Blogi

Minua vituttaa kuin pientä eläintä. Tai oikeastaan ihan pirun suurta eläintä. Voisin vähän tömistellä tannerta ja puhkua tai puhista vaikuttavasti. Koska en kuitenkaan ole iso eläin, tyydyn kirjoittamaan tämän kakan hetkeksi pois mielestä.

Olen ollut leukaniveleni ja kolmoishermokivun vuoksi poissa töistä yli 50 päivää tänä vuonna. Se on todella paljon ja on rasittanut tiimiä hurjasti. Tämän ymmärrän. En kuitenkaan ymmärrä, miten työ"kaverini" voivat olla niin saatanan idiootteja, että viitsivät puhua paskaa ja spekuloida, että "ei sitä vain huvita työnteko, se vain lusmuilee". Olen koko tiimille kertonut syyn sairaslomaan ja selittänyt asian. Mutta ei. Jos joku vielä asiasta kuittailee, toivon karman hoitavan sille paskiaiselle tämän saman vaivan sivuoireineen vaikkapa puoleksi vuodeksi. Katsotaan sitten loppuuko suunsoitto. Saatana.

Toivon sille pikkusielulle samanlaisen kivun, joka on laittanut minut itkemään ja tärisemään monen monta kertaa. Toivon, että se idiootti ei saa syödä kunnolla, ei saa nukuttua, ei voi puhua kunnolla suurta osaa ajasta ja joutuu olemaan järjettömässä kipulääkepöllyssä. Sitten se idiootti voi miettiä haluaisiko se sellaisen pöhnäisen ihmisen pitämään huolta vaikkapa omasta lapsestaan. Sitten se idiootti voi mennä itseensä ja opetella olemaan.

Tämän enempää en uhraa aikaa tai ajatuksiani moisille kusipäille. Minulla on oikeitakin huolenaiheita, kuten pelko kasvonlihasten hallinnan menettämisestä.

Ai niin, sen pelonkin voisin pikkupaskiaisille lahjoittaa koska vaan.

Tui fucking tui.

Jaahas. Mulla olisi ollut kuluneena viitenä viikkona helvetin paljon asiaa, mutta en sitten purkanut sitä tänne sattuneesta hedelmäisestä syystä. Pusipusi vaan ylläpidolle. Siitä puheen ollen muuten, odotan jännityksellä, poistuuko käyttäjä njoy todella palvelusta bannit saatuaan, kuten aiemmin uhosi :)))

Mutta asiaan. Leuka on rikki, sitä myötä niska, kaula, hartiat ja selkä myös. Töissä on tullut käytyä lähinnä toteamassa, ettei puhetyötä tehdä rikkinäisellä naamalla. Nyt tosin viikko takana, mutta näkyy se tuossa kipulääkkeiden kulutuksessakin valitettavasti. Pää meinaa levitä, kun paniikki on hiipimässä vähitellen persuksiin, että mitä jos tästä tulee samanlainen helvetti kuin vuosia sitten? Mitä jos tosiaan pää ei kestä? Mitä jos tätä ei voi korjata tällä kertaa jne. jne.

Keho pysyy kasassa teipeillä (kirjaimellisesti) ja pää pysyy kasassa kiitos hienon ihmisverkoston ja tämän kevään. Kimalaiset lentävät taas, perhoset höpsöttelevät ympäriinsä ja peipponen alkaa kailottaa ikkunani ulkopuolella jo 04.20. Kevät tarkoittaa kesää ja kesä tarkoittaa lämpöä, hikeä, rakkoja, jäätelöä, rantasaunaa, kuumia katuja, helmoja, korkoja ja iiiiiiiiiih! <3

Ei mulla muuta. Pärjäilkää.

Päässä on soinut (ja tällä hetkellä kiitos vaimon, myös kaiuttimissa) Hotel California jo jonkin aikaa. Kaikki lähti siitä, kun tultiin maininneeksi, että kyllähän sitä on tiennyt mihin ryhtyy, kun tähän leikkiin ryhtyy. Leikki on siis nimeltä ihmissuhteiden meri ja ryhtyminen on kiintymistä. Itse asiassa kaikki lähti siitä, kun aikoinaan monia vuosia sitten kirjauduin palveluun nimeltä city.fi. Sen myötä elämääni on tullut kymmeniä ihmisiä, joista on kourallinen sellaisia, joiden luo purjehdin aina vain ja uudestaan. Ihmisiä, joita ilman en tahdo enää olla ja siitä sitten maksan tietynlaisen hinnan.

Hinta vaihtelee ajoittain. Joskus se hinta kirvelee niin, että tulee tuijotettua tyhjyyteen muutama tunti, purtua huulta niin, että veri valuu käsien vapistessa. Joskus se hinta on taas niin pieni, että tuntuu suorastaan naurettavalta saada jotain näin ainutlaatuista niin vähällä maksulla. Joskus hinta on vaikea maksaa siksi, että joutuu kohtaamaan omat vajavaisuutensa ja pienuutensa. Yhtä kaikki, hinta on olemassa.

Meri velloo, välillä uidaan delfiinien kanssa, välillä myrskytään ja suuren osan aikaa tyynnytään. En osaa olla enää kuivalla maalla enkä haluakaan. Jotkut ovat jättäneet niin isoja jälkiä, että kulkevat mukana, vaikka ovat vaihtaneet alusta. Tai kun ovat vaihtamassa alusta. Ihan miten vain.

Rakkaus maksaa. Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.

Olisikohan jo aika muuttaa anazi Heppatyttö-83-nickiksi? Vai olenko sitten kelvoton huijari, jos menen taas muuttamaan nimimerkkiäni? Tuleeko palstapoliisi oven taakse rynkyn kanssa kovistelemaan?

Apua. En ehkä uskallakaan ;)

En tiedä, miten edes aloittaisin, mistä löytäisin keskikohdan ja miten sitten lopettaisin.

Tyydyn siis toteamaan, että aina ei mene kuin elokuvissa, aina ei ole onnellista loppua niin kuin ajatteli sen tulevan. Joskus pitää yllyttää ja joskun on aika toimia jarruna ja läimiä henkisellä hiekkalapiolla. Se on ihan perseestä, sillä pohjimmiltani olen romantikko. Vittuun hiekkalapiot.

Menen silti hakemaan sen lapion takaisin ja pidän sen valmiudessa. Sekin on rakkautta.

Olen saavuttanut sen tilan, että uskallan ikävöidä. Pitkään taistelin koko juttua vastaan, etsin tekosyitä, olin vainoharhainen, nostin mekkalan ja sovittelin sen. Nyt sitten ikävöin. On loistavaa, ettemme voi olla kuin paita ja peppu koko aikaa käytännön sanelemista syistä. On hyvä, että on omaa aikaa riittävästi, ehtii leikkiä kavereiden kanssa ja rakastaa ystäviä. Mutta se ikävä. Voi jestas, kun se kalvaa, etenkin iltaisin unille käydessä.

Pelottavaa, että alkuhattarat ovat muuttuneet kestohattaroiksi. Ihanaa ja saatanan pelottavaa, sillä minä olen hyvä tuhoamaan näitä. Mitä enemmän rakastan, sitä enemmän pelkään ja koitan tuhota. Siihen on monia tapoja. Nyt keho näyttää parastaan sen tuhoamisen suhteen. Se ampuu kovilla, jumeilla, hermokivulla, oksetuksella, huimauksella ja mieli mustuu lääkkeistä ja pelosta kivun jatkumisesta ikuisuuksiin. Tässä olisi oiva tilanne antaa mustan viedä mukanaan, tuhota kaikki ennen kuin siitä on tullut vakavaa ja niin yhteistä, että lähteminen on vaikeampaa.

Mutta ei. Joku valaisee taskulampulla koko ajan sinne mustuuteen ja suurimman osan aikaa hymyilen kuin idiootti, milloin mistäkin syystä. Jos sitä sitten tällä kertaa pysyttelisi pinnalla rakkauden, niin romanttisen kuin toisenlaisenkin voimilla. Oli jopa tehty mielenkiintoinen tutkimus siitä, että rakkaan ihmisen kuvan katsominen lievittää kipua. Tuijottelen siis ikävissäni kaikkien rakkauksien kuvia. Hyvä olo valtaa kehon, kun puhelin alkaa soittaa Lay all your love on me tai I know you want me.

Ehkä se tässä ikävöidessä menee. Ehkä tällä kertaa en riko kaikkea, ehkä tällä kertaa kipu ja invalidisointi eivät vie elämänhalua. Minustahan se on kiinni.

(Kyllä vain, olen maaninen tähän aikaan aamusta auringon ja kahvin porottaessa)

Olen alkanut taas kirjoittaa fiktiota. Aivan loistava juttu, sillä luulin luovuuteni kadonneen tuossa pari-kolme vuotta sitten. Mutta ei, ehkä voin siis vielä joskus palata kirjoittamaan musiikkiakin. Ehkä sekin taito vielä palaa.

Lisäksi kaivoin jääkaappimagneetit esiin ja olen ilostuttanut ja surustuttanut (tiedän, tuo ei ole sana) ihmisiä höperöillä runoilla, joissa käytetään kökköä kieltä, sillä tietyt sanat ja päätteet puuttuvat ja sanoja ei pysty pahemmin taivuttamaan. En välitä siitä juurikaan vaan annan palaa. Minulle on tärkeää, että saan purettua ajatuksiani näkyviksi ja kuuluviksi. Se vähentää painetta ja auttaa jäsentämään asioita kummallisen paljon. Jos antaisin kaiken jäädä piiloon, räjähtäisin jokin kaunis tai vähemmän kaunis päivä.

Se mikä syttyy nopeasti, sammuu myös nopeasti.

Nuo sanat ovat pyörineet päässäni lähes taukoamatta nyt kohta kolme vuorokautta ja alkavat totta tosiaan tympiä.

Herkästi innostuva on usein myös herkästi kyllästyvä.

Siinä toinen lause, joka ilostuttaa mieltäni jatkuvasti. Olen valmis lyömään noilta sanoilta hampaat kurkkuun ja pyörittelemään ne mudassa.

Minä en usko, että voi olla tunteistaan aidosti tietoinen, jos on yksi iso tuuliviiri. En usko, että silloin on kosketuksissa sisimpäänsä, kun vain kohkaa tunteesta toiseen impulsiivisesti ja ottaa kaiken vastaan tunnekuohulla, usein ääripäiden tunteilla. Ei silloin tiedä, mitä oikeasti tuntee pidemmällä aikavälillä ja mitä todella tahtoo, jos tunteet vievät kuin pässiä narussa.

Sanat, "tämä on erilaista, ihan toisenlaista kuin ennen" ovat usein pelkkää soopaa ja niin moneen kertaan kuultuja, että jokainen nainen osaa suhtautua niihin varauksella. Me? Special? Yeah right.

Tuuliviirit ovat perseestä. Puiminen on perseestä. Luottamuksen menetys on perseestä ja harhaanjohtaminen tai asioiden kaunistelu ovat perseestä. Mutta tiedättekö mikä ei ole perseestä? Se, että on olemassa niin hyvä ystävä, että sen kanssa voi kiusaantumatta puhua omasta perseestään <3

Edelleen, mulla on maailman paras vaimo. Miten yhdelle ihmiselle voi osua näin hienoja ihmisiä kohdalle? Uskomatonta onnea.

On todella tärkeää, että elämässä on ihminen/ihmisiä, joiden kanssa oleminen tuo hyvää oloa, uusia ajatusmalleja ja iloa. Kun jo jonkun kasvojen näkeminen tuo hyvän olon tunteen, on asiat jo melko hyvin. Kun voi olla rehellisesti oma itsensä, kaikkine kauheuksineenkin. Toivottavasti kaikilla on sellainen ihminen, jolta ei tarvitse kätkeä rumuutta ja joka näkee rumuuden seasta myös sen kauneuden ja hyvän.

Rakastan.

Puhelin soi ja alkaa juttu jo tutuiksi tulleista aiheista. Tyttö istuu olohuoneessa koittaen keskittyä johonkin yhdentekevään rikossarjaan, jossa syynätään ruumiita pitkin peltoja. Sadisti leikkii tytöillä ja rinki taitaa olla laajempi kuin aiemmin luultiin. Se ei jaksa pitää otteessaan, sillä tytön kuuluisa ylimääräinen aisti on aktivoitunut. Sen aktivoi kehonkieli, äänenpainot ja muuttuvat sävyt. Sen aktivoi tapa olla ja puhua.

Tyttö koittaa keskittyä siihen, kun ruudussa vaalea likainen nuori nainen kiipeää tikkaita kellarista maan pinnalle ketju jalassaan. Jännittävää sinänsä, aihe voisi koskettaa kovastikin, sillä jokin tarinassa on kovin tuttua ja tunnistettavaa. Se ei silti pitä otteessaan, koska hälytyskellot soivat. Ne soivat kuvottavan kovaa ja tyttö ruoskii itseään mielessään, sillä soimiselle ei ole mitään syytä. Ei syyksi riitä tietty äänenpaino, jota ihmiset käyttävät hyvitellessään tai rauhoitellessaan itselle rakasta ihmistä. Syyksi ei riitä äänen madaltaminen ja sopottaminen. Ei riitä ei.

Silti kellot soivat niin kovaa, ettei niitä voi olla kuuntelematta. Tyttö tulee kuuntelemaan kaikilla aisteilla tästä lähtien kaikkea, mitä mies tekee, sanoo, jättää tekemättä ja jättää sanomatta. Epäilys on istutettu. Se ei ole vielä kertaakaan ollut turha. Toisaalta voihan se johtua vaikkapa projisoinnista. Ehkä se on sitä.

Tai ehkä ei.

Tyttö pääsi lopulta pakoon ja ketju irroitettiin. Ohjelma loppui, mutta kellot eivät hiljentyneet.