Blogi

Taas olen tilanteessa, jossa huomaan olevani niin väsynyt ja kiukkuinen, että tekee mieli potkia toinen sängystä ja koko makuuhuoneesta ulos. Voimia säästelemättä.

Vitun kuorsaajat.

Saanko esitellä, hyvät naiset ja herrat: jouluhörhötin vuosimallia 2011. Mukana tulee tuntikaupalla joululauluja, lahjapaperia, kimalletta, kynttilöitä ja tonttuilua enemmän kuin sielu sietää. Heitetään kaupan päälle vielä hyppysellinen kanelia ja vaniljaa, muskottia sekä ripaus pippuria. Kuorrutetaan sokerilla ja kiedotaan hopeaan.

Tämä on kivuliaan opettavaista. Siis tämä eläminen ja oleminen. Minulla on joskus epätoivon syövereissä ollut tapana sanoittaa kaiken olevan syvältä, kertoa kuinka mikään ei KOSKAAN onnistu ja AINA kaikki menee pieleen ja on niin vaikeaa. Mikäänhän noista ei pidä paikkaansa. Silloinkin, kun moni asia on ollut yhtä helvettiä, on elämässä ollut myös ilonaiheita, asioita, jotka ovat onnistuneet ja helppoutta. Sanoilla ne on kuitenkin saanut mitätöityä. Se on ihan helvetin raskasta niille, jotka joutuvat kuuntelemaan sitä valitusta kuinka kaikki on päin seiniä ja honkia ja mikään ei IKINÄ mene niin kuin toivoisi.

Siksi vältänkin nykyisin noita ilmaisuja ja keskityn hyväänkin kakan keskellä. Eri asia ovat sitten masentuneet ihmiset, heille sallittakoon totaali-synkkyys, sillä silloin maailmassa ei oikeasti ole MIKÄÄN hyvin. Mutta me muut, ei heitetä hanskoja tiskiin ja ryhdytä lapsiksi todeten, että tämä on niin KAMALAN VAIKEAA ja miksi TAAS asiat menee hankalimman kautta. Perkele, sanon minä. Etenkin tuollainen vässyköinti potuttaa, jos ympärillä on paljon hyvää, paljon asioita, jotka menevät todella hyvin ja ovat onnistuneet aivan käsittämättömällä tavalla.

Minua pelottaa lähellä olevan ihmisen totaaliärtymys ja KAIKKI ON HUONOSTI -ajattelu, kun yksi osa-alue pettää. Kun suunnitelmat menevät uusiksi tai jokin ei muuten mennyt nappiin. Kahvista ei tullut hyvää tai jotain muuta yhtä triviaalia. Sitten mökötetään, ollaan kuin koko maailman taakka olisi harteilla ja kiukutellaan tai sitten suurennellaan asia siihen, kuinka KAIKKI AINA menee pieleen. Miten sellainen ihminen sitten kestää sen, kun asiat oikeasti menevät pieleen? Kun talo palaa, joku kuolee, joku sairastuu vakavasti tai muuta vastaavaa. Miten sellainen ihminen pärjää niissä tilanteissa, joissa toinen on murtunut ja pitäisi jaksaa molempien puolesta? Ei mitenkään.

Että hyvää lauantaita vaan.

Ne, jotka minua yhtään tuntevat, tietävät että olen suorastaan luvattoman huono vain hyväksymään asioita, joita en voi muuttaa ja jotka vaikuttavat elämääni suuresti. Minun on vaikea niellä pureksimatta ja niin on vain pakko tehdä.

Tiedän saavani tällä toimenpiteellä paljon hyvää ja se on ainoa tapa, ei ole vaihtoehtoja tai on, mutta se klassinen valinta ilman valintaa -tilanne. Mitä minä siis tässä jupisen? Koska olen pikkumainen, minun on voitava jotenkin purkaa tämä lapsellinen vitutukseni siitä, että en voi tuoda harmiani esiin sillä se ei ole mitenkään oikeutettua ja tekee minusta hirviön.

Vittu.

Ja silti, hyvä tästä tulee.

Kun on päässyt liikkumisen ja etenkin tanssimisen makuun, tulee ihmisestä todella rasittava tikittävä pommi, kun ei pääse toteuttamaan itseään vähään aikaan.

Peppuni alkaa pyöriä saman tien, kun kuulen sopivaa musiikkia. Huolimatta paikasta ja ajasta. Olen saanut jo jänniä katseita osakseni, mm. kirjamessuilla... Uskomaton hinku päästä tanssimaan, kiusaamaan ja hikoilemaan itsensä aivan naatiksi. Luon himokkaita katseita kaikkiin hyvännäköisiin kaksilahkeisiin ja näen unia omastani...

I don't like reggaeton. Oh no, I love it!

Se ällöttävä oksettava siirappihattarointi kostetaan nyt sitten korkojen kera. Olen oksettanut ystäviäni viime päivät ja nyt on sitten minun vuoroni puklailla ja tuntea kuvotusta. Hieman eri syistä tosin, mutta hei, ei olla turhan tarkkoja.

Läheinen tuttavuuteni hermokipu palasi eilen illalla ja sen verran kovana, että pengoin kaapit löytääkseni edes yhden näpsäkän napin ja löytyihän se. Kivulta meni terä ja niin meni minultakin. Tänään sitten lääkäriin pitäisi kävellä selittämään erittäin huonoa Suomea puhuvalle tohtorille juurta jaksaen asia ja kirjoituttaa pari reseptiä, jotta selviän töistä tämän kanssa.

Hattara on nyt hieman kalpea ja hutera. Onneksi toinen hattara porskuttaa vahvasti minunkin puolestani :)

Tuntuu suorastaan rikolliselta olla näin onnellinen näin pienestä ja näin aikaisessa vaiheessa, mutta voi siirappi, sokeri ja hunaja sentään <3

Pää on pyörällä, hymy vain levenee ja vatsassa lentää perhosia. Voi että, jos tämä olisi se, mikä vie ja kestää.

Että voi pientä ihmistä potuttaa ja isosti... Jossittelu ja menneeseen tuijottelu on ehkä tyhmintä mitä voi tehdä, mutta silti teen niin aikani ennen kuin voin päästää irti ja hyväksyä asioiden tilan. Jos olisin sijoittunut johonkin toiseen työpaikkaan alunperin. Jos olisin lähtenyt aiemmin pois. Jos olisin tajunnut, että ei ole normaalia sairastaa niin paljon tai yskiä aina vähän. Jos työterveyshuolto olisi ottanut asian tosissaan eikä leikkinyt johdon tavoin, ettei ongelmaa ole.

Jos ei olisi sukurasitetta, jos ei olisi ollut lemmikkieläintä, jos ja jos ja jos.

Kunpa kyse ei olisi siitä, mitä nyt tutkitaan vaan jostain muusta ja harmittomammasta. Minun pitäisi kaiken muun lisäksi olla laulaja. Laulaja tarvitsee keuhkojaan. Perkele!

Kiitos ja näkemiin.

Minä en ole kaikkia varten. Kukaan ei ole. Minä uskon rehellisyyteen, asioiden selvittämiseen sen ihmisen kanssa, jonka kanssa hiertää. Minä uskon hyvään ihmisissä. Uskon hyvään itsessäni. Uskon hyvään rakkaissani ja myös niissä vähemmän rakkaissa.

Minä kiukuttelen, minä kiroan, minä menetän malttini ja ovet paukkuvat. Minä olen joskus kohtuuton, minä annan tulla täyslaidallisen. Mutta olen muutakin. En kuitenkaan ole epäaito. Joka tunne, joka minusta näkyy on aito tunne.

Näihin aatoksiin, hyvää yötä.

Hieman on hyvä olo rakoillut tänään, kun pelottaa, mitä edessä terveyden suhteen on. Hienosti myös jälleen yodaa kirjoitan. Mutta niin, tämänkin päivän epätoivon aikana olen ollut loputtoman onnellinen ystävistäni, jotka muutamalla sanalla saavat minut hymyilemään ja jotka ovat mukana arjessa, vaikkakin vain ruudun välityksellä suuren osan viikkoa.

Silti. Joskus elämä on pienestä kiinni tai olo, jos ei nyt olla niin dramaattisia. Kun muistaisi itsekin, että omilla sanoilla on muille merkitystä. Niitä käyttäisi ehkä harkitummin ja toisaalta tuhlailevammin.