Blogi

Mustelmat käsivarressa vihertävät, polven vastaavat ovat jo ruskehtavat (prima ballerina teki vähän lumitöitä viime viikolla ja liukastui...) ja kasvot ovat harmaat. Olen siis varsin värikäs nainen tällä hetkellä. Huomenna pitäisi kokeilla extremelajia nimeltä nukkuminen miehen kanssa. Katsotaan pysyykö mustelmaluku samana vai tuleeko uusia. Toivottavasti veretseisauttavia yöllisiä sekavuuskohtauksia ei enää tule, jotta pääni pysyy kasassa eikä tee mieli kuristaa sitä miestä. Ainakaan ihan niin paljoa verrattuna normaaliin.

Olen maannut nyt neljä vuorokautta vatsatautia potien ja katsonut televisiota enemmän kuin vuosiin. Siis kaikkea sieltä tuleekin. Ruutu on täynnä kaikenkarvaista otusta ja toinen toistaan turhempaa viihdettä. Toisaalta onneksi on televisio, kun olo on ollut liian surkea edes kirjan lukemiseen. Pirteinä hetkinä olen viihdyttänyt itseäni sosiaalisen median parissa ja kuunnellen musiikkia, joka saa minut kitisemään, mikäli en pääse perjantaina tanssimaan.

Eli jaadijaadijaa. Tylsistyn kuoliaaksi sairastaessa. Pelastaa, joku.

Ai niin tuo otsikko. Siihen liittyy tarina ystävän muksun synttäreiltä, joita olin pyörittämässä ystävän tukena. Taisimme näyttää lesboparilta ja jutun kruunasi likka, joka piirsi nätin sateenkaaren ja siihen tyttöpuolisia hahmoja alle. Juu. Ei siitä sen enempää.

Kylmä on laskeutunut minuun. Siihen ei paljon vaadittu. Lämpenemiseen saatetaankin sitten tarvita taikatemppuja, kaneja hatusta ja pellehyppyjä.

Olen saattanut hukata viimeisetkin rippeet blondinaivoistani tämän viikon aikana. Ensin kotiin kaatoi pieni jälkireaktio pieneen välikohtaukseen ja sitten iski flunssa. On ollut aikaa pelleillä ja leikkiä täälläkin pitkästä aikaa. Lisäksi leikkimistä on tullut harrastettua ihan fyysisestikin ja sitä myöten palaan jännä äärelle. Se jännä on tällä kertaa kipu.

Kipu on ihan ok, jos se on odotettavissa, hallittua ja jossain määrin tilattua ja tietyissä yhteyksissä yhdistettynä muihin tuntemuksiin. Liikkumisen rajoittaminen on myös ajoittain enemmän kuin hyvä. Mutta. Sitten odottamaton kipu odottamattomassa tilanteessa saa sydämen hyppäämään kurkkuun ja tytsän hyperventiloimaan. Siippakokelaani näki ilmeisesti ikäviä unia viime yönä ja minä satuin olemaan tiellä pariin kertaan. Vitun pelottavaa herätä kipuun ja sitten todeta, ettei meinaa saada toista heräämään ja irrottamaan. Menee pieni pää sekaisin.

On suloista tuskaa ja sitten on kirottua tuskaa.

City scores again.

Menenkin tästä niistämään.

Nauraa räkättäen vedet silmissä on mennyt tovi tässä. Kiva, että City ja sen jännät ilmiöt irrottavat käkätykset edelleen, mutta kun sitten alkaa yskittää ja kiva loppuu siihen. Mutta siis oikeasti. Suu vaahdossa huudetaan koetusta vääryydestä ja itse perseillään näkyvästi aivan jatkuvasti. Seriously?

Taidan tästä mennä terottamaan hiekkalapiotani ja alkaa mätkiä. Paitsi, ettei se maksa vaivaa. Sen olen jo oppinut. On parempi siis tyytyä nauramaan partaansa, jos sellainen olisi ja antaa möyhääjän möyhätä omassa napanöyhdässään. Viihdyttäväähän se on jonkin aikaa. Sitten se alkaa säälittää ja sitten taas naurattaa. Sitten voikin unohtaa koko jutun ja keskittyä todellisiin hahmoihin tässä elämässä.

Voisin tarjoilla koko komeuden ja kaksoisstandardit hopeisella tarjottimella kukkanauhoihin kiedottuna takaisin, mutta sekään ei kannata. Peili on vieras monelle.

Pitkästä aikaa olen tässä puuhassa; istun viimeisessä junassa korvissani Staind ja päihtyneet puheet. Entinen opinahjoni vilahti juuri ohi ja joku aukaisi tökin ilolientä. Joku Miika tahtoisi jutella kaikille ihan kaikesta.

Illan aikana ehdittiin käsitellä monta asiaa. Mieleen jäi päällimmäisenä Kimmo Pellervon sanat: "se haluaa pelkästään mua". Kysymys oli naisen tai miehen toivotuista ominaisuuksista. Mainio kiteytys, I might say.

Minusta myös kuulemma näkyy, että olen parisuhteessa (ei, en ole lihonut). Loistavaa, olen siis lopettanut ainaisen flirttini.

Nämä kohtaamiset opettavat joka kerta jotain uutta. Kiitos siis naapuripöydän herroille ja etenkin sille, joka saattoi junalle asti, koska "se on miehen tehtävä" ja jätti minut Simon huomaan, jonka olen viimeksi nähnyt laulaessani kanssaan duettoa 14-vuotiaana.

Nyt hyvää yötä ja kaunista huomenta.

Paha saa palkkansa.

Siinä se.

Hei rakkaat ja myös ne vähemmän rakkaat! Olkoon tuleva vuotenne täynnä rakkautta, ystäviä, uusia kokemuksia, kipua (joka kasvattaa), aurinkoa, sadetta ja ihmeellisiä kokemuksia!

Minä juon vielä lasin skumppaa ja sitten vien toisen rakkaani tanssimaan. Toiselle toivotan niin paljon onnea ensi vuodelle, että ylilääkääri kalpenee <3 Olet puhdasta rakkautta!

Takana loistava vuosi ja seuraavista tulee yhtä kauniita ja ihmeellisiä.

En oikein löydä sanoja kuvatakseni tätä tunnetta. Minä, ilman sanoja. Kerrankin. Minut tuntevat voivat hymyillä salaa ja todeta, että vihdoinkin. Istun tässä, koitan kirjoittaa ajatuksiani julki, näkyviksi ja siten enemmän tosiksi, tähän hetkeen, jotta ne eivät unohtuisi ja katoaisi, jolloin olen vielä enemmän hukassa ja rikon jotain.

Minä olen rikkomassa jotain. Se on kaava, tiedän se. Aiemmin olen rikkonut lyhyellä aikavälillä yrityksiä, joista tiesin, että ne eivät johda pidemmälle. Pitkällä aikavälillä olen rikkonut yrityksiä, jotka voisivat johtaa hautaan asti. Olen siis hyvä rikkomaan asioita, jotka tuovat onnea lyhyen tai pitkän aikaa. Nyt huomaan palaavani alkusyksyyn, mieleni halajavan jotain merkityksetöntä, sillä tämä merkityksellinen on hajoittaa mieleni ja keskittymiseni ristiriitaisuudellaan. Minä tahtoisin kaiken, fairy tale endin ja koko valtakunnan. Nyt voin saada kirjaimellisesti puoli valtakuntaa, jakaa onneni osiin, peläten niiden osien olevan liian pieniä.

Pääsiäisenä itkin ja mieleni teki huutaa pimeyteen puille, valokeilaan miehelle pyyhe päällään ja kaikille, jotka ovat menneet ohi. Itkin silti hiljaa, puristin kylkiäni mustelmille saakka. Hetken päästä nauroin niin kuin vain ihminen, joka kohta rikkoo jotain, nauraa. Vapaasti ja ihanasti irtipäästäneenä. En halua enää nauraa sitä naurua.

Tänä vuonna olen oppinut luottamaan uudestaan naispuolisiin ihmisiin. Tai no, ehkä vain yhteen, mutta sen yhden kautta olen löytänyt itseäni ja ollut osana montaa ihmeellistä asiaa. Arki on ihmeellistä. Nauru on ihmeellistä. Vihakin voi sitä olla. Minulla on yksi kallio lisää. Näen eri tavalla kuin ennen.

Nyt olen kuitenkin rikkomassa jotain. Yksi viesti avaruuteen, ja voisin aloittaa rikkomisen. Mutta miksi rikkoisin orastavan yhteisen elämän. Siksi, että olen ollut niin pitkään yksin, että toisen läsnäolo tuntuu vievän liikaa tilaa ja joudun olemaan epäitsekäs? Siksi, että olen rakastumassa kovaa vauhtia ja sehän on ehkä maailman kamalin asia? Siksi, että minä olen sellainen? Siksi, että joka kerta olen tällainen. Kaikkivoipuuttani todistellessani saatan vähän horjahtaa, mutta mitä ei tiedä, ei voi satuttaa, vai mitä? Minä en ymmärrä.

Tässä ei ole järkeä. Minussa ei ole järkeä. Ehkä se on oikein, ehkä se on ominta minua.

Jännästi Baileys pehmentää kulmia ja vie suuresta summasta pari nollaa mielessä pois.

<3