Miikka Anttonen

Helsinkiläinen journalisti, kirjailija, pokeriammattilainen ja maailmanmatkaaja, joka on henkiseltä iältään sakkolihaa. Nauttii salaa enemmän Roskapankin happy hourista kuin jatkobileistä Cannesissa.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on eläinrakkaus.

Kanjoni, kuoppa ja katuammuskelu  14

Caesar's Palacen 1675 dollarin pääturnauksen toinen aloituspäivä sujui vielä huonommin kuin ensimmäinen yritys. Edes pokerilegenda Scotty Nguyenilta saamani enkelin kosketus ei auttanut, kun humaltunut Scotty kaatoi ohittaessaan kaljaa päälleni ja sanoi "sorry, baby". Putosin parin tunnin pelin jälkeen tultuani paikallisen vanhemman kaartin edustajan angleshoottaamaksi.

Pokerissa angleshoottaaminen tarkoittaa sääntöjen puitteissa käytettyjä epäeettisiä keinoja pottien voittamiseksi. Toisin kuin voisi ehkä luulla, näitä pelin hengen vastaisia keinoja käyttävät lähes yksinomaan vanhan kaartin pelaajat. Kyse on mielestäni lähinnä kulttuurierosta. Vuosikymmeniä sitten pokeriin suhtauduttiin pelinä, jossa on tarkoitus huijata vastustajaa. Tästä syystä pokeria pidetään vieläkin suuren yleisön silmissä jonkinlaisena epärehellisten ihmisten juksauspelinä, vaikka tosiasiassa pokeri on shakin kaltaisiin taitopeleihin rinnastuva älypeli. Suurin osa vanhan kaartin edustajista on pudonnut taidollisesti nuorten kyydistä jo vuosikymmen sitten, ja he käyttävät viimeisenä oljenkortenaan 70-luvulla opittuja pikkunäppäriä källejä. Tässä nimenomaisessa tapauksessa papan suoritus oli kyllä vähintään Oscar-palkinnon arvoinen, enkä rehellisesti sanottuna edes harkinnut muita vaihtoehtoja kuin merkkieni survomista sisään täysin kuolleena papan parasta mahdollista kättä vastaan. Vegasin peleissä pelannee tälläkin hetkellä toistasataa 20-40-luvuilla syntynyttä vanhusta, jotka pelaavat käytännössä uskomattoman huonosti, mutta tekevät jonkinlaista voittoa venyttämällä sääntöpykäliä.

Pelasin myös muutaman sivuturnauksen lisää ilman minkäänlaista menestystä, ja tämänkertaisten reissutappioiden ylitettyä 6000 dollarin rajan päätin pitää maanantaina välipäivän. Sen sijaan, että olisin kierrellyt kaupoissa ja kasinoilla päätin lähteä patikoimaan ja kalliokiipeilemään Red Rock Canyoniin, joka sijaitsee aavikolla noin puolen tunnin ajomatkan päässä Vegasista. Kuten 127 tuntia meille opetti, yksin suuressa tyhjyydessä kiipeileminen ei ole koskaan hyvä idea. Sain onnekseni seuraksi entisen sotilaan, nykyisen pokeriammattilaisen Alexin ja tämän Broadway-koiran (broadway muuten tarkoittaa pokerissa korkeinta mahdollista suoraa). Alex ja Broadway käyvät samoissa maisemissa useamman kerran viikossa kiipeilemässä.

Broadway<3

Lähdössä matkaan. Aavikolla oli tähän vuodenaikaan noin 25 astetta lämmintä ja aurinko perinteisen paahtava, mutta kanjonin varjossa lämpötila hyytyi hetkessä ainakin 10 astetta alaspäin.

Rutikuivaa aavikkomaisemaa piti kävellä hyvän matkaa, ennen kuin pääsi edes kanjonin suuaukolle. Joillekin tällainen maisema olisi varmasti yhtä painajaista, mutta henkilökohtaisesti mieleni lepää tällaisessa hiljaisessa kuivuudessa enemmän kuin missään muualla. Vain Broadwayn läähätys rikkoi täydellisen hiljaisuuden, mailien säteellä ei varmasti ollut ketään muuta. Jossain tuli vastaan irrallinen, puoliksi syöty peuranjalka.

Alex kanjonin suuaukolla.

Pikkuhiljaa ylöspäin.

Jyrkimmät kohdat käsien varassa ylös.

Almost there. Miten koira pystyy kiipeämään lähes pystysuoraa seinämää, siihen minulla ei ole mitään vastausta. Ensin Broadwayn näki alapuolella, ja oletin että jätämme koiran alas siksi aikaa kun kiipeämme murikan huipulle. Noin kymmentä sekuntia myöhemmin Broadway katselikin minua yläpuolelta nauraen ihmisten heikolle motoriikalle. Kallion sisällä ilmeisesti menee tunneleita ja koloja, jotka Broadway tuntee kuin omat taskunsa ja vipeltää aina vastaanottamaan Alexia tämän edeltä. Näin pahaa koirakuumetta ei ole ollut vähään aikaan.

Tämän korkeammalle ei ilman turvaköyttä ja kiipeilyvarusteita päässyt (edes Broadway). Kun olen seuraavan kerran Vegasissa, tiedän minkä haasteen parissa vapaapäiväni käytän.

Palatessa aikaa oli kulunut 4,5 tuntia ja aurinko oli jo laskemassa värjäten laakson sinertäväksi. Kädet ja jalat olivat niin rakoilla, että paluumatkan laskeutuminen oli monin verroin nousua rankempaa. Odotan jo innolla ensi kertaa.

Olin jo painamassa päätä tyynyyn iltaseitsemältä niin kiipeily- kuin yleisen vegasväsymyksenkin jäljiltä, kun tulin lukeneeksi samaisen päivän President's day-alennusmyynneistä. Kyseinen päivämäärä on jenkeissä jokavuotinen pyhäpäivä, jolloin kunnioitetaan kuolleita presidenttejä ostamalla tavaraa mahdollisimman halvalla. Päätin itsekin kunnioittaa tätä jaloa traditiota raahautumalla ostoskeskukseen. Sinänsä minulla on jo kaksi ylipainoista matkalaukullista tavaraa, joista maksan lisämaksuja jokaisella lennolla ja jotka saavat minut jokaisen siirtymisen yhteydessä harkitsemaan kamelin hankkimista. Kumpikin laukku on jo ääriään myöten täysi, enkä myöskään tarvitse yhtään mitään. Onnistuin kuitenkin 1,5 tunnissa ostamaan kellon (en käytä kelloja juuri koskaan), Calvin Kleinin puvun (en käytä pukuja juuri koskaan), noin kymmenen muuta vaatekappaletta (joita en tosiaan tarvitse ja joita en jaksanut sovittaa) ja kolmet kengät (minulla oli jo mukana kolmet, enkä tajua mihin näitä uusia tarvitsen). Nyt joudun luultavasti ostamaan kolmannen matkalaukunkin. Tunnistan itsessäni shoppailun suhteen hieman feminiinisiä piirteitä.

Live-pokeri jatkui myös seuraavina päivinä tutuksi muodostuneen kaavan kanssa. Reissun lopputulemaksi jäi 21 pelattua turnausta ja 11500 taalan tappiot. En taas oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Olisi hauska tietää, onkohan kenelläkään muulla koko maailmassa yhtä huonoja tilastoja no limit-turnauksista kuin minulla viimeisen parin vuoden ajalta. Välillä tuntuu, että vaikka yrittäisin pelata mahdollisimman huonosti niin voittaisin sentään edes joskus. Mieleen tulee libanonilainen bisnesmies vuoden 2011 Prahan EPT-turnauksesta, joka pelasi jokaisen turnausviikon noin 30 turnauksesta pääsemättä rahoille kertaakaan. Tämä on melkoinen saavutus siksi, että jokaisena päivänä pelattiin Prahassa 3-5 turnausta, jotka menivät toistensa kanssa pahasti päällekkäin ja edellisestä putoaminen ennen seuraavan alkamista vaati jo melkoisia "taitoja". Jotenkin tämä libanonilainen oli siinä onnistunut ja hävisi sisäänostoihin sellaiset 40 000 euroa. Turnausjohtaja Teresa Nousiainen osti tälle muistaakseni lohdutuspalkinnoksi jonkinlaisen tsemppari-pokaalin, jonka mies otti iloisena vastaan. Itse en saanut yrityksistäni edes sitä, vaikka onnistuin myös putoamaan lähes jokaisesta turnauksesta parin tunnin pelin jälkeen.

Tänään oli viimeinen päiväni Vegasissa tältä erää, ja päätin juhlistaa sitä haistattamalla pitkät turnauspokerille ja nukkumalla niin pitkään kuin nukuttaa. Herättyäni kolmen aikoihin kävin vain pikaisessa suihkussa ja menin tallustelemaan kadulle. Tai siis yritin mennä, mutta Vegas-hulinan sijaan minua odottikin apokalyptinen näky.

En tiedä, aukeneeko tämä kuva niille, jotka eivät ole Vegasissa tai ylipäätään jenkkiläisissä suurkaupungeissa käyneet. Otos on joka tapauksessa aivan The Stripin eli pääkadun keskeisimmältä kohdalta, Caesar's Palacen sisäänkäynnin edestä. Kyseisessä kohdassa on vuorokaudenajasta riippumatta loputon autojen ja turistien meri. Tänään herätessäni paikalla oli aavemaisen hiljaista. Koko katu oli suljettu. Caesar's Palaceen oli mahdotonta päästä. Koko Bellagion edusta kiinni, suihkulähdeshow loisti poissaolollaan. Bally's eristetty teipillä joka ilmansuunnasta. Samoin Bill's Gambling Hall ja muutama muu keskeinen kasino. Vegasin ruuhkaisimman risteyksen keskellä makasi pari karrelle palanutta autonromua. Poliiseja kaikkialla, kokonaisia kortteleita eristetty keltaisella nauhalla. Ei ihmisiä, vain makoilevia ruumispusseja ja pahaenteisen vaitonaisia poliiseja. Yritin kysyä yhdeltä, että mitä täällä oikein tapahtuu. Sain vastaukseksi informatiivisen "this is a crime scene". Kas, en tajunnutkaan.

Hetkellisesti luulin heränneeni keskellä zombielokuvaa, mutta kun eläviä kuolleita ei näkynyt, päätin mennä Venetianin pokerihuoneeseen käyttämään langatonta nettiä. Tätäkin varten jouduin kiertämään useamman korttelin eristysnauhan ympäri. Selvisi, että aivan keskellä Vegasia oli edellisyönä tapahtunut niin sanottu drive-by-shooting, jossa maastoautosta ammuttiin sekä paikallista rap-muusikkoa että sivullisia päin. Surmansa saivat sekä paikallinen MC Kenny Clutch että väärässä paikassa väärään aikaan olleet taksikuski ja asiakas. Taksi oli uutislähteiden mukaan jotenkin räjähtänyt luodeista ja tappanut molemmat kyydissä olleet siihen paikkaan. Paikka oli muuten melkein sama, missä Tupac Shakur ammuttiin samalla tavalla 16 vuotta aiemmin.

Selvisi myös, että välikohtaus oli tapahtunut jo kello 4:20 edellisenä yönä (sitä en tiedä, miksi korttelikaupalla ydin-Vegasia oli eristetty vielä seuraavanakin päivänä). Henkilökohtaisesti asiasta teki mielenkiintoisen se, että kävelin itse hotellilleni kolmenkymmenen metrin päähän tapahtumapaikasta (olen Bally'sissä viimeisen yön, kun Palmsin diili loppui ja tänne pääsi käytännön ilmaiseksi) noin kymmentä minuuttia aiemmin. Muistin yhtäkkiä, kuinka kuulin huoneeseeni epäilyttäviä ääniä juuri, kun olin rojahtanut sänkyyn. Ohikiitävän hetken ajan olin ajatellut, että kuulostaapa paljon laukauksilta. Ajatus ammuskelusta kaupungin keskeisimmällä paikalla tuntui kuitenkin absurdilta, Vegasissa paukkuu tuon tuosta ilotulitteita sun muita ja äänieristyskin vääristi pauketta sen verran, etten jaksanut nousta katsomaan vaan painoin pään tyynyyn. Koko episodi oli tapahtunut lähes ikkunani alla, joten missasin ilmeisesti melkoisen show:n. 16 tunnin pokerisessio vei myös mehut niin pahasti, että nukahdin ennen hälytysajoneuvojen tuloa ja tuhisin autuaan tietämättömänä halki koko yön.

Tässä vielä uutisvideo ammuskelusta, alun kuvakulma on käytännössä sama kuin näkymä omasta ikkunastani: http://www.youtube.com/watch?v=jvvEZuGDrMI