettää.

Sukset kyllä löytyi. Sitten kävi ilmi, että siihen olis saatavilla paketti: sauvat ja siteet. Hienoa. Mulla ei ollutkaan kunnollisia luistelusauvoja. Mut hei, eipä mulla ole kyllä luistelumonojakaan, ja nämä sukset olivat siis luistelusukset. Myyjä esitteli monoja, jotka kuuluivat pakettiin. Muuten hyvä, mutta eivät istuneet mun jalkaan eivät sitten ollenkaan. Sen sijaan semmoiset 150€ maksavat, ei tarjouksessa olevat Salomonit kävivät loistavasti... $$$$ Eli loppujen lopuksi kärsin koko hoidosta 380€, mutta lohduttauduin löytämällä poistorekistä hiihtopuvun, jonka oikea hinta oli 180€ mutta joka nyt oli 60€. Lisättiin sitten tuo 60€ vielä siihen loppusummaan.

Kiroillen mielessäni raahasin ostoksiani pitkin katua, ja sitten silmiin osui järjen himmentävä kyltti: Marimekossa ale. Sinnehän sitä piti tuppautua ja himoitsemani Unikko-pussilakanat oli tarjouksessa upeassa harmaan sävyssä, ja eihän pussilakanaa voi ostaa ilman tyynyliinaa, ja lisäksi aivan ihania oransseja pyyhkeitä, ja niitä pyyhkeitä oli kolmea eri kokoa, ja eihän sitä voi vain yhtä kokoa ostaa....... Ja yli satanen sileäksi.

Nyt mulla on sukset, lakanoita ja pyyhkeitä, mutta ei ruokaa. Järkevästi toimittu. *taputtaa itseään olalle*

Uuh, eilen löyhkäsi liian runsaalla kädellä lotrattu hajuvesi, ja nyt atk-huoneeseen tuli kundi, joka haisee niin hirveästi hielle, että ei ole tosikaan. Ilmeisesti kaveri säästää kallista vettä eikä tuhlaa sitä peseytymiseen, tai sitten ei viitsi kuluttaa rahaa deodoranttiin. Työasut on meillä työnantajan puolesta, joten jos on likaisesta työasusta kiinni, sen saisi ihan ilmaiseksi vaihtaa tuossa n. 15m päässä sijaitsevassa pukuhuoneessa.

Hitto, kun on vähän sellainen asia että tosi noloa mennä mitään sanomaan. Mutta ei tässä samassa tilassakaan oikeesti pysty olemaan kun toi haju on niin kamala.