Blogi

Menin eilen illalla nukkumaan ihan fiiliksissä, sillä tiesin, että kun tänä aamuna jaksan nousta ja pakertaa töissä keskiviikkoaamuun, mulle koettaa sitten puolentoista viikon vapaus. Ihanaa! Harmi vaan, että olin niin fiiliksissä, etten saanut unta kuin vasta lähempänä puoltayötä (vrt.normaalisti menen nukkumaan yhdeksän jälkeen). Heräsin pissalle siinä neljän jälkeen aamulla ja olo oli autuas todetessani, että saan nukkua ihan rauhassa vielä melkein kolme tuntia. Käperryinkin tyytyväisenä untuvatäkkini keskelle. Heräsin vasta, kun kello soi ja ihmettelin, miten levännyt olo mulla oli kaikesta huolimatta, vaikka nukahtaminen venyikin myöhään. Olo oli sitten sattuneesta syystä vähän liiankin levännyt: kello oli oikeasti varttia vaille kahdeksan, ei varttia vaille seitsemän, niinkuin olisi pitänyt olla. Olin laittanut epähuomiossa kellon soimaan 7.45.

VIIIIIIIIITTTTUUUUUU!!!!!!!!!!

Tulipalokiireellä sängystä ylös ja suunnilleen samalla loikalla suoraan sisälle vaatteisiin, jotka onneksi sattuivat menemään oikein päin päälle. Sentään. Luoja paratkoon. Piski pihalle, aamiainen jätetään väliin, vähän meikkiä naamaan, hätäponnari, pihalle.... jossa odottaa läpitunkematon valkoinen seinä.

Olen koko talven odottanut lunta, mutta se sitten päätti sataa nyt. Aura- autoista ei näkynyt jälkeäkään kun puskin pyörää 20cm syvässä hangessa, joka onneksi oli puuterilunta. Yhdet riehakat vetäisin matkalla töihin, onneksi siitä selvittiin vain tupsahduksella. Mutta normaaliin 5min työmatkaan meni nyt, just tietty tänä aamuna, vartti. Ja oikeesti työpaikan pihalla rupesin muistelemaan, että olinko helvetti muistanu ottaa koiran pihalta sisälle. Olin, onneksi, mut muutaman ylimääräsen voltin ennätti sydän taas heittää.

Työpäivä on sujunut sentään ilman mitään katastrofeja (so far, odotellaan...). Kun nyt vaan tulis äkkiä huomisaamu ja mä olisin viel hengissä.

Voisko joku olla pliis niin ystävällinen, ja valistaa mua, että jos niitä tortilloja tekee ruuaksi niin sit ei ole ihan välttämättä pakko syyä niitä niin kauan kun jäljellä jotain on, vaan voi lopettaa jo vähän aiemmin. Siis ennen kuin on paha olo.

Miks aina pitää vetää tällaset hillittömät koomaähkyt? Eikö voi koskaan syödä sitä kahta tortillaa, minkä jälkeen olo on kylläinen ja hyvä? Miks, oi miks siihen pitää ottaa vielä vähintään yks, mutta yleensä kaks tortillaa lisää? Ihan niinku ei muutenki olis makkaroita vyötäröllä.

Tää on just sitä samaa kastia ku joku valittaa suklaarasia sylissä ja leuat jauhaen, että oi miks mä oon niin läski.

Mulla on varmaan itsehillintä poistettu kirurgisesti joskus mun tietämättä kun ufomiehet on kaapannu mut. Ei tätä muuten voi selittää millään.

Mulla menee hermot ihmisten terveen järjen puutteeseen ja totaaliseen arvostelukyvyttömyyteen. Ja ne hermot taitaa mennä riekaleiks aika just.

Millon tää alko tää totaalinen kyvyttömyys ottaa vastuuta omista tekemisistään ja millon hävis täydellisesti edes alkeellinen kapasiteetti loogiseen ajatteluun? Siis noinniinkun yhteiskunnan laajemmalla tasolla, meinaan. Onhan sitä yksilötasolla aina piisannu, mutta tuntuu nyt kuin jonkinlainen aivoamputaatio olis tehty n. 70%:lle Suomen väestöstä.

Tai ehkä mä oon vaan väsyny.

Enikeis, sain tänään jotain kivaakin kuullla. Onneksi. Kutsuisin sitä jopa joululahjakseni =) <3

Eilen se tapahtui ekan kerran tänä talvena: silmäripseni huurtuivat yhteen, kun poljin pyörällä töihin.

Pitänee uskoa, että talvi on tullut. Uskomattoman kaunista ollut koko viikon. Harmi vain, että istun päivät sisällä. Jospa lauantaina pääsisi ulos.

Viime aikoina mulla on olotilassa ollu vallalla sellanen epämääränen rauhattomuus ja tyytymättömyys. Tätä ei oikein ole näihin päiviin pystyny kunnolla jäsentelemään, kunnes sitten tänään iski semmonen mieletön kaiho päälle. En tiedä, johtuuko se siitä, että olen kuitenkin niin hirveän väsynyt ja kyllästynyt työntekoon, vai mistä on kyse? Mulla ei kuitenkaan ole yleensä mitään sen kummempaa kaamosmasennusta, etenkin sitten kun tulee oikea talvi, koska tykkään syksystä ja talvesta.

Tänään vaan tuli semmonen olo, et ajattelin kuinka myyn kaiken mitä omistan (no okei, ei oo kyllä paljoo, mut kuiteski) ja lähden. En tiedä minne. Jonnekin. Paratiisiin. Jonnekin missä on lämmintä, sade on trooppista jos sitä nyt yleensä tulee, vesi sinistä ja missä vallitsee hiljaisuus ja rauha. Toisinsanoen mahdollisimman kauas normaalista arkielämästäni. Musta ei oo koskaan ennen tuntunu tältä, mussa ei silleen oo eskapistia luonteessa kuiteskaan. Lähinnä se ilmenee siinä, että luen vain ja ainoastaan jotain mikä ei liippaa tipan vertaa läheltä omaa elämääni.

Joskus sitä ajattelee, että on musta iloa ja hyötyä jollekin, mut sit skeptisyys taas iskee. On kait musta iloa ainaski ystäville, mut hyötyy?? C'mon, jos mä lähtisin töistä, seuraavana päivänä mun tilalla olis joku muu joka osais ne hommat tuotapikaa, eikä kukaan edes kohta muistais et joku Caduceus oli joskus täällä töissä.

Pitää vaan odottaa, et tää menee ohi. Onhan kuiteski joulu tulossa ja mä tykkään joulusta. Ja sit meen isin tykö hoitoon pariksi päiväksi ja töistä on viikko lomaa. Eli sit kaikki paljon paremmin.

Sama juttu viime vuonna samalla päiväyksellä. Tosi outoa. Mitenkähän tän saisi loppumaan?

Soittelin ihan fiiliksissä kaverille. Olin itse pikkujouluissa ja oltiin sovittu kaverin kans, että hän tulisi sitten jatkoille mukaan. Kun jatkopaikka oli selvillä, kaivoin puhelinta kouraan ja hihkuin sinne innoissani että ala tulla jo, nyt lähdetään bailaamaan.

Vastaus, jonka sain, seisautti multa veret. Ei sitten menty jatkoille.

"Mulla on todettu aivokasvain. Mä odottelen tässä aikaa kirurgille."

Vittu, vittu, vittu.....!!

Mä tietäsin tässäkin maailmassa aika monta muuta tyyppiä, jolle ennemmin toivoisin aivokasvainta.

Mä sain eilen pikkujoulussa kohteliaisuuden. Se oli jotenki niin kiva kohteliaisuus ja tulin niin hyvälle mielelle siitä. Sain sen eräältä työkaveriltani, joka on homo. Hän totesi minulle, että ainoa asia, mikä saisi hänet kokeilemaan heteron elämää, olis se että hän voisi saada niin upean naisen kuin mitä minä olen.

Kyseinen työkamu on ihan mahtava tyyppi ja hänen kanssaan meillä on duunissa aina ihan mieletön meno päällä koko ajan. Tuntui jotenkin hirmu hyvältä saada tuo kohteliaisuus. Tämä ihminen ei ole mikään turhien kohteliaisuuksien latelija tai mielistelijä, joten tuntui ihan hirmu kivalle. Oikeesti.

Piti sit eilen mennä ja teloa oikea nilkkansa. Se muljahti jotenkin ympäri, kun astuin lastauslavalta alas pahasti. Nivelsiteet meni. Ei pahasti, mutta kuitenkin sen verran, että viime yö meni valvoessa kivun takia, vaikka olin ottanut reilusti särkylääkettä. Kävellä voi, mutta ontuen, kun nilkkaa ei voi taivuttaa. Töissä olen uskollisesti, onneksi saa istua tänään.

Mikä oikeastaan harmittaa eniten, on se, että mulla oli jo kiikaroituna Biancosta aivan ihanan jumalaiset satiiniset korkkarit huomiseen pikkujouluun. Onneksi en kerennyt ostaa. Nyt on tyydyttävä mataliin kenkiin, mikä kieltämättä laskee tunnelmaa aikalailla. Eikä voi pistää jalalla koreasti =(

Vihdoin pakkasta! Oli jokseenki mahtava tunne ajella töihin, kun kura ei lentänyt. Mulla oli farkut jalassa ekaan kertaan ties miten pitkään aikaan. Viimesen viikon ajan kun työmatka-asu on muistuttanut lähinnä leikkikenttien taaperoiden kura-asua.

Ja ihanuutta luvassa tälle päivälle. Meen suoraan töistä jalkahoitoon, seistyäni tänään töissä melkein koko päivän. Hunajata, hunajata! :)