Tervehdys täältä aurinkoisesta, kauniiden ihmisten ja elokuvatähtien kansoittamasta Hollywoodista. First things first, kunnon turistin tavoin kävin myös heti kättelyssä ihmettelemässä kaupungin maailmankuulua kylttiä:
Ei, kyltti ei ole kokenut vuosikymmenten saatossa metamorfoosia. Olen paikassa nimeltä Hollywood, Florida, parikymmentä kilometriä Miamista pohjoiseen I95-moottoritien varressa. Miten minä oikein tänne päädyin? Kelataanpa vähän taaksepäin.
Pari merkintää takaperin kitisin pokerinpelaamisen (?) aiheuttamasta huimauksesta ja muista ikävistä oireista. Kanadasta ei kovasta yrittämisestä ja yleislääkärin, silmälääkärin, kiropraktikon, osteopaatin ja hierojan konsultoinnista huolimatta löytynyt mitään apua vaivoihin, ja neurologille en siis jonkun Kanadan mystisen lain takia päässyt. Koska oletin ongelmien johtuvan huonoista työasennoista ja liiallisesta näytön tuijottamisesta, päätin pistää pelit muutamaksi viikoksi jäihin ja lähteä Belizeen. Koska minulla oli kuitenkin muutama ylimääräinen päivä ja lentäminen hieman huolestutti huimausoireiden kanssa, päätin tehdä mielestäni aika järkevän muuvin ja ostaa ensin lennot Miamiin ja pitää muutaman välipäivän täällä Floridassa. Näin pääsisin kunnolliseen sairaalaan jos oireet äityisivät todella pahoiksi, ja myös lentäminen Suomeen olisi helpompaa kuin jostain autiosaarelta Belizestä. Jos kaikki sujuisi hyvin, jatkaisin Belizeen muutaman päivän päästä. Lisäksi Hard Rock Seminole-kasinolla Hollywoodissa pelattaisiin sattumalta kymppitonnin WPT-turnaus ja pienempiä sivuturnauksia, joten ajattelin voivani käyttää myös lomapäivät Floridassa hyödyksi. Pääturnaukseen ei ollut tässä kunnossa intoa, mutta $500-$1500 sivuturnauksia olisin mielelläni lätkinyt.
Lennot sujuivatkin rajanylitysongelmat poislukien varsin hyvin. Toinen lento oli kyllä älytöntä turbulenssia, mutta omaksikin yllätyksekseni pääni ei oirehtinut mitenkään. Ehdin jo nuolaista, kun hotellihuoneeseen päästyäni totesin että nyt heittää päässä ja kunnolla. Menin suihkuun, suljin silmät ja annoin veden valua naamalle. Oli kohtalaisia vaikeuksia pysyä pystyssä, ja tuntui kuin kylpyamme olisi avomerellä seilaava paatti, jonka päällä yritin itse tasapainotella. Olin tässä vaiheessa sattuneesta syystä ollut kuitenkin hereillä jo toista vuorokautta, joten hyppäsin sänkyyn ja nukahdin suht vaivattomasti vaikka sänkykin tuntui heiluvan mystisesti.
Unilta herättyäni olo oli suht pahoinvoiva ja edelleen huimaava. Seminole-kasinolla oli kuitenkin juuri alkamassa turnaus, ja fiksuna valitsin sen esimerkiksi syömisen sijaan. Ajattelin, että pokeri nyt viimeistään vie ajatukseni pois huimauksesta. Väärin ajateltu. Pystyin istumaan pöydässä vain parin jaon ajan, ennen kuin tuntui että putoan tuolilta ja oksennus ei ollut kauhean kaukana. Ensimmäistä kertaa elämässäni hylkäsin $240 edestä pelimerkkejä ja ryntäsin kasinolta ulos. Jos minä hylkään pokeripelin kesken kaiken ja jätän vielä rahatkin pöytään, jonkun täytyy olla todella pielessä. Vesisateessa kävely ja hengittely auttoi ja olotila kohentui kuitenkin sen verran, että sain otettua taksin hotellille ja syötyä melkein kokonaisen aterian. Loppuilta sujui yllättävän hyvin, katselin jopa tv:tä ilman sen kummempia ongelmia.
Seuraavana päivänä herätessäni olo oli vähän parempi. Samanlaista perushuimausta mitä tässä nyt on kohta kuukauden ollut ja aavistuksen pahoinvoiva olo, muttei sen pahempaa. Olin varannut tälle päivälle jo aiemmin ajan korvalääkäriltä (johon en Vancouverissa päässyt), josta oletin saavani edes vähän vastauksia. Korvalääkäri katsoi korvat, ei löytänyt mitään ongelmaa mistään. Sain suosituksen hakea apteekista huimauslääkettä. Nappasin elämäni ensimmäisen motion sickness-pillerin, vietin kaksi tuntia aivan älyttömässä ukkosmyrskyssä yrittäen saada taksia ja tulin hotellille lopulta joskus neljän-viiden aikaan illalla aivan likomärkänä. En tiedä katosiko huimaus vai ei, mutta vain muutaman tunnin hereilläolosta huolimatta jostain (mahdollisesti lääkkeen sivuoireena) puski aivan uskomaton väsymys. Käytännössä kaaduin sänkyyn ja heräsin 19 tuntia myöhemmin siihen, kun hotellista tultiin heittämään pihalle missatun checkoutin takia. Olo oli kuin koomasta heränneellä. Hampaiden harjaaminen oli helvetin vaikeaa, kun käsi tärisi kuin horkkatautisella. Odotin taksia seuraavalle hotellille kaksi tuntia, ja koko sen ajan kävelin ympyrää, koska paikallaan seisominen sai aikaan kaikkein huonoimman olon.
Kun vihdoin sain kamat heitettyä seuraavalle hotellille, olo oli jo niin uskomattoman huono ettei 911:een soittaminenkaan ollut kauhean kaukana. Tätä en silloin tajunnut, mutta olin syönyt noin yhden aterian edellisen 48 tunnin aikana, mikä ei varmasti ainakaan edesauttanut asiaa. Tilasin taksin ja kurvasin Aventura Hospitalin emergency roomiin.
Sairaalassa tuntui lähinnä siltä, kuin olisin keskellä jenkkiläisen sairaalasarjan episodia. Sain masentavan sairaalapuvun päälle ja oman huoneen, josta katselin lääkärien ja hoitajien rupattelua. Mietin mielessäni, kenellä on suhde kenenkin kanssa ja odotin Patrick Dempseyn ilmestyvän jostain hetkellä millä hyvänsä. Lääkärit ottivat veri- ja virtsanäytteitä ja aivoista CT-kuvat, ja sain jotain toista huimauslääkettä, mistä ei myöskään ollut mitään apua. Makasin puoliunessa sängyssä pari tuntia ilman mitään lääkärikontaktia, jonka jälkeen lääkäri tuli, kertoi että missään kokeissa ei löytynyt mitään. "Sinusta tuntuu varmaan nyt jo paremmalta?", lääkäri kysyi. Sanoin että yhtä huonolta kuin tänne tullessakin. "Meillä on ikävä kyllä täällä nyt kiireisempiä potilaita", lääkäri sanoi ja lähetti ulos parin tonnin lasku kourassa. American healthcare.
Sairaalassa lähtiessä olo oli aika synkkä, ja hoipertelin sattumalta vastaantulleeseen dineriin syömään. Vointi kohentui tästä sen verran, että pahimmat pyörrytykset lähtivät pois ja pystyin jopa kävelemään normaalisti. Koska aurinko ei ollut vielä edes laskenut, minulla ei ollut mitään tekemistä, kukaan tässä maanosassa ei selvästikään osaa auttaa eikä missään muutenkaan näkynyt kauheasti toivoa, lähdin kävelemään satunnaiseen ilmansuuntaan ilman mitään käryä siitä, missä edes olin. Parin tunnin epämääräisen kävelemisen jälkeen tulin yhteen Miamin alueen suurimmista ostoskeskuksista eli Aventura Mallille. Ei varmasti loppupeleissä kovin kaukana sairaalasta, mutta kävelemäni reitti luultavasti kiersi kilometrikaupalla. Hotellille päästyäni totesin, että ei kai tässä nyt helvetti ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa lento Suomeen. Vaikka en räntäisen kotimaamme ylimpiin ystäviin kuulukaan, niin suomalainen terveydenhuolto ansaitsee kyllä täydet pisteet. Seuraavalle päivälle lento $5000, maanantaille $3000, tiistaille $1500, keskiviikolle $1000. Vedin kipukynnyksen tiistaihin ja päätin pärjätä jotenkin siihen asti.
Sairaalaepisodista on nyt reilut kaksi vuorokautta, ja sen jälkeen fiilis on ollut nousujohteinen. Yhtään täysin selväpäisen tuntuista hetkeä tässä ei ole kuukauteen ollut, mutta nyt pystyy jotain jo tekemäänkin. Mitään kovin järkevää en ole silti saanut aikaiseksi, eilen tosin kävin sentään kymmenen kilometrin kävelylenkillä. Jostain kumman syystä liikkeessä oleminen tuntuu kaikkein luontevimmalta, ja istuminen laukaisee yleensä pahimman huimauksen. Ikävä kyllä täällä myös satoi ja myrskysi aina tähän aamuun asti lähes taukoamatta, mikä vähän hankaloitti ulkoilemista. Luonnollisesti ikään kuin vittuillakseen sade katosi viimeiseksi päiväksi, ja ulkona paistoi aurinko pilvettömältä taivaalta tänään koko päivän. Jos nyt en ihan rusketusta ehtinyt saada, niin ainakin ihonväri vaihtui kalmankalpeasta keitettyyn hummeriin. Kotiinpäin sekin.
Fiilikset ovat kyllä edelleen todella synkät. En tiedä, johtuuko se enemmän aivoissani mahdollisesti muhivasta sairaudesta vai näiden säiden hylkäämisestä. Olin siis suunnitellut koko ajan niin, että menen Vancouveriin 6 viikoksi pelaamaan, jotta voin sitten pitää huhtikuun käytännössä lomaa, reppureissata pitkin Belizeä ja tulla takaisin ruskeana maailmanmiehenä. Helsinkiin palaamisenkin oletin tässä vaiheessa tuntuvan ihan mukavalta, koska kevät olisi jo pitkällä ja pääsisin tapaamaan kavereita pitkästä aikaa ja kenties pyörimään vähän Helsingin yöelämässä. Nyt hävisin Vancouverissa 50 tonnia ja tulen takaisin punavalkoisena ja puolirampana ilman mitään tietoa siitä, milloin pystyn ehkä seuraavan kerran pelaamaan pokeria, tapaamaan ihmisiä tai ylipäätään tekemään jotain muuta kuin nukkumaan ja kävelemään. Jos olisin tämän tiennyt, olisi Vancouverin-osuus jäänyt väliin ja reppumatkat tehty ajat sitten. Tarkoitus oli siis mennä ensin bussilla Yucatanin niemimaan halki, rajan yli Belizeen ja sieltä laivalla Caye Caulkerille. Googlen kuvahaku on ystäväsi, en voi sanoin kuvailla vitutuksen määrää. Sitä ei ainakaan vähennä Helsingin sääennuste.
Kovasti siis odotin ja toivoin tälle reissublogille vähän kunniakkaampaa päätöstä. Sen verran itsepäisen sinnikäs myös olen, että en totisesti ihan helposti reissua kesken jätä, vaan nyt on luultavasti joku kyllä vähän pahemmin vinossa. Menen lentokentältä käytännössä suoraan neurologille, ja ei auta kuin toivoa että sen jälkeen oltaisiin edes vähän viisaampia. Kaikenlaista reissua ja pokerihappeningia tässä on jo suunniteltu kesälle ja syksylle, mutta niistä ei nyt viitsi edes unelmoida ennen kuin saa tähän jonkinlaisen diagnoosin. Wish me luck.
PS. Ettei nyt ihan synkistelyksi mene, niin survaisen muutaman kuvan tältä päivältä:
Fro-yo ja +30c, tilapäinen piristyminen.
Muotibloggareille terkut mun kengiltä. Ei jaksanut kiinnostaa asianmukainen pukeutuminen, käveleminen muutenkin ihan tarpeeksi vaikeaa.
Nämä kaverit tulivat vastaan niin ruuhkaisella tiellä kaukana puistoista ja rannasta, että kovin pitkää elinikää en poikasille ennustaisi :(
Kuvasivat Hollywood Beachilla ilmeisesti jotain tv-mainosta. Näin vain mallityttöjä ja pienenpieniä bikinejä.