Painelin New Yorkista kymmeneksi päiväksi Playa del Carmeniin, Meksikon itärannikolle. Pääasiallisena motiivina oli selvittää, olisiko PDC:stä pitempiaikaiseksi tukikohdaksi ja etsiä kämppä. Olin jo vuorokauden jälkeen täysin vakuuttunut, että Playa del Carmen on jokseenkin täydellinen ratkaisu kaikkiin niihin ongelmiin, joita Rosaritossa asuminen toi mukanaan. Kolmen päivän jälkeen olimme jo bookanneet kolmen makuuhuoneen asunnon ystävieni Bryanin ja Alexin kanssa joulukuun alusta eteenpäin.
Olen yleensä aina inhonnut liian turistipitoisia kaupunkeja ja vältellyt niitä reissuillani. Jotenkin sitä kaukana kotoa ollessaan yrittää mieluummin päästä paikalliseen kulttuuriin sisään kuin tulla kohdelluksi turistina. Viime aikoina olen kuitenkin tajunnut, että koska tarkoituksena on parkkeerata johonkin pidemmäksi aikaa, on oikeastaan ihan mukavaa jos asiat toimivat ja kaupungista löytyy elämääkin. Voimme silti tehdä uudesta tukikohdasta pistoiskuja "oikeaan" Meksikoon, mutta satunnaisena päivänä ei ole pahitteeksi että netti toimii ja palvelut löytyvät vierestä.
Playa del Carmen on juuri sopivan kokoinen tarkoituksiini. Se on niin pieni, että kaupungin päästä päähän voi kävellä reilussa tunnissa eikä takseja tarvitse käyttää. Se on kuitenkin myös niin iso, että tekeminen ei lopu kesken. Kämppämme sijaitsee 20 metriä rannasta, viereisessä korttelissa on loistava kuntosali ja kolme kilometriä pitkä, erilaisia kauppoja, ravintoloita ja yökerhoja pursuava pääkatu alkaa 50 metrin päästä. Olemme juuri sen verran syrjässä hulinasta, että voin pelata rauhassa aina kun haluan, mutta kaikki on niin lähellä että tekemistä riittää.
Kun sain kämppäasiat hoidettua, minulle jäi viikko aikaa tehdä mitä halusin. Käytin sen etupäässä rannalla löhöämiseen, pelaamiseen ja uusiin ihmisiin tutustumiseen. PDC:ssä asuu 40-50 pokerinpelaajaa, joista entuudestaan tunsin ehkä 10. Pari pitkän kaavan mukaista iltaa rantabaareissa ja nyt lähes kaikki ovatkin jo kuin vanhoja tuttuja. Meno itäpuolella on myös huomattavan erilaista kuin Rosaritossa, kun kaupungissa on joka ilta bileet ja konkreettista tekemistä löytyy huomattavasti enemmän. Otin itse kuitenkin vielä suht rauhallisesti, sillä ehdin tehdä kaikenlaista Playassa myöhemminkin ja kalliin jenkkikierroksen jälkeen teki mieli myös pelata nettipokeria. Taisin pelata kymmenen päivän aikana neljä sessiota, joista kolme loppui netin katkeamiseen lievästi tappiolla. Neljännellä kerralla menin parin uuden ystäväni kämppään pelaamaan paremman netin toivossa ja voitin leppoisat $25000 yhdessä illassa, mitä ei kovin usein tapahdu. PDC:stä jäi siis kaikenkaikkiaan erittäin hyvät fiilikset.
Tätä kirjoitan Montrealista, Kanadasta. Ulkona on oletettavasti suunnilleen yhtä kylmä kuin Suomessa. Olen ollut täällä viime viikon torstaista, eli viikko tuli juuri täyteen. Tämä on ensimmäinen kertani Kanadassa, ja Montreal on niin iso paikka että kaikenlaista tekemistä varmasti riittäisi. Perinteiseen tyyliin poistuin kuitenkin hotellista muualle kuin kasinolle ensimmäisen kerran sunnuntaina, ja silloinkin palohälytyksen pakottamana.
Torstaina lentoni laskeutui niin myöhään, etten jaksanut tehdä muuta kuin mennä nukkumaan. Perjantaina teki suunnattomasti mieli pelata, joten tilasin huonepalvelusta aamupalaa ja aloitin pelaamaan ennen kuin kävin edes suihkussa. Tilasin jossain vaiheessa myös lounaan ja illallisen, ja yhtäkkiä olikin jo niin myöhäistä että oli aika mennä taas nukkumaan. Lauantaina ajattelin, että voisin tehdä jonkinlaisen turistikierroksen, mutta pelihimot olivat taas liian suuret ja päivästä muodostui toisinto perjantaista. Sunnuntaina nyt ei ollut puhettakaan siitä, ettäkö voisi tehdä jotain muuta kuin pelata, koska silloin on isoimmat viikottaiset nettiturnaukset. Heräsin poikkeuksellisesti jo aamukahdeksalta pelaamaan niitä ja painoin menemään 15 tuntia putkeen. Yhdeltätoista illalla olin erittäin hyvissä asemissa neljässä eri turnauksessa, joissa kaikissa voittaja saisi jotain 25000 ja 70 000 dollarin väliltä. Sitten 17. kerroksen huoneessani alkoi korvia särkevä ujellus.
Tajusin melkein heti, että kyseessä on palohälytys, vaikka henkilökunta tekikin parhaansa hämäämisekseni soittamalla evakuointiohjenauhaa ainoastaan ranskaksi. Pelit olivat kuitenkin uskomattoman hyvissä asetelmissa, ja sulkemalla tietokoneen sanoisin hyvästit potentiaalisille jättivoitoille. Jotenkin en jaksanut uskoa, että kyseessä olisi oikea tulipalo, eikä ikkunastakaan näkynyt sen kummemmin liekkejä kuin savuakaan. Ajattelin, että jatkan pelaamista vähän aikaa ja toivon, että ujellus loppuu ja henkilökunta ilmoittaa väärästä hälytyksestä. Minuuttien kuluttua ja ujelluksen kovennuttua totesin, että pakko kai tässä on lähteä. Otin läppärin syliin, laitoin hupparin päälle ja ryntäsin 17 kerrosta alas paloportaita rukoillen, että wi-fi toimii myös alakerrassa.
Paloportaat toivat minut hotellin taakse lastausrampille, josta juoksin korttelin ympäri hotellin sisäänkäynnille. Ei merkkiäkään savusta tai tulipalosta, mutta henkilökunta kieltäytyi päästämästä minua takaisin sisään. Parkkeerasin etuoven viereen ja yritin räpeltää langatonta nettiä päälle kohmeisin sormin (ulkona 5 astetta pakkasta). Se toimi kohtalaisesti, ja tunsin japanilaisturistien ihmettelevät katseet istuessani maassa risti-istunnossa läppäri sylissä nappeja himokkaasti painellen samalla, kun muut panikoivat tulipalosta ja huoneeseen jääneistä tavaroistaan.
(Sivuhuomio: Kanadalaiset hälytysajoneuvot kuulostavat muuten ihan jonkinlaisilta Party Buseilta. Kun kuulin ambulanssin ensimmäisen kerran hotellin ikkunasta, olin aivan varma että ulkona on täynnä kännisiä pub crawl-turisteja oleva avokattoinen bussi. Sireenistä lähtevä ääni on jonkinlainen yhdistelmä vuvuzelaa ja iloista "woooooooooooo!"-huutoa. Ehkä äänen on tarkoitus piristää kyyditettäviä?)
Palohälytys osoittautui vähemmän yllättäen vääräksi hälytykseksi, mutta ihmiset päästettiin takaisin sisään vasta 45 minuuttia myöhemmin. Tässä vaiheessa sormeni olivat jo kangistuneet jääpuikoiksi, keskittymiseni tiessään ja suurin osa turnauksista päättyneet ennenaikaiseen putoamiseen. Kun pääsin lopulta takaisin huoneeseeni, olin mukana enää kahdessa turnauksessa, jotka nekin menivät harakoille. Lopputuloksena kuitenkin kymppitonnin voittosunnuntai joten en kai voi valittaa, mutta epäilen silti palohälytyksen maksaneen minulle noin toisen mokoman.
Maanantaina totesin, että palohälytys oli luultavasti korkeampien voimien tapa ilmoittaa, että olisi aika tehdä jotain muutakin kuin pelata nettipokeria. Viimeiset neljä päivää ovatkin menneet Montrealiin tutustuen, kasinolla pelaten ja kaupunkiin pitkin viikkoa rantautuneiden kavereiden kanssa pyöriessä. Live-turnauksista ei ole tuttuun tyyliin tullut muuta kuin pitkä miinus. En tiedä, miten monta vuotta ihmisen pitää hakata päätään seinään live-pokerin pelaamisen suhteen ennen kuin voi todeta, että kyseessä on vain kallis harrastus. Oma ratkiriemukas kuusinumeroinen kuoppani niihin karkeloihin ei ainakaan kauheasti naurata, mutta niin vain olen taas huomenna menossa pelaamaan $3500 World Poker Tourin pääturnausta. Turnauksessa on vielä ns. re-entry-mahdollisuus, eli pelaaja voi pudotessaan ostaa kerran uudestaan sisään. Olen jo henkisesti valmistautunut siihen, että noin 99 kertaa sadasta seuraavat kaksi päivää maksavat minulle 7000 taalaa. Pääturnauksen alkamisessa on toisaalta myös se hyvä puoli, että se tuo kaupunkiin suuren joukon tuttuja pokerinpelaajia. Epäilisin tuntevani heistä etukäteen lähemmäs sata, joten rientoja yöelämässä riittää varmasti koko viikonlopun. Näin ollen turnaus on oikeastaan win/win-tilanne: joko pääsee jatkoon tai baariin. Viime aikoina jälkimmäinen on tosin realisoitunut kohdallani jo ensimmäisen pelipäivän jälkeen vähän liian usein. Onneksi olen kohta taas Playa del Carmenin lämmössä pelaamassa nettipokeria, jossa sentään tiedän pelaamaan aloittaessani yleensä voittavani.
Parit räpsykuvat todisteeksi siitä, että olen tehnyt sentään jotain muutakin kuin pelannut pokeria:
Jostain syystä Kanadassa on joka kadunkulmassa 90-lukulaisia puhelinkoppeja. Bell on täällä kova juttu, ja ihmiset tosiaan myös käyttävät näitä koppeja soittelemiseen. Ilmeisesti kännykät eivät ole vielä rantautuneet tänne asti.
Toveri keskuspuistossa.
Kaupungissa on jouluostosrumba jo kovasti meneillään. Vastoin yleistä mielipidettä olen itse aina pitänyt jouluostoksilla pyörimisestä ja ihmismassojen keskellä shoppailemisesta. Loputtomasta joulukoristeiden ja alennusmyyntien määrästä tulee jopa vähän haikea fiilis, koska tänä vuonna tuskin pääsen ostamaan lahjoja kenellekään ja joulukin menee hiekkarannalla Meksikossa. Melkoinen kontrasti pariin edelliseen, tyttöystävä kainalossa vietettyyn perinteisempään joulunviettoon. Onneksi joulusta on vain viikko uuteen vuoteen ja siihen, kun David Guetta soittaa takapihallamme PDC:ssä, mikä taas oletettavasti voittaa Suomen ja loskan keskellä vietetyt vuodenvaihteet.
Kiipesin downtownin vieressä nököttävän Mount Royalin päälle. Kyseessä ei ole pelkkä näköalapaikka vaan massiivinen puisto/ulkoilualue.
Illan hämärtyessä kävelin satunnaista, valaisematonta tietä jossain puiston uumenissa. Yllättäen vastaan tuli noin 30-metrinen kirkkaasti valaistu risti, joka vain yksinkertaisesti seisoi keskellä metsää ilman, että sen yhteydessä oli kirkkoa, muistomerkkiä tai mitään muutakaan.
Pohkeiden huutaessa hoosiannaa ja laskeutuessani takaisin kohti kaupunkia aurinko oli jo laskenut. Voiko olla rentouttavampaa maisempaa kuin kirkkaasti valaistu suurkaupunki korkeine rakennuksineen iltamyöhällä?
Loppukevennykseksi hotellisiivoojan yllätys viimeisenä päivänä Playa del Carmenissa. Pyyhkeitä eivät muistaneet vaihtaa tai roskiksia tyhjentää, mutta tällä saa kyllä kaiken anteeksi.