Miikka Anttonen

Tarkoitukseni oli päivittää tänään matkablogia 20 asteen paremmalta puolen Monacosta, sillä ohjelmassa oli reissu Sanremo-Monaco-Nizza-Marseille-Tangier. Olin jopa aika kickseissä tästä matkasuunnitelmasta, koska ajattelin kerrankin ottaa reissun enemmän lomana ja nautiskella junalla ajelemisesta Rivieran maisemissa ilman sen kummempaa stressiä. Viiniharrastuksenkin ajattelin potkaista käyntiin. Onnistuin kuitenkin sairastumaan todella korkeaan kuumeseen jo viime viikon sunnuntaina, minkä seurauksena olin koko vapun peiton alla. Torstaina olisi pitänyt lentää kohti Nizzaa, mutta olin vielä silloinkin niin kipeänä ettei mahdollisuutta lähtöön ollut. Täällä 10 asteessa värjötellään siis edelleen.

Ranskalaisten ja italialaisten pokerinpelaajien törkeistä tuuletuksista valittamisen sijaan palaan aiheeseen, jota sivusin jo joskus aiemmin tässä blogissa. Nimittäin sivubetseihin (eng. ”prop bet”). Tämä termi tarkoittaa vedonlyöntiä käytännössä mistä tahansa. Koska uhkapeliriippuvuus tai ainakin -halukkuus on osa useimpien pokerinpelaajien luonnetta, saamme jatkuvasti aikaan sivubetsejä milloin mistäkin. Välillä kyse on aivan harmittomista asioista, joilla on tarkoitus lähinnä saada jännitystä elämään. Esimerkiksi jollain turnausreissulla ajoin taksilla erään pokeriystäväni kanssa puolen tunnin matkan hotellilta kasinolle, ja päätimme lyödä vetoa laskun loppusummasta. Panoksia en enää muista, mutta kaverini otti parillisen ja minä parittoman numeron. Kun taksi kurvasi kasinon eteen, mittarissa luki 37,05 euroa. Olin siis voittamassa. Jo pysähdyttyään kuski teki käsittämättömän noin 20 sentin nytkäyksen eteenpäin, ja mittariin pamahti 5 senttiä lisää. Jouduin maksumieheksi, koska kuski halusi keinotella itselleen ylimääräisen viisisenttisen.

Yllämainitun kaltaiset betsit ovat lähinnä harmitonta hauskanpitoa (ymmärrän kyllä, jos se ei vastaa keskivertoihmisen käsitystä hauskuudesta). Aavistuksen huolestuttavampaan suuntaan betsaaminen menee silloin, kun sitä ei harrastetakaan ajanvietteenä esimerkiksi matkustettaessa vaan betsaamisen itsensä vuoksi. Olin joskus Portugalissa pokeriystäväni kanssa, ja 35 asteen paahteessa krapulassa herättyämme painelimme kauppaan ostamaan vettä. Kaupassa heräsi ensin ajatus betsaamisesta siitä, kumpi pystyy juomaan 1,5 litran vesipullon nopeammin. Ostimme pullot ja kumpikin tyhjensi omansa ehkä 10 sekuntiin, minun ollessa vähän hitaampi osapuoli. En ollut kuitenkaan valmis laittamaan kättä taskulle, joten ehdotin lisää betsejä. Päädyimme ostamaan kassillisen puolimätiä tomaatteja, joilla harrastimme loivaan ylämäkeen jonkinlaista tomaatticurlingia. Oli siinä Estorilin pikkukaupungin asukkailla ihmettelemistä, kun punoittavat suomalaiset vierittivät tomaatteja keilausottein toista tuntia paahtavassa helteessä. Muistaakseni hävisin tämänkin, joten tarve uusille korjausbetseille vain kasvoi. Hotellin aulassa bongasimme tyhjän kukkaruukun, joka oli sopivasti keskellä aulaa. Otimme hissin ylimpään kerrokseen, ja heittelimme kolikoita alas yrittäen osua ruukkuun. Kierroksen lähimmästä osumasta sai 50 euroa, ja ruukkuosumasta 200 euron bonuksen. Kumpikaan ei tainnut osua ruukkuun kertaakaan, mutta parin tunnin viskelemisellä sain kuitattua tomaattivelkani. Muutaman muun vastaavan ohjelmanumeron jälkeen aurinko oli yhtäkkiä laskenut. Se oli hieno päivä.

Muutama vuosi sitten löimme toisen pokeriammattilaisen kanssa 5000 euron vedon kymmenottelusta. Kummallakin olisi puoli vuotta aikaa harjoitella, jonka jälkeen veto oteltaisiin Eläintarhan kentällä ammattituomarin läsnäollessa. Veto päädyttiin lopulta perumaan yhteisymmärryksessä itsestäni riippumattomista syistä. Thaimaassa löimme vedon Ladyboyksi nimetyllä pumpattavalla delfiinillä altaan poikki ratsastamisesta. Panokset eivät olleet korkeat, mutta sain kyseenalaisen kunnian tulla kruunatuksi ladyboylla ratsastamisen Koh Samuin mestariksi. Viime kesänä heitimme parissa promillessa mökkitikkaa kahden kaverini kanssa, panoksena häviäjän kokkaama ja hovimestarin asussa tarjoilema á la carte-illallinen. Henri ja Valtteri, pihvejä on tarjolla heti kun teille sopii ja olen saanut Batmanin hovimestarin puvun vuokrattua. Tällä hetkellä minulla on sisällä iso veto toisen suomalaisen pokeriammattilaisen kanssa turnausrahastusten määrästä ulkomailla kesäkuuhun mennessä. Veto lyötiin melkein kaksi vuotta sitten Cannesissa, ja sen jälkeen vastapuoli on voittanut lähes kaiken mahdollisen omien turnausreissujeni jäätyä tappiollisiksi. Kättä taskulle siis.

Pari vuotta sitten toisella Portugalin-matkalla olimme viettämässä iltaa parin ystäväni kanssa Lissabonin Bairro Alto-alueella, joka on suosikkipaikkojani maailmassa. Bongasimme viemäristä nousevan jättikokoisen naarastorakan, jonka kyljestä roikkui valkoisia munia. Muutaman oluen nauttinut kaverini kysyi, paljonko maksaisimme torakan poimimisesta ja syömisestä sellaisenaan. En ollut edes aloittanut vastauksen miettimistä, kun toinen kaverini ehdotti sataa euroa. Veto sovittiin ja kaverini pisti sätkivän torakan poskeensa. En ikinä unohda miehen ilmettä, kun torakka yritti luikerrella tämän suusta ulos ja munat roikkuivat pitkin suunpieltä. Yllättäen kaverini sairastui vatsatautiin seuraavana päivänä.

Osataan sitä maailmallakin. Tunnettu pokeriammattilainen Andrew Robl löi kaverinsa Jayn kanssa joitain vuosia sitten 100 000 dollarin vedon siitä, kykenisikö tämä viettämään kokonaisen kuukauden Bellagion hotellihuoneen vessassa ilman mitään kontaktia ulkomaailmaan. Robl osti lopulta itsensä ulos 40 000 taalalla. Vielä hullumpi veto oli pitkään suunnitteilla, jossa eräs jenkkipro joutuisi viettämään kokonaisen vuoden Super 8-motellin halvimmassa huoneessa ilman internetiä, lupaa poistua tai kommunikoida kenellekään. Tämä ei tietääkseni kuitenkaan koskaan toteutunut.

Kuulemistani vedoista ehkä vakuuttavin on high stakes-pelaaja Ashton Griffinin suoritus Haseeb Qureshia vastaan. Pojat olivat olleet edellisenä iltana juomassa kaksin käsin, ja krapula-aamuna alettiin puhumaan vedonlyönnistä. Jotenkin kaverukset saivat aikaiseksi vedon siitä, kykenisikö Ashton siltä istumalta juoksemaan 70 mailia eli noin kaksi ja puoli maratonia vuorokauden sisään, krapulassa ja alle neljän tunnin yöunilla. Veto sai dramaattisia piirteitä, kun Ashtonin perhekin yritti estää seinähullua ja hengenvaarallista vetoa toteutumista. Ashton onnistui kuitenkin lopulta tavoitteessaan ja rikastui 300 000 dollarilla.

Sitten on vielä Brian Zembicin tapaus. Backgammonia ja pokeria ammatikseen pelannut Zembic löi 100 000 taalan vedon siitä, uskaltaisiko tämä ottaa itselleen silikonirinnat ja pitää niitä vuoden päivät. Lopputuloksen näette alla. Vedosta on jo vuosia aikaa, mutta Zembic ei ole vieläkään luopunut rinnoistaan. Hän saa nimittäin kuulemma rintojen kanssa enemmän huomiota naisilta kuin koskaan ennen.

Monet pokerin alkuaikojen huippunimistä olivat kortin lätkimisen ohessa käytännössä elämäntapahustlaajia. 60 vuotta sitten uhkapelaajien moraalikoodi oli erilainen ja vedoissa huijaamista ei katsottu kieroon. Vanhojen aikojen ammattihustlaajista legendaarisin lienee 30-60-luvuilla vaikuttanut Titanic Thompson. Kahdeksankymppiseksi elänyt mies ei juuri koskaan tehnyt rehellistä työtä, vaan teki taiteenlajin ihmisten putsaamisesta betseillä. Hän löi esimerkiksi kuuluisan golf-vedon väittäen pystyvänsä lyömään tasamaalla 450 metrin draivin. Veto lyötiin, ja Titanic suoritti lyöntinsä kentän sijaan jäätyneellä järvellä, jossa pallo pomppi sileää ja liukasta jäätä pitkin helposti vaaditun matkan. Titanic löi vetoa lähes mistä tahansa, mutta kaikki oli aina suunniteltu etukäteen. Jos vetoa lyötiin ”sattumalta” vastaan tulleen karkkikaupan näyteikkunassa olevan purkin sisältämien nallekarkkien määrästä, Titanic oli lahjonut myyjän laskemaan ne etukäteen.

Titanic löi myös toisen menestyneen huijarin kanssa myös vedon siitä, kuinka monta valkoista hevosta nämä näkisivät junamatkan aikana. Vastapuoli juonitteli ja keksi palkata etukäteen farmareita sijoittelemaan valkoisia hevosia 20 mailin matkalle tietyn määrän, jotta hänen vetonsa osuisi oikeaan. Tätäkään vetoa Titanic ei hävinnyt, sillä tämä arvasi vastapuolen yrittävän vanhaa kikkaa. Niinpä Titanic palkkasi vielä lisää farmareita tuomaan toisen mokoman hevosia ja ”arvasi” oikein. Golf-kentillä Titanic tienasi 20 000 dollaria reiältä käpälöimällä mailoja, palloja ja milloin mitäkin. Tuohon aikaan ammattigolfarit tienasivat $10 000 kokonaisesta kilpailusta.

Tällaisia huijareita ei enää nykyaikana juuri esiinny, koska esimerkiksi sosiaalisen median avulla sana leviää liian nopeasti. Vanha totuus pitää kuitenkin edelleen paikkansa. Jos kyse on muusta kuin hauskanpidosta, niin ole aina se, joka ehdottaa vetoa. Jos joku yrittää saada sinua lyömään vetoa jostain, siihen on aina joku syy. Ja yleensä se on se, että vedontarjoaja pitää betsiä itselleen edullisena.

Itse pitäydyn nykyään tomaatinvierityskilpailun tapaisissa hupivedoissa. Kun betsit menevät liian vakaviksi ja rahallisesti merkittäviksi, hommasta katoaa omalta osaltani hauskuus ja ystävyyssuhteetkin saattavat olla koetuksella. Huolettomana parikymppisenä gamblasin mistä ja milloin tahansa, mutta nykyään en halua pääsääntöisesti osallistua rahallisesti liian isoihin vetoihin. Jos vaihtoehtoina on joko hävitä kaikki rahansa tai viedä kaverin omaisuus, ei vedossa ole voittajia. Yllytyshulluissa tempauksissa sen sijaan olen tulevaisuudessakin mielelläni osallisena (tähän liittyen, erään betsin osapuolet menevät lähiviikkoina hakemaan vähän mustetta, mutta aiheesta lisää kunhan lopputulos on selvillä), ja betsit ovat myös hyvä tapa motivoida itseään tekemään elämäntapamuutoksia. Voisin helposti yrittää olla esimerkiksi vuoden juomatta alkoholia, kunhan saisin riittävät kertoimet. Jotain kuntoilubetsejä pitänee tälle kesälle joka tapauksessa lyödä, jotta löytäisin itseni pururadalta vähän useammin. Kun lyödään vetoa vaikkapa Cooperin testin tuloksesta, saattaa maalissa hymyillä myös häviäjä.

Hauskaa betsauskesää itse kullekin!

Olin viime lauantaina Mascotissa vanhan ystäväni kanssa parantamassa maailmaa. Ystäväni oli ollut juuri tapaamassa vanhempiaan, ja puheeksi oli tullut pokerinpelaamiseni ja jatkuvat kasinovierailuni. Vanhempien näkemyksen mukaan olin kuulemma uhkapeliriippuvainen, ja voitolliset tuloksetkin selittyvät ainoastaan tuurilla. Tämä on varsin yleinen näkemys asiaan vihkiytymättömien keskuudessa, joten oikaistaanpa muutamia harhakäsityksiä.

Tyypillisesti kaikessa uhkapelissä voitolle jää vain järjestävä taho, eli "talo". Jos otetaan esimerkiksi kauppojen kassoilla seisovat peliautomaatit, niiden pelaaminen voitollisesti on täysin mahdotonta. Sama koskee vaikkapa rulettia, blackjackia ja muita kasinopelejä. Toki jos kysyt keneltä tahansa automaattia rämpyttävältä mummolta tuloksista, vastaus on aina "kyllä minä olen vähän voitolla, tai ainakin omillani". Tämä on uhkapeliaddiktiota pahimmillaan. Kaiken uhkapelintarjoamisen perusidea on luonnollisesti tehdä voittoa. Mikään kasino ei yritä lahjoittaa rahaa pelaajilleen tarjoamalla sille epäsuotuisia pelejä. Uhkapelien luonteeseen kuitenkin kuuluu, että pelaajille osuu välillä myös voittoja. Siksihän niitä pelataan.

Jos ajatellaan esimerkiksi tyypillistä hedelmäpeliä, sellaisen palautusprosentti on noin 90:n luokkaa. Jokainen euron pyöräytys palauttaa siis pitkässä juoksussa takaisin 90 senttiä, mutta yksittäisellä kerralla lopputulos voi olla mitä vain nollan ja sadan euron päävoiton väliltä. Jos pelaajat tajuaisivat maksavansa 10 senttiä jokaisella napinpainalluksella, pelejä ei varmasti kovin moni pelaisi. Tätä pelaamisen hintaa kutsutaan rakeksi.

Miksi pokerinpelaaminen on sitten erilaista? On totta, että siinäkin maksetaan rakea. Järjestävä taho, eli kasino tai nettipeleissä jokin uhkapelejä tarjoava sivusto, ottaa siinäkin siivun jokaisesta voitosta (tyypillisesti jotain kolmen ja viiden prosentin väliltä). Juju onkin siinä, että pokeria pelataan muita ihmisiä vastaan. Et tule koskaan voittamaan pitkässä juoksussa peliautomaattia, rulettipyörää tai blackjack-jakajaa, koska kaikki nuo pelit ovat matemaattisesti mahdottomia peitota. Mutta entä toinen ihmismieli? Niin kauan, kun vastapelurisi on niin paljon huonompi että voittomarginaalisi on suurempi kuin rake, pystyt tekemään puhdasta voittoa. Jos kaksi täysin samantasoista pelaajaa pelaa vastakkain, tuolloin voitolle ei tosiaan jää kuin talo. Pokeriammattilaisen tärkeimpiä tehtäviä onkin peliseuran valinta, eli vältellä kovia vastustajia ja viedä rahat amatööreiltä.

Pokerissakin tuurielementti on vahvasti läsnä. Amatööri voi helposti voittaa viikkotolkulla tajuamatta, että on itse asiassa häviävä pelaaja. Maailman huonoin pelaaja voi peitota yksittäisessä jaossa maailman parhaan. Jos pelaisin nyt yhden jaon haasteottelun juuri säännöt oppinutta amatööriä vastaan, voitonmahdollisuuteni olisivat vain karvan yli 50 prosenttia. Kymmenessä jaossa jäisin voitolle ehkä 55% ajasta, sadan jaon jälkeen noin seitsemän kertaa kymmenestä. Monesti hävitessä ärsyttää vastustajan hyvä tuuri. Se sama tuuri on kuitenkin myös se, joka tuo huonoja pelaajia peleihin loputtomasti. (Nopean vilkaisun mukaan maailman suurimmalla pokerisivustolla pelaa tälläkin sekunnilla 100 000 ihmistä, vaikka on vuorokauden hiljaisin aika. Eri pelisivustoja on yli 500, voitollisia pelaajia ehkä 5%. Laske siitä.)

Mistä kaikki raha sitten tulee? Kun ammattilaiset pelaavat keskenään, voitolle ei jää kuin talo. Käytännössä kaikki raha tulee heikoilta pelaajilta. Pokeri on hauska harrastus, ja häviävät pelaajatkin nauttivat pelaamisesta. Nämä ovat myös samaa ihmisryhmää, jotka pokerimenestyksestä kysyttäessä kertovat olevansa "vähän voitolla tai ainakin omillaan".

Tässä kohtaa astuu esiin myös moraalikysymys, jota moni pokeriammattilainen tuskin on pohtinut. Erittäin suuri osa ammattilaisten voittorahoista tulee nimittäin eriasteisista peliongelmista kärsiviltä ihmisiltä. Minun on todella vaikea kuvitella, että pokerin kaltaisessa pelissä kovin moni sijoittaisi tunnollisesti samalla lailla harrastukseensa tietyn summan kuussa kuin vaikka futisjoukkueen kenttävuokriin. Kun huonot pelaajat häviävät, he haluavat usein voittaa tappionsa takaisin tallettamalla lisää ja lisää. Kaikista maailman pokerinpelaajista voitollisia on muutama prosentti, eli jokaista menestystarinaa kohden pitäisi mahtua kymmeniä surullisia ihmiskohtaloita. Nurjan puolen tarinoita kuitenkin harvemmin kuulee.

Pelaan itse lähes pelkästään nettipelejä, ja moraalikysymykset on siten helppo laittaa taka-alalle. Nettipokeri on videopelimäisen hektistä ja jännittävää, summat vaihtavat ruudulla omistajaa hurjaa tahtia ja uusia jakoja tulee muutaman sekunnin välein. Ei siinä paljon ehdi miettiä, onko vastustaja mahdollisesti pantannut perintöhopeansa ostaakseen sisään vielä kerran. Nyt viime aikoina olen käynyt useamman kerran myös kasinolla pelaamassa. En ole kaksisesti voitolla (live-pokeri ei ole minun juttuni), ja ne vähät voitot ovat tulleet käytännössä pelkästään hupipelaajilta. Viimeksi toissapäivänä pöytääni istahti humaltuneen oloinen pukumies, joka kertoi hävinneensä jo pari tonnia rulettiin odotellessaan pöytään pääsemistä. Pöydässä hän ei vaivautunut katsomaan korttejaan, vaan panosti pelimerkkinsä sokkona meidän muiden hieroessa käsiämme yhteen. Tällä kaverilla oli luultavasti sen verran syvät taskut, että muutaman tonnin hävimäinen kasinolle kävi ajanvietteestä. Olen monesti kuitenkin nähnyt myös heikkoja pelaajia, jotka yrittävät tosissaan mutta eivät kertakaikkiaan pärjää. He saattavat juosta pankkiautomaatilla hakemassa lisää rahaa useamman kerran illan aikana, koska ylpeys ja pelihimo eivät anna myöten lopettaa parempia pelaajia vastaan. Kun istuu pelipöydässä ilmiselvästi häviävän amatöörin kanssa, jonka elekielestä huokuu pikemminkin tuska kuin huoleton illanvietto, on välillä vähän vaikea nauttia pelaamisesta ja voitetuista rahoista. Silti nuo tunteet on osattava laittaa taka-alalle, tai muuten tässä ammatissa ei ole tulevaisuutta.

Emmekä me ammattilaisetkaan ole immuuneja uhkapeliaddiktiolle. Vaikka pelaisimme 99 prosenttia ajasta hyvää, voittavaa pokeria, kaikille sattuu joskus mielenhäiriöitä. Ja ne saattavat tulla todella kalliiksi. Yleensä nämä liittyvät aina yksittäisen session tappioihin. Kun häviää vaikka pari tonnia pöydässä huonoa onneaan, tekee niin pirusti mieli yrittää hakea tappioita takaisin ruletista tai isommista peleistä. Olen itsekin kärsinyt menneisyydessä näistä ongelmista paljon, enkä ole ainoa. Pari kertaa olen joutunut vetämään kaverini kasinopelien äärestä pois puoliväkisin. Molemmilla kerroilla kaverini oli niin humalassa, että rahaa olisi takuuvarmasti mennyt huomattavasti enemmän kuin varaa olisi ollut. Nämä tilanteet ovat kuitenkin aina vaikeita, koska toisen ammattilaisen päätöksiin puuttuminen asettaa kyseenalaiseksi tämän harkintakyvyn ja siten koko ammattilaisuuden perusteet. Olen useita kymmeniä kertoja tyytynyt vain seuraamaan vierestä tuttuni tilttaamista, koska mielestäni ei ole ollut asiani siihen puuttua.

Pokeri on hyvin pitkälti itsekontrollipeli. Perustaidot oppii nopeasti, ja 10-20 euron tuntipalkkaan riittävät kohtuulliset taidot kertyvät (henkilöstä riippuen) muutaman sadan pelitunnin jälkeen. Mutta se tuntipalkka edellyttää sitä, ettei koskaan tee huonoja, tunnepohjaisia ratkaisuja. Olisi mielenkiintoista nähdä joku tutkimus siitä, ovatko pokeriammattilaiset enemmän tunnekylmiä kuin muut. En mielestäni itse ole, mutta käytännössä kaikki urallani vastaan tulleet ongelmat ovatkin tulleet tunnepuolelta. Pokerissa rationaalinen ajattelu ja kylmähermoisuus viedään niin pitkälle, että epäilen monen meistä vertautuvan psykopaattisarjamurhaajiin, jotka poistavat uhreiltaan hanniballecterinä ruumiinosia pedanttisen tarkasti silmääkään räpäyttämättä. Täydellinen pokerinpelaaja on tunteeton kone, joka ei hätkähdä mistään eikä varsinkaan suutu koskaan.

Olen jo perusluonteeltani aika lauhkea, mutta yhdestä asiasta minäkin kimmastun helposti. Nimittäin siitä, kun tietämättömät valistavat kuinka häviän ne rahat varmasti kuitenkin ennemmin tai myöhemmin mokomaan uhkapeliin. Minulla ei ole mitään ongelmaa sen suhteen, jos ihmiset eivät arvosta ammattiani tai pitävät pokerinpelaajia ylipäätään epäilyttävänä joukkona. Uhkapelivetoisten ammattien ympärillä tulee aina olemaan tietty leima, joka juontaa juurensa ihmisten kärsimyksistä. Vaikka maailmassa on miljoonia pokerinpelaajia ja raha tulee minulle vaihtelevasta pelaajapoolista eikä suoraan yksittäisen uhkapeliriippuvaisen kärsimyksistä, hyväksyn mukisematta väitteen siitä, ettei tämä ehkä ihan korkeimman mahdollisen moraalin hommaa ole (tätä voi kukin yrittää kompensoida tavallaan, itse kirjoitan väsynyttä blogia ihmisille viihteeksi ja yritän parhaani mukaan suojella luontoa ja eläimiä). Mutta sitä en hyväksy, että pokerimenestystäni kuvaillaan tuuriksi. Olen kuitenkin pelannut yli kaksi miljoonaa jakoa urallani, ja niitä kuuluisia verta, hikeä ja kyyneleitä on vuodatettu saavikaupalla. Arvostan jokaista tuntemaani pokeriammattilaista, koska he ovat kyenneet tekemään itselleen ammatin pelistä, jossa vain pienenpienellä prosentilla on siihen rahkeita. Jos kyse olisi pelkästä tuurista, minun on pakko olla maailman onnekkain ihminen.

Ja sopii muuten tulla kokeilemaan onneaan.

PS: Bookkasin pienen kevätretken ensi viikolle. Ainakin neljä maata, kaksi maanosaa, mahdollisimman vähän matkatavaraa, liian paljon live-pokeria ja totuttua enemmän reppureissumeininkiä. Seuraava blogi tulee siis toivottavasti parinkymmenen asteen paremmalta puolen.

Minä olen ihminen, jota ei ole luotu pysymään paikoillaan. Vaikka olen päällisin puolin patalaiska ja tarvitsen mielellään 10 tunnin yöunet operoidakseni täydellä teholla, inhoan yli kaiken toimettomuutta ja lomailua. Olen kuullut usealta eri ihmiseltä, kuinka olen esimerkiksi rasittavaa rantaseuraa. Kestän enintään 90 minuuttia löhöämistä, ja sitten alan mankumaan pois (lisätään vesiskoottereita ja/tai koralliriuttoja, niin viihdyn rannalla vaikka viikon putkeen). Käsitykseni painajaislomasta on matka Kanarialle, jossa ei tehdä muuta kuin maataan rannalla ja syödään. Jos päädyn joskus menemään naimisiin, häämatkakohde pitää miettiä tarkoin. Kaksi viikkoa rantalomaa jossain "idyllisessä pariskuntien paratiisissa" saattaisi johtaa avioeroon jo ennen Suomeen palaamista. Viidakkoveitsi kädessä pitkin kartoittamattomia polkuja jaksaisin sen sijaan taivaltaa ikuisesti. Kotonakin ahdistun usein helposti, jos ei ole mitään tekemistä (nettipokeri ammattina poistaa tämän ongelman tehokkaasti ja aiheuttaa myös niin lamauttavaa väsymystä, ettei tekemisenpuutetta aina huomaa). Yksittäisen vapaapäivän nyt tarvitsee aina välillä, mutta pidemmän päälle liiallisesta tyhjäntoimittamisesta tulee hulluksi. Nyt olen aika lähellä sitä pistettä.

Tasan viikko sitten taivalsin kohti yksityistä lääkäriasemaa kuulemaan aivoskannaukseni tuloksia. Tunnelmat olivat kaksijakoiset. Jos niistä ei löydy mitään, käytännössä kaikki testit on tehty ja olen edelleen työkyvytön ilman diagnoosia. Jos niistä taas löytyy jotain, se on käytännössä pakosti jotain erittäin vakavaa. Tällä kertaa arpa osui vaihtoehdoista miellyttävämpään, eli aivot olivat hyvinvoivat. Koska kaikki magneettikuvat, neurologiset testit, korva-, silmä- ja yleislääkärien kokeet tulivat takaisin tuloksettomina, sain diagnoosiksi tyhjän paperin ja kehotuksen levätä seuraavat kolme viikkoa ja vältellä stressitiloja, raskasta työtä ja tietokoneen käyttämistä. Jos tilassa ei tapahdu muutosta, niin sitten takaisin ihmettelemään. Välittömästi uutiset kuultuani alkoi ärsyttämään, että palasin takaisin kaukomailta ennen Belizen-kierrosta. Niissä maisemissa tämä hermoloma onnistuisi hieman helpommin kuin märässä ja harmaassa Suomessa.

Lepokehotuksen lisäksi sain myös lähetteen fysioterapeutille, joka saattaa olla osoittautumassa pelastukseksi. Nyt viikkoa myöhemmin olotilani on parempi kuin aikoihin. Nettipokeria en pysty vielä pelaamaan, sillä tietokoneet aiheuttavat edelleen välitöntä huimausta. Tavallinen elämä onnistuu onneksi lähes normaalisti, enkä kärsi arkitilanteissa huimauksesta juuri lainkaan. Joko kyse on fysioterapian onnistumisesta tai stressitilan laskemisesta negatiiviset tutkimustulokset saatuani, mutta joka tapauksessa elämänilo on vahvasti palautumaan päin. Baarissakin kävin jo viime lauantaina, eikä alkoholi vaikuttanut ainakaan negatiivisesti. Itse asiassa tuli normaalimpi olo kuin aikoihin.

Ongelmalliseksi lääkärin ohjeiden noudattamisessa on osoittautunut... kaikki. Ensinnäkin unirytmini ovat olleet jopa tavallistakin enemmän sekaisin, ja olen herännyt pariin otteeseen klo 23.30. Tänään heräsin kello 13, ja onnittelin itseäni suht järkevistä rytmeistä ennen kuin nukahdin uudestaan heräten puolessavälissä salkkareita. Toiseksi jouduin muuttamaan kolmeksi viikoksi tilapäisasuntoon Herttoniemeen, kun en muutakaan lyhyellä varoitusajalla saanut. Kampin Radisson oli kiva, mutta vähän kalliiksi olisi tullut asua siellä lähes täysi kuukausi. Tilapäisessä asunnossani on vähemmän neliöitä kuin kalliolaisessa opiskelijaboksissa, ja puuttuvista asioista voisi mainita esimerkiksi hellan ja lämmityksen. Asunnossa on noin 15 astetta lämmintä, netti toimii ehkä 20% ajasta ja tilaa on niin vähän, ettei täällä voi tehdä yhtään mitään paitsi katsoa läppäriltä tv-sarjoja kahteen huppariin verhoutuneena peitto korvissa.

Kolmanneksi suurta ahdistusta on aiheuttanut myös huoli toimeentulosta. Vaikka akuuttia rahapulaa ei ole, nyt vähän vanhemmalla iällä olen huomannut miettiväni tulevaisuutta aina vain enemmän. Viisi vuotta sitten en olisi paljon välittänyt, mutta nyt olen 26 ja käytännössä tyhjän päällä. Pokeriammattilaisuus on yksityisyrittämistä, joten sairaslomia ei paljon tunneta. Entä, jos en enää koskaan huimaukseltani pysty pelaamaan nettipokeria? Vähän veikkaan, että Kelalta ei paljon sairaspäivärahoja tippuisi. Viime viikkoina olen ihan tosissani harkinnut muita ammatteja ihan vain varasuunnitelmaksi. Ongelmaksi on osoittautunut se, että en ole kiinnostunut käytännössä mistään muusta kuin pokerista ja kirjoittamisesta. Ja ne taas vaativat yhtä lailla näyttöpäätteen edessä olemista, joka on tällä hetkellä minulle myrkkyä. Tai ehkä voisin tehdä hankmoodyt ja muuttaa brooklyniläiseen ullakkohuoneistoon valmistelemaan esikoisromaaniani viskipullon ja kirjoituskoneen kanssa?

Vaikka pokeriammattilaisuus on periaatteessa hienoa vapaaherran elämää, pahimmillaan se on myös paljon normaalityötä ahdistavampaa. En ole tätä ennen paljon stressaillut mahdollisista työkyvyttömyysjaksoista, koska en ole pystynyt kuvittelemaan paria kuukautta pidemmäksi aikaa rajoittavaa sairautta. Pahin mahdollinen eli hiirikäden murtuminen johtaisi 1-2 kuukauden paussiin, muttei sen pahempaan. Selittämätön tietokonehuimaus onkin sitten huonompi juttu, etenkin kun siihen ei tunnu olevan mitään parannuskeinoa. Joko se menee itsekseen ja fysioterapialla ohi, tai sitten ei. Jos ei mene, niin aika kusessa ollaan pitkällä tähtäimellä. Onneksi tämä nyt iski sentään tähän vuodenaikaan, koska kesä ei ole ihan pahinta aikaa olla sairaslomalla, jossa pystyy tekemään kaikkea muuta paitsi datailemaan sisällä. Voi olla, että allekirjoittaneen voi bongata terassilta ja Kaivohuoneelta vähän liiankin usein tänä kesänä.

Koska olen heräillyt uniltani lähinnä 21-23 aikoihin harmaasta, kylmästä, märästä, tuulisesta ja ennen kaikkea masentavasta Helsingistä, olen yrittänyt ratkaista sekä tylsistymis- että toimeentulo-ongelmia pelaamalla live-pokeria Helsingin kasinolla. Sitä lääkäri ei sentään suoraan kieltänyt. Pelit ovat sujuneet onneksi ihan kohtalaisesti, joten lyhyellä tähtäimellä joutunen heittäytymään live-ammattilaiseksi nettipelaamiskykyjä odotellessa. Siinä olen valitettavasti auttamattomasti niin paljon huonompi kuin nettipeleissä, että oletan ansaitsevani ehkä viidesosan normaaleista tuloista. Kyllä silläkin nyt onneksi ihan kohtalaisesti elää, mutta etenkään minun kulutustavoillani säästöön tuskin jää mitään. Lisäksi live-pelaaminen on huomattavan paljon ahdistavampaa, kun omistajaa vaihtaa konkreettisesti käteinen raha. Nettipeleissä voitot ja tappiot eivät tunnu oikein miltään, koska kaikki rahasummat ovat vain numeroita ruudulla. Olen urallani voittanut ja hävinnyt monta kymmentä viisinumeroista pottia tai turnausvoittoa, jotka eivät juuri ole vaikuttaneet mielialoihin. Livenä olen huomannut hermostuvani 200 euron potin häviämisestä, kun raha on suoraan lompakosta pois. Live-pelaaminen on myös uskomattoman paljon tylsempää ja ankeampaa, ja näin viiden päivän liveammattilaisuuden jälkeen käteni syyhyävät nettipeleihin pahemmin kuin koskaan. Tulen tekemään ensimmäisen yrityksen varmasti heti, jos vähänkin tuntuu siltä että pää voisi kestää rasituksen. On äärimmäisen ahdistavaa ajatella, että kuukaudessa käyttäisi enemmän kuin tienaa. Niin sitä vain tulee vastuullisemmaksi sitä mukaa kun vanhenee. Enpä olisi koskaan uskonut lähes kaipaavani säännöllistä palkkashekkiä.

Olen myös miettinyt ulkomaille lähtemistä muutamaksi viikoksi toipumislomalle. Toistaiseksi en vain ole löytänyt energiaa, vaan olen edelleen aika täynnä jatkuvaa laukkujen siirtelyä paikasta toiseen. Eurooppaa pidemmälle en millään jaksaisi hetkeen matkustaa, ja Euroopassa ei ole myöskään oikein houkuttelevan lämmintä missään. Tällä viikolla olisi itse asiassa ollut Marbellassa 1100 euron pokeriturnaus, jonka olisin mielelläni mennyt painamaan ja jäänyt sitten paikan päälle lepäilemään pariksi viikoksi. Ikävä kyllä kuulin turnauksesta vasta paria päivää ennen, kun sopivat lennot oli jo myyty loppuun. Ihan pelkän löhöilyn takia en jaksa johonkin Kanarialle lähteä, ja turnauskalenteri näyttää ärsyttävän tyhjältä lähiviikkoina lämpimien maiden suhteen. Paitsi tietenkin vappuna, jolloin olisi todella pehmeitä pelejä tarjolla monessa paikassa ympäri Eurooppaa. Mutta vappua ei voi jättää väliin, ikinä. Touko-kesäkuun vaihteeseen buukkasin kymmenen päivää Portugalissa pelireissulla, mutta muuten reissusuunnitelmat ovat auki ja taitavat pysyäkin ainakin vapun yli.

Nyt jos koskaan olisi kyllä todella hyvä sauma kevään tulolle. En tiedä kummasta tulen masentuneemmaksi, hyisessä sateessa kävelemisestä vai neljän seinän sisällä istumisesta. Miten tässä kaupungissa ei kertakaikkiaan ole mitään tekemistä paitsi ryyppäämistä ja kuntosalilla käymistä? Jotain ei-stressaavaa pitäisi nimittäin varmaan kohta keksiä, jos aikoo tästä joskus toipua. Olisi edes nalkuttava tyttöystävä kuvioissa, niin voisin olla kerrankin esimerkillinen poikaystävä ja paikalla jatkuvasti ilman silmäpusseja ja 60 tunnin univelkoja. Kavereistakin 80 prosenttia on joko jossain reissussa tai muuten estyneitä siihen aikaan päivästä, kun itse olisin täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Pahuksen normaalit ihmiset ja normaalien ihmisten unirytmit.

Ensimmäisestä viikostani Helsingissä yli puoleen vuoteen ovat jääneet päällimmäisinä mieleen kokonainen tuotantokausi Keeping up with the Kardashiansia jääkylmässä yksiössä peiton alla katsottuna ja pitkiä iltoja hämyisellä kasinolla. Nyt ollaan aika kaukana Meksikon auringonvalosta, merikilpikonnista ja huolettomasta elämästä.

PS. Kuvat ovat joltain thaikkureissulta vuosien takaa eivätkä liity kirjoitukseen mitenkään. Vaihtoehtona oli ottaa täältä luukusta irc-galleriatyylisiä wc-peilikuvia. Se kaatui siihen, että vessassani ei ole edes peiliä.

Tervehdys täältä aurinkoisesta, kauniiden ihmisten ja elokuvatähtien kansoittamasta Hollywoodista. First things first, kunnon turistin tavoin kävin myös heti kättelyssä ihmettelemässä kaupungin maailmankuulua kylttiä:

Ei, kyltti ei ole kokenut vuosikymmenten saatossa metamorfoosia. Olen paikassa nimeltä Hollywood, Florida, parikymmentä kilometriä Miamista pohjoiseen I95-moottoritien varressa. Miten minä oikein tänne päädyin? Kelataanpa vähän taaksepäin.

Pari merkintää takaperin kitisin pokerinpelaamisen (?) aiheuttamasta huimauksesta ja muista ikävistä oireista. Kanadasta ei kovasta yrittämisestä ja yleislääkärin, silmälääkärin, kiropraktikon, osteopaatin ja hierojan konsultoinnista huolimatta löytynyt mitään apua vaivoihin, ja neurologille en siis jonkun Kanadan mystisen lain takia päässyt. Koska oletin ongelmien johtuvan huonoista työasennoista ja liiallisesta näytön tuijottamisesta, päätin pistää pelit muutamaksi viikoksi jäihin ja lähteä Belizeen. Koska minulla oli kuitenkin muutama ylimääräinen päivä ja lentäminen hieman huolestutti huimausoireiden kanssa, päätin tehdä mielestäni aika järkevän muuvin ja ostaa ensin lennot Miamiin ja pitää muutaman välipäivän täällä Floridassa. Näin pääsisin kunnolliseen sairaalaan jos oireet äityisivät todella pahoiksi, ja myös lentäminen Suomeen olisi helpompaa kuin jostain autiosaarelta Belizestä. Jos kaikki sujuisi hyvin, jatkaisin Belizeen muutaman päivän päästä. Lisäksi Hard Rock Seminole-kasinolla Hollywoodissa pelattaisiin sattumalta kymppitonnin WPT-turnaus ja pienempiä sivuturnauksia, joten ajattelin voivani käyttää myös lomapäivät Floridassa hyödyksi. Pääturnaukseen ei ollut tässä kunnossa intoa, mutta $500-$1500 sivuturnauksia olisin mielelläni lätkinyt.

Lennot sujuivatkin rajanylitysongelmat poislukien varsin hyvin. Toinen lento oli kyllä älytöntä turbulenssia, mutta omaksikin yllätyksekseni pääni ei oirehtinut mitenkään. Ehdin jo nuolaista, kun hotellihuoneeseen päästyäni totesin että nyt heittää päässä ja kunnolla. Menin suihkuun, suljin silmät ja annoin veden valua naamalle. Oli kohtalaisia vaikeuksia pysyä pystyssä, ja tuntui kuin kylpyamme olisi avomerellä seilaava paatti, jonka päällä yritin itse tasapainotella. Olin tässä vaiheessa sattuneesta syystä ollut kuitenkin hereillä jo toista vuorokautta, joten hyppäsin sänkyyn ja nukahdin suht vaivattomasti vaikka sänkykin tuntui heiluvan mystisesti.

Unilta herättyäni olo oli suht pahoinvoiva ja edelleen huimaava. Seminole-kasinolla oli kuitenkin juuri alkamassa turnaus, ja fiksuna valitsin sen esimerkiksi syömisen sijaan. Ajattelin, että pokeri nyt viimeistään vie ajatukseni pois huimauksesta. Väärin ajateltu. Pystyin istumaan pöydässä vain parin jaon ajan, ennen kuin tuntui että putoan tuolilta ja oksennus ei ollut kauhean kaukana. Ensimmäistä kertaa elämässäni hylkäsin $240 edestä pelimerkkejä ja ryntäsin kasinolta ulos. Jos minä hylkään pokeripelin kesken kaiken ja jätän vielä rahatkin pöytään, jonkun täytyy olla todella pielessä. Vesisateessa kävely ja hengittely auttoi ja olotila kohentui kuitenkin sen verran, että sain otettua taksin hotellille ja syötyä melkein kokonaisen aterian. Loppuilta sujui yllättävän hyvin, katselin jopa tv:tä ilman sen kummempia ongelmia.

Seuraavana päivänä herätessäni olo oli vähän parempi. Samanlaista perushuimausta mitä tässä nyt on kohta kuukauden ollut ja aavistuksen pahoinvoiva olo, muttei sen pahempaa. Olin varannut tälle päivälle jo aiemmin ajan korvalääkäriltä (johon en Vancouverissa päässyt), josta oletin saavani edes vähän vastauksia. Korvalääkäri katsoi korvat, ei löytänyt mitään ongelmaa mistään. Sain suosituksen hakea apteekista huimauslääkettä. Nappasin elämäni ensimmäisen motion sickness-pillerin, vietin kaksi tuntia aivan älyttömässä ukkosmyrskyssä yrittäen saada taksia ja tulin hotellille lopulta joskus neljän-viiden aikaan illalla aivan likomärkänä. En tiedä katosiko huimaus vai ei, mutta vain muutaman tunnin hereilläolosta huolimatta jostain (mahdollisesti lääkkeen sivuoireena) puski aivan uskomaton väsymys. Käytännössä kaaduin sänkyyn ja heräsin 19 tuntia myöhemmin siihen, kun hotellista tultiin heittämään pihalle missatun checkoutin takia. Olo oli kuin koomasta heränneellä. Hampaiden harjaaminen oli helvetin vaikeaa, kun käsi tärisi kuin horkkatautisella. Odotin taksia seuraavalle hotellille kaksi tuntia, ja koko sen ajan kävelin ympyrää, koska paikallaan seisominen sai aikaan kaikkein huonoimman olon.

Kun vihdoin sain kamat heitettyä seuraavalle hotellille, olo oli jo niin uskomattoman huono ettei 911:een soittaminenkaan ollut kauhean kaukana. Tätä en silloin tajunnut, mutta olin syönyt noin yhden aterian edellisen 48 tunnin aikana, mikä ei varmasti ainakaan edesauttanut asiaa. Tilasin taksin ja kurvasin Aventura Hospitalin emergency roomiin.

Sairaalassa tuntui lähinnä siltä, kuin olisin keskellä jenkkiläisen sairaalasarjan episodia. Sain masentavan sairaalapuvun päälle ja oman huoneen, josta katselin lääkärien ja hoitajien rupattelua. Mietin mielessäni, kenellä on suhde kenenkin kanssa ja odotin Patrick Dempseyn ilmestyvän jostain hetkellä millä hyvänsä. Lääkärit ottivat veri- ja virtsanäytteitä ja aivoista CT-kuvat, ja sain jotain toista huimauslääkettä, mistä ei myöskään ollut mitään apua. Makasin puoliunessa sängyssä pari tuntia ilman mitään lääkärikontaktia, jonka jälkeen lääkäri tuli, kertoi että missään kokeissa ei löytynyt mitään. "Sinusta tuntuu varmaan nyt jo paremmalta?", lääkäri kysyi. Sanoin että yhtä huonolta kuin tänne tullessakin. "Meillä on ikävä kyllä täällä nyt kiireisempiä potilaita", lääkäri sanoi ja lähetti ulos parin tonnin lasku kourassa. American healthcare.

Sairaalassa lähtiessä olo oli aika synkkä, ja hoipertelin sattumalta vastaantulleeseen dineriin syömään. Vointi kohentui tästä sen verran, että pahimmat pyörrytykset lähtivät pois ja pystyin jopa kävelemään normaalisti. Koska aurinko ei ollut vielä edes laskenut, minulla ei ollut mitään tekemistä, kukaan tässä maanosassa ei selvästikään osaa auttaa eikä missään muutenkaan näkynyt kauheasti toivoa, lähdin kävelemään satunnaiseen ilmansuuntaan ilman mitään käryä siitä, missä edes olin. Parin tunnin epämääräisen kävelemisen jälkeen tulin yhteen Miamin alueen suurimmista ostoskeskuksista eli Aventura Mallille. Ei varmasti loppupeleissä kovin kaukana sairaalasta, mutta kävelemäni reitti luultavasti kiersi kilometrikaupalla. Hotellille päästyäni totesin, että ei kai tässä nyt helvetti ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa lento Suomeen. Vaikka en räntäisen kotimaamme ylimpiin ystäviin kuulukaan, niin suomalainen terveydenhuolto ansaitsee kyllä täydet pisteet. Seuraavalle päivälle lento $5000, maanantaille $3000, tiistaille $1500, keskiviikolle $1000. Vedin kipukynnyksen tiistaihin ja päätin pärjätä jotenkin siihen asti.

Sairaalaepisodista on nyt reilut kaksi vuorokautta, ja sen jälkeen fiilis on ollut nousujohteinen. Yhtään täysin selväpäisen tuntuista hetkeä tässä ei ole kuukauteen ollut, mutta nyt pystyy jotain jo tekemäänkin. Mitään kovin järkevää en ole silti saanut aikaiseksi, eilen tosin kävin sentään kymmenen kilometrin kävelylenkillä. Jostain kumman syystä liikkeessä oleminen tuntuu kaikkein luontevimmalta, ja istuminen laukaisee yleensä pahimman huimauksen. Ikävä kyllä täällä myös satoi ja myrskysi aina tähän aamuun asti lähes taukoamatta, mikä vähän hankaloitti ulkoilemista. Luonnollisesti ikään kuin vittuillakseen sade katosi viimeiseksi päiväksi, ja ulkona paistoi aurinko pilvettömältä taivaalta tänään koko päivän. Jos nyt en ihan rusketusta ehtinyt saada, niin ainakin ihonväri vaihtui kalmankalpeasta keitettyyn hummeriin. Kotiinpäin sekin.

Fiilikset ovat kyllä edelleen todella synkät. En tiedä, johtuuko se enemmän aivoissani mahdollisesti muhivasta sairaudesta vai näiden säiden hylkäämisestä. Olin siis suunnitellut koko ajan niin, että menen Vancouveriin 6 viikoksi pelaamaan, jotta voin sitten pitää huhtikuun käytännössä lomaa, reppureissata pitkin Belizeä ja tulla takaisin ruskeana maailmanmiehenä. Helsinkiin palaamisenkin oletin tässä vaiheessa tuntuvan ihan mukavalta, koska kevät olisi jo pitkällä ja pääsisin tapaamaan kavereita pitkästä aikaa ja kenties pyörimään vähän Helsingin yöelämässä. Nyt hävisin Vancouverissa 50 tonnia ja tulen takaisin punavalkoisena ja puolirampana ilman mitään tietoa siitä, milloin pystyn ehkä seuraavan kerran pelaamaan pokeria, tapaamaan ihmisiä tai ylipäätään tekemään jotain muuta kuin nukkumaan ja kävelemään. Jos olisin tämän tiennyt, olisi Vancouverin-osuus jäänyt väliin ja reppumatkat tehty ajat sitten. Tarkoitus oli siis mennä ensin bussilla Yucatanin niemimaan halki, rajan yli Belizeen ja sieltä laivalla Caye Caulkerille. Googlen kuvahaku on ystäväsi, en voi sanoin kuvailla vitutuksen määrää. Sitä ei ainakaan vähennä Helsingin sääennuste.

Kovasti siis odotin ja toivoin tälle reissublogille vähän kunniakkaampaa päätöstä. Sen verran itsepäisen sinnikäs myös olen, että en totisesti ihan helposti reissua kesken jätä, vaan nyt on luultavasti joku kyllä vähän pahemmin vinossa. Menen lentokentältä käytännössä suoraan neurologille, ja ei auta kuin toivoa että sen jälkeen oltaisiin edes vähän viisaampia. Kaikenlaista reissua ja pokerihappeningia tässä on jo suunniteltu kesälle ja syksylle, mutta niistä ei nyt viitsi edes unelmoida ennen kuin saa tähän jonkinlaisen diagnoosin. Wish me luck.

PS. Ettei nyt ihan synkistelyksi mene, niin survaisen muutaman kuvan tältä päivältä:

Fro-yo ja +30c, tilapäinen piristyminen.

Muotibloggareille terkut mun kengiltä. Ei jaksanut kiinnostaa asianmukainen pukeutuminen, käveleminen muutenkin ihan tarpeeksi vaikeaa.

Nämä kaverit tulivat vastaan niin ruuhkaisella tiellä kaukana puistoista ja rannasta, että kovin pitkää elinikää en poikasille ennustaisi :(

Kuvasivat Hollywood Beachilla ilmeisesti jotain tv-mainosta. Näin vain mallityttöjä ja pienenpieniä bikinejä.

Viisi vuotta erilaisten näyttöpäätteiden tuijottamista, epäergonomisia työasentoja, huonoja unirytmejä, rutisevia niskalihaksia ja muuta hauskaa alkaa ilmeisesti tehdä tehtävänsä. Ennen maaliskuuta 2013 en ole koskaan saanut pokerista minkäänlaisia terveydellisiä oireita. Viimeisen kolmen viikon aikana onkin sitten tuntunut lähinnä siltä, kuin kehoni olisi läväyttänyt edellisen viiden vuoden patoutumat kertaheitolla kärsittäväksi.

Suht yhtäkkiä pamahti jostain päälle korvien paukkumista lukkoon ja takaisin, päänsärkyjä, huimausta, silmissä vilistäviä valkoisia pisteitä ja muuta hauskaa. Maaliskuun seitsemännen päivän tienoilta olo on ollut 24/7 lähinnä sellainen, kuin Mike Tyson olisi jysäyttänyt kunnolla ohimoon. Tai vastaavasti todella humaltunut. Maailma pyörii, silmissä vilisee, raajoja heikottaa eikä ole kauhean mukavaa.

Olen tämän jälkeen ravannut lääkäriltä toiselle ja painanut Kanadan terveydenhuoltopalveluihin parituhatta dollaria siinä sivussa. Yhdelläkään lääkärillä ei toistaiseksi ole ollut mitään käryä siitä, mistä tämä voisi johtua. Yleislääkäri määräsi jotain nenäsuihketta ja särkylääkkeitä joista ei ollut mitään apua, silmälääkäri totesi että näkö on kuin vastasyntyneellä ja silmämunat täysin normaalit. Korvissakaan ei ole mitään häikkää. Kiropraktikosta ja osteopaatista oli sentään sen verran apua, että molemmat totesivat selkäni ja niskani olevan aivan jumissa. Sitä ne ovat kyllä olleet jo vuosikausia, mutta ajoittaisia särkyjä lukuunottamatta niistä ei ole sen suurempaa harmia ollut, enkä ole jaksanut niitä hierotuttaa kuntoon. Nyt olen makoillut hierontapöydällä harva se päivä ilman mitään tuloksia.

Koska mitään sairauksia minulla ilmeisesti ei ole (tai ainakaan lääkärit eivät niitä löydä), niin pakko kai tässä on uskoa että syyllinen on ollut nenäni edessä 12 tuntia päivässä viikkokausia. Nimittäin tietokone, vuokraamani silmiä hajottava Acerin isokokoinen mutta surkean resoluution näyttö, tietokonetuolin virkaa tehnyt puoliksi selkänojaton puutarhatuoli ja liian korkea pöytä.

(Tätä 24. kerroksen näkymää tulee kyllä ikävä.)

Tietenkään en ole viitsinyt pitää lomaa paria päivää pidempään. Ajattelin, että kai tämä nyt siinä ajassa korjautuisi, jos koko juttu pelaamisesta johtuisi. Ilmeisesti väärin ajateltu. Minulla on myös aina ollut tappioputkessa todella suuria vaikeuksia pitää taukoa. Täällä Vancouverissa olen viiteen viikkoon hävinnyt noin 50 000 dollaria saaden aikaan kaksi voitollista päivää. Voin vakuuttaa, että keskittyminen ei ole viime viikkoina ollut ihan huippuluokkaa. Peliä on aavistuksen vaikea seurata, kun katse harhailee ja maailma näytön taustalla pyörii. Muutenkin ajatus on ollut etenevissä määrin kadoksissa viime aikoina. Mutta lähde nyt sitten 50 tonnin tappiot niskassa lomallekaan. Minun filosofiani on aina ollut se, että tappioputkessa painetaan töitä lisää ja lisää kunnes kurssi kääntyy, ja loman aika on sitten kun on voitettu tarpeeksi.

Koska mikään muu ei ainakaan toistaiseksi ole tarjonnut edes pienenpientä helpotusta, tässä ei kuitenkaan enää liene muuta vaihtoehtoa kuin pistää totaalistoppi peleille. Eilen vielä pelasin isot sunnuntaiturnaukset, mutta tästä päivästä lähtien olen sairaslomalla. Ikävä kyllä meille pokerinpelaajille ei ole sairaspäivärahoja, vaan jokainen päivä työkyvyttömänä on suoraan kukkarosta pois. Henkisesti on aivan uskomattoman vaikeaa yrittää pitää minkäänlaista lomaa tappiolla, ja tässä olotilassa se on vielä vaikeampaa. Lomasta on hankala nauttia, kun kadulla kävellessäkin huimaa kuin John Dalyllä ryyppyputken jälkeen.

Vancouverin-osio tästä reissusta ei siis mennyt aivan putkeen. Oikeastaan täällä ei missään vaiheessa ole onnistunut mikään. Se ei kuitenkaan ole kaupungin vika. Vancouver on yleensä aina maailman parhaimmista kaupungeista äänestettäessä listojen kärjessä, enkä yhtään ihmettele miksi. Kaikki allaolevat kuvat on otettu maksimissaan kolmen kilometrin päästä kaupungin ydinkeskustasta.

Näkymä Canada Placelta, käytännössä keskeltä keskustaa. Vesitasoterminaalista lähtee vähän väliä pikkukoneita Seattleen ja lähialueille. Vancouverin keskusta on pari kilometriä suuntaansa käsittävä oma saarensa, joka on pakattu täyteen pilvenpiirtäjiä, ravintoloita, kauppoja ja niin edelleen. Asuin downtownissa myös itse. Enemmän nuorta porukkaa olisi varmaan ollut jossain muualla, sillä esimerkiksi omassa 30-kerroksisessa talossani ei hississä näy juuri muita kuin bisnesmiehiä salkkuineen.

Aivan downtownin kyljestä alkaa Stanley Park-puisto, joka on aavistuksen New Yorkin Central Parkia suurempi. Puisto on tiheän metsän peittämä, ja sitä reunustaa ulkoileville vancouverilaisille elintärkeä, 22 kilometrin mittainen seawall. Keskustasta ei tarvitse juosta kuin kymmenen minuuttia, niin on jo seawallilla henkeäsalpaavien maisemien äärellä.

Satunnainen näkymä seawallilta tuulisena päivänä. Kite surfing (mitä lie suomeksi?) on jotain sellaista, mitä olen aina halunnut kokeilla mutta ballsit eivät toistaiseksi ole riittäneet. Ehkä vielä joku päivä.

Seawallin puolivälin paikkeilla seisova majakka, taustalla North Vancouver.

Pieni osa Stanley Parkista on puutonta puistoa, johon vancouverilaiset tulevat viettämään vapaapäiviään.

Puistosta löytyy myös Vancouverin eniten vierailtu maamerkki, toteemipaalut. Alkuperäiskansat myytteineen ja tapoineen ovat täällä vahvasti läsnä. Stanley Parkin originaalit toteemipaalut ovat peräisin 1800-luvulta, mutta ne siirrettiin joitakin vuosikymmeniä sitten museoon turvaan säältä. Tilalle laitettiin nämä jäljennökset. Propsit vancouverilaisille täytyy antaa siitä, että paalut seisovat puiston ja metsän välissä ilman mitään vartiointia tai suoja-aitaa 24-tuntisella pääsyllä, eikä paaluissa ole minkäänlaisia töherryksiä tai muuta ilkivaltaa. Juoksin itse kertaalleen keskiyön jälkeen paalujen ohi, eikä lähimaillakaan näkynyt yhtään ihmistä. Kuka tahansa voisi töhertää paalut täyteen kirkkoveneitä niin halutessaan. Jos paalut sijaitsisivat Helsingissä, ne tuskin selviäisivät viikkoakaan ilman tussikäsittelyä.

Lost Lagoon-lampi sijaitsee rakennukseni vieressä. Vancouverilaiset todella rakastavat ulkoilua, ja kauniita lenkkipolkuja tulee vastaan joka nurkalla.

Kitsilano Beach, kavereiden kesken Kits. Kaupunginosa on vähän kuin siistimpi versio Kalliosta - paikalla ovat boheemit taiteilijat ja yliopisto-opiskelijat, mutta paskat housussa kadunkulmaan sammuneet pultsarit puuttuvat. Jos tulen joskus uudestaan Vancouveriin, hommaan ehdottomasti kämpän Kitsistä. Jos en muista syistä, niin 24 tuntia vuorokaudessa auki olevan Siegel's Bagels-leipomon takia. Kitsilanossa asuu myös suurin osa paikallisista julkkiksista, kuten esimerkiksi näyttelijä Ryan Reynolds ja jääkiekkolegenda Trevor Linden.

Kojoottivaroitus Kitsilanossa.

Koska pokeri on nyt pannassa hamaan tulevaisuuteen asti, on aika karistaa Vancouverin pölyt jaloista. Sinänsä kaupunki on loistava, mutta parantelen itseäni mieluummin kuitenkin rannalla kookospähkinä kädessä. Saanpahan edes hankittua kunnon rusketuksen vapuksi, ja niskatkin varmaan tykkäävät lämpimämmästä ilmanalasta. "Joudun" ensin tekemään varikkopysähdyksen Playa del Carmeniin, koska minulla on lähemmäs 50 kiloa matkatavaraa. Ne kaverille dumpattuani matka jatkuu näillä näkymin rajan yli Belizeen ja sieltä edelleen laivalla, kunnes ollaan tarpeeksi pienellä saarella kaukana nettiyhteyksistä ja pokerikiusauksista. Palaan asiaan matkablogin merkeissä, kun blogin kirjoittamiseen ei näköharhojen takia mene neljää tuntia ja auringonpolttamat posket punoittavat synkassa taskurapujen kanssa.

Peleissä on tullut viime aikoina niin pahasti pataan, että ajattelin pitää muutaman rentoutumispäivän. Lisäksi olen ollut jo kuukauden Vancouverissa saamatta aikaan juuri muuta kuin 40 000 taalan nettitappiot ja rakon hiirikäteen, joten lienee korkea aika päivittää blogia myös matkailunäkökulmasta. Yritän pokeriaddiktioltani kyetä viettämään lähiaikoina huikaisevat kolme täyttä vapaavuorokautta Brittiläisen Kolumbian maisemissa. Alla selvitys niistä ensimmäisestä.

20:00: Elämäni ensimmäinen jääkiekon syntymäsijoilla Kanadassa pelattava NHL-matsi on pyörähtämäisillään käyntiin Rogers Arenalla. Tänään on ohjelmassa Vancouver Canucks-Minnesota Wild. Vaikka peli on maanantaina, halli on ääriään myöten täysi ja yleisön pauhunta suomalaisnäkökulmasta jotain aivan käsittämätöntä. Ottelussa on hieman suomalaispanosta, sillä Minnesotassa pelaavat Niklas Bäckström, Mikko Koivu ja farmikomennuksella oleva Mikael Granlund.

Minä en juuri jääkiekosta ymmärrä, mutta betsasin kuitenkin vieraiden vähintään kahden maalin voittoa lähinnä Vancouverin loukkaantumissuman ja alati epävarman maalivahti Roberto Luongon takia. Kertoimeksi sain reilut neljä. Tämä on minun penkkiurheilussani sekä parasta että ikävintä. Minun on täysin mahdotonta seurata juuri mitään urheilutapahtumia ilman jännitysbetsejä. Olen hylännyt haaveet pitkällä tähtäimellä tuottoisasta vedonlyönnistä jo ajat sitten, vaikka toki yritän aina ennen peliä vähän miettiä mihin rahani survon. Tämänkertaisessa vedossa on minusta ihan ideaakin, koska kerroin on iso, Minnesota joukkueena vahvempi ja lisäksi NHL:ssä pelit tuppaavat repsahtamaan sen verran runsasmaalisiksi, että kahden maalin voitto tulee siinä kuin yhdenkin.

Mikko Koivu kauhomassa aloitusta.

Fanitan siis salaisesti Minnesotaa, mutta sinivihreän fanimeren joukossa en uskalla pitää minkäänlaista ääntä. Kun Vancouver menee toisessa erässä johtoon, hymyilen tekohymyä ja heitän high fivet viereisen moottoripyöräjengiläisen näköisen Canucks-fanin kanssa. Minnesota kuittaa kuitenkin melkein heti tasoihin, jolloin koen yhden penkkiurheilurani sykähdyttävimmistä hetkistä. Koko halli nimittäin hiljenee kuin salamaniskusta. Kukaan ei vihellä tai buuaa. Kukaan ei tunnu edes hengittävän. Tauoton kymmenientuhansien äänekkäiden fanien mekastus loppuu kuin seinään, ja muutamien sekuntien ajan hallissa voisi kuulla höyhenenkin putoavan. Sitten kiekko on taas jäässä ja mylvintä jatkuu.

Minnesota menee kolmannessa erässä minulle suotuisaan 3-1-johtoon. Vedon suhteen alkaa näyttää jo hyvältä. Bäckström on maalillaan kuin muuri, mutta harmaita hiuksia minulle aiheuttaa jokaisessa vaihdossa sekoileva Minnesotan pelaaja nimeltä Stoner. Kaveri kadottaa jatkuvasti kiekon omalla alueella ja on aivan tuuliajolla. Sen nyt tietää mitä siitä seuraa, kun stoner tuodaan tänne pilvipäiden mekkaan. Ihmeen kaupalla numerot pitävät ja pääsen lunastamaan isoimman betsivoittoni yli vuoteen.

08:30: Vaikka menin matsin jälkeen melkein suoraan nukkumaan, painan torkkua reilun tunnin ajan. Bussi kohti Vancouverin olympialaisten alppilajiareenana toiminutta Whistleriä lähtee puolen tunnin kuluttua toisesta päästä kaupunkia, enkä ole vielä päässyt edes sängystä ylös. Kadehdin suuresti iltaunisia ihmisiä, jotka pystyvät nukahtamaan aikaisin ja ponnahtavat aamuisin ylös virkeinä seitsemän tunnin unilla. Minulla on aina suuria vaikeuksia nukahtaa iltaisin, aamuisin en herää atomipommin räjähdykseenkään alle yhdeksän tunnin unilla. 10-11 tuntia niin saatan herätä jo hyvällä tuulella.

09:00: Ehdin juuri ja juuri bussiin tyhjin vatsoin. Parituntinen bussimatka Whistleriin kurvaillaan pitkin nimensä veroista Scenic Highwayta. Korkealla meren pinnan yläpuolella mutkitteleva tie koostuu vaihtelevista vuori-, järvi- ja metsämaisemista.

11:00: Heitän kamat hotellille ja lähden suoraan rinteeseen. Sinne päästäkseen pitää tosin ensin vuokrata varusteet ja ostaa hissilippu sekä minun tapauksessani hommata myös hiihdonopettaja. En tule koskaan unohtamaan sitä, kun joskus 10-vuotiaana menin Serenan jyrkimpään rinteeseen ilman mitään laskettelukokemusta. Ajattelin, että ei kai se nyt ole niin justiinsa jos ei osaa kääntyä tai jarruttaa ja painoin pystysuoraa mäkeä alas polvet kyykyssä kuin mäkihyppääjä. Joitakin kymmeniä sekunteja myöhemmin ihmiset hyppivät tieltäni pois kun huusin mäen alla kävelijöitä väistämään. Sukset pysähtyivät vasta kahvion edessä menevälle soratielle. Tämän jälkeen lasketteluni on ollut hyvin heikoissa kantimissa. Vaikka veri on aina vetänyt matkailemaan, niin ikinä en ole vielä alppikohdetta jostain syystä valinnut. Muutaman kerran olen sentään rinteessä aikuisiällä käynyt ja jotenkuten osaan jo kääntyä, mutta ajattelin kertaustunnin olevan paikallaan huomioiden Whistlerin rinteen lähes kaksituhatmetrisen korkeuden. Näiltä korkeuksilta ei viitsi tulla kierien alas.

12:00: Harjoitusrinne on tietenkin täynnä koppavia 9-vuotiaita, jotka kääntyvät taidokkaasti kuin Hermann Maier ja naureskelevat pipoonsa allekirjoittaneen räpellykselle. Pysyn sentään pystyssä ja tekniikkaakin saadaan vähän hiottua, mutta pääosin lasketteluni muistuttaa silti edelleen lähinnä poukkoilevaa fasaania.

13:30: Puolitoistatuntisen opetussession jälkeen päätän painaa gondolilla vuoren huipulle jo ihan näköalojen takia.

14:00: Huipulla totean, että täältä ei kyllä ole mitään toivoa tulla alas yhtenä kappaleena. Nielen ylpeyteni ja palaan viihdyttämään 15 vuotta nuorempia kaatuilevaisella suorittamisellani toista kilometriä alemmas. Saatan olla Whistlerin huonoin laskija, mutta näissä näköaloissa laskettelusta nauttii vähän vajavaisemmillakin taidoilla.

17:00: Laskemisesta tarpeeksi saatuani palautan tavarat vuokraamoon ja kävelen käytännössä yhdestä kadusta koostuvan kaupungin päästä päähän. Muutama ravintola ja baari, parikymmentä hotellia ja loputtomasti suksivuokraamoja, siinä se. Vaikka laskettelu on siistiä ja kaupunki häkellyttävän kaunis, en oikein pysty ymmärtämään miten monet jaksavat elää hiihtokeskuselämää koko talven (enkä varsinkaan ymmärrä miten jotkut jaksavat sitä persläpien maassa, terveisiä vain Valtterille ja Annille sinne La Graveen <3). Täällä(kään) kun ei tosiaan pysty tekemään mitään muuta kuin laskemaan ja juomaan olutta. Ehkä ymmärtäisin, jos uskaltaisin mennä edes toiseksi helpoimmaksi luokiteltuun rinteeseen.

17:30: Reissun traumaattisin kokemus tapahtuu hieman yllättäen ravintolassa. Menen satunnaiseen grilliravintolaan, jossa minua palvelee oikein mukava arviolta parikymppinen tyttö. Kyseessä on halpa ja vaatimaton hiihtokeskusmättölä, ja ihmettelen alusta asti tarjoilijan loputonta palvelualttiutta. Olen hiestä aivan märkä ja hiukset sekaisin raskaan päivän jälkeen, ja haluaisin vain syödä rauhassa nurkassa ilman kerran minuutissa toistuvaa "is everything fine so far?"-kyselyä. Lopulta ajaudun kuitenkin juttelemaan tarjoilijan kanssa muustakin kuin selvästi pakastelihasta valmistetusta pihvistäni. Tyttö on Ruotsista, tullut tänne laskettelemaan ja elättää itsensä tarjoilemalla, ja tunnisti heti aksenttini skandinaaviseksi. Kumpikin meistä on kaukana kotoa, ja elämänasenteissamme paljon samaa. Kun olemme uppoutuneet keskusteluun ties miten pitkäksi aikaa ja muut pöytäseurueet hiiltyneet palvelun puutteeseen, tajuan sen minkä paremmalla tilannetajulla varustettu ihminen olisi tajunnut jo 20 minuuttia takaperin. Tätä ei vielä ole koskaan reilun 26-vuotisen elämäni aikana tapahtunut, mutta jostain käsittämättömästä syystä tämä todella suloinen ja kiinnostava maailmanmatkaajakollega taitaa pitää minusta. Ja saman tien kun tajuan tämän, tunnen kuinka alan hermostua ja stressata siitä, kuinka haisen pahalle ja näytän siltä, että olen ottanut pää edellä tuntumaa lumihankeen tuntikausia. Äsken vielä onnistuin naurattamaan seuralaistani itseironisilla vitseillä huonoista laskettelutaidoistani, mutta nyt pääni lyö täysin tyhjää. Voisin kysyä mitä hän aikoo tehdä illalla, tai pyytää after skille, tai mitä tahansa. Mutta se vähäinenkin "game" mitä minulla on koskaan selvin päin ollut on jostain syystä kadonnut kokonaan. Syytän pitkää parisuhdetta ja talvea kohteessa, jossa yhtä yötä pidemmälle kiinnostavia naisia oli lievästi sanottuna vaikea löytää. Romanttisemman pyynnön sijaan kuulenkin itseni pyytävän laskun. Sitä odotellessani pohdin, voisinko jotenkin vielä pelastaa tilanteen. Nyt tytöllä on kuitenkin kiire toisten pöytien ja tiskin takaa pälyilevän pomon kanssa, joten mahdollisuus on jo mennyt. Jätän tipin ja nousen taksiin miettien, mitä helvettiä äsken tapahtui.

19:00: Illan viimeinen etappi on vuorenrinteessä sijaitseva Scandinave Spa. Se ei ole mikä tahansa kylpylä, sillä kaikki sen altaat ja saunat sijaitsevat ulkona -5 asteen lämpötilassa ja lumipyryssä. Mieleen tulevat kuumat lähteet Reykjavikissa, joissa pulikoin myös aikanaan keskellä talvea. Tulikuumissa altaissa on mukava lillua, kun nenälle putoilee lumihiutaleita ja hiukset alkavat jäätyä. Ainoana miinuksena voisi mainita paikan mainostaman suomalaisen saunan. Edustan kyltissä kerrotaan informatiivisesti suomalaisista viikingeistä ja näiden hammam-kylpylöistä, ja itse saunassa veden heittäminen kiukaalle on kielletty. Täytyy kyllä muutenkin ehkä vähän kritisoida omia ratkaisuja, jos lähtee Meksikoon talvea pakoon ja päätyy lumiseen Kanadaan maksamaan siitä, että pääsee suomalaiseen saunaan. Oh well.

21:00: Nyt voidaan puhua jo aikaisesta illasta. Kirjoitan tätä artikkelia läppäri sylissä karhuntaljan alla, kun hotellihuoneeni takka loimuaa taustalla. Huoneessa on lämmintä ja kotoisaa. Tulevana yönä otan ne täydet yksitoista tuntia ennen seuraavaa yritystä rinteessä, jota huomaan melkein jo odottavani. Ehkä tätä hiihtokeskuselämää voisi sittenkin jatkaa vähän pidempään.

Lähetin vähän aikaa sitten tv-tuotantoyhtiössä työskentelevälle ystävälleni pitkähkön kyselytulvaviestin, jossa kyselin alan työllistymisnäkymistä. En ole aikeissa lopettaa pokeria vielä vähään aikaan, mutta täysin odottamatta viime kuukausina on jostain mieleni sopukoista puskenut esiin ajatus, että ehkä en kuitenkaan pelaa tätä peliä loppuelämääni. Minut tunteville tämä tulee luultavasti melkoisena shokkina, koska ensinnäkään en ole aikuisiälläni ollut yhdessäkään vakavassa työsuhteessa (jos mäkkärin tyylisiä duuneja alle parikymppisenä ei lasketa), ja olen jo 26-vuotias. Toiseksi jopa meistä pokeriammattilaisista olen aina ollut huomattavasti keskimääräistä obsessoituneempi pokerista. Monet pelaavat nykyisin parikymmentä tuntia viikossa varallisuutensa turvin käyttäen lopun ajan elämästä nauttimiseen, minä tulen hulluksi jos en saa pelata ainakin viittäkymmentä tuntia. Muutamia vuosia sitten pokerikuumeeni ollessa korkeimmillaan olin aivan häkeltynyt, kun eräs pitkän linjan ammattilainen kertoi pelaavansa pokeria vain siksi, että sen tuoman korkean tuntipalkan turvin hänelle jää mahdollisimman paljon vapaa-aikaa. Itse olin aina pitänyt vapaa-aikanani sitä, kun saan pelata pokeria rauhassa ilman häiriötekijöitä.

Jotenkin tämä asetelma on muuttunut myös omalta osaltani viime aikoina. Ensimmäistä kertaa koskaan olen viimeisen vuoden aikana oikeasti nauttinut päivistä, kun ei tarvitse pelata pokeria. Olen pitänyt kokonaisia vapaapäiviä ja jopa -viikkoja ilman, että satunnaisia kutinoita lukuunottamatta olen kaivannut hiiren naputtelua. Olen saanut päästäni kiinni ajatuksia kuten "olisipa mukavaa jos olisi niin paljon rahaa, ettei tarvitsisi koskaan tehdä töitä". Aiemmin minulla ei ole oikein ollut mitään varsinaista tavoitetta tai päämäärää, koska vaikka olisin vienyt Bill Gatesin rollit, olisin silti luultavasti halunnut pelata 50 tuntia viikossa ihan vain siksi, että se on mielipuuhaani.

Mikä sitten on muuttunut? Suoraan sanottuna en tiedä. Pelit ovat sujuneet kokonaisuutena edelleen sen verran hyvin, että tappioiden kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. En ole vielä liian vanhakaan, vaan hiirisormi naputtaa entiseen malliin ja 15 tunnin pelisessiot eivät vieläkään pahemmin hapota. Nautin edelleen suunnattomasti siitä degeneraattielämästä, kun saa uhkapelata päivästä toiseen massiivisia tuntimääriä. Jostain syystä minusta on kuitenkin viime aikoina tuntunut, että olisi hienoa yrittää antaa oma panos maailmalle jossain muussakin. Pokeriammattilaisuus on itsekkäimpiä mahdollisia ammatteja, jossa työssä menestyminen on samalla muilta pois ottamista. Muille ihmisille siinä ei anna muuta kuin vitutuksen, kun vie heidän rahansa. Minusta ei koskaan tule kahdeksasta neljään-työskentelijää, mutta olisi hienoa kokeilla joskus siipien kantavuutta jonkinlaisen epäitsekkään luomistyön parissa.

Pokeri on ammattina todella kuluttava myös siinä mielessä, että se imee henkisesti aivan kuiviin. Koska aivoni käyvät ylikierroksilla koko sen ajan kuin pelaan, en muina aikoina luultavasti anna itsestäni kovin sosiaalista tai intellektuellia kuvaa. Muistan, kuinka joskus 18-vuotiaana olin idealistinen kriitikonalku, joka googlasi satunnaisia wikipedia-artikkeleita yleissivistystä kohentaakseen ja painoi iltalukiossa espanjaa oppimisen ilosta. Kun nykyisin lopetan 12 tunnin pelisession, olen valahtanut ajattelukyvyltäni johonkin koiran ja kultakalan välimaastoon, eikä minulle tuota mitään ongelmia katsoa keskinkertaisia sitcomeja aivot narikassa. Löysin esimerkiksi vähän aikaa sitten tämän nettisivuston, josta voi katsella täysin ilmaiseksi mitä tahansa maailman parhaiden yliopistojen oppitunteja. Sain ainakin itse tästä löydöksestä aivan älyttömät kicksit, mutta ikävä kyllä 95 prosenttina päivistä minulla ei ole mitään mahdollisuutta oppia uutta. Näen vain puhuvia päitä, ja kaikki tieto menee toisesta korvasta ulos ilman, että pokeriajattelun turruttamat aivoni rekisteröivät yhtään uutta ajatusta. Maailma on kuitenkin aika ihmeellinen paikka, ja tuntuu vähän tuhlaukselta olla todella hyvä vain yhdessä asiassa, mikä sekin on vielä toisten ihmisten rahojen nyhtämistä sataprosenttisen itsekkäin tarkoitusperin.

Vaikka pokeriammattilaisuus on useimmille nimenomaan oravanpyörästä pakenemista - ja se on myös minulle ollut aina siinä kaikkein parasta - omanlainen oravanpyöränsä se on sekin. Ei ehkä aikaisten aamuherätysten tai ärsyttävien pomojen oravanpyörä, vaan pikemminkin itseensä imaiseva maailma, todellisuuspako. Minulla ei ole vuosikausiin ollut mitään hajua paljonko keskivertoduunari tienaa, paljonko ruoka maksaa, mihin aikaan aamun ensimmäinen bussi lähtee, mitä tavalliset ihmiset tekevät iltaisin, milloin aurinko nousee tai laskee ja niin edelleen. Jos en jollain käsittämättömällä tavalla olisi onnistunut elämään erittäin terveellisissä parisuhteissa tavallisiin tyttöihin ja omaisi selväjärkisiä kavereita, olisin luultavasti kadottanut kosketukseni todellisuuteen jo kauan sitten.

Katsoin Facebookista satunnaisesti 40 viimeisintä kaveria, joiden kanssa olen lähetellyt viestejä. Näistä 33 koski jollain tapaa pokeria. Jos mietin ystäväpiiriäni, niin valitettavan moni ystävyyssuhde on jäänyt varsin vähälle ylläpidolle sen jälkeen, kun viisi vuotta sitten tähän oravanpyörään astuin. Toki tietyt elämänmittaiset ystävät ovat säilyneet ja ihan parhaat ystäväni ovat edelleenkin pääsääntöisesti ei-pokerinpelaajia, mutta moni ennen tärkeältä tuntunut ystävyyssuhde on hautautunut jonnekin miljoonien jakojen ja hävittyjen ja voitettujen dollareiden alle. Omalta puoleltani syy väljähtäneeseen yhteydenpitoon ei koskaan ole ollut siinä, että olisin nähnyt itseni jotenkin eriarvoisena. Minulla ei vain yksinkertaisesti ole ollut energiaa. Jos pokerissa haluaa huipulle, ei ole muita vaihtoehtoja kuin elää sataprosenttista pokerielämää pelin ehdoilla (kuten muussakin huippu-urheilussa). Ja kun olen jo antanut itsestäni viimeisenkin pisaran koko päivän kestäneen maratonsession jälkeen, minulle on lähes mahdotonta jaksaa olla sosiaalisessa kontaktissa muihin kuin pokeriystäviini. Me ymmärrämme toisiamme, ja toisen nuhjuinen olemus, ajamaton parta ja alavireinen habitus viestii toiselle pokerinpelaajalle siitä, että töitä on taas tehty. Pokerinpelaajien kesken on helppo puhua siitä, kuinka taas meni kymppitonni kankkulan kaivoon ja vituttaa kuin pientä oravaa. Tällaiset keskustelut ovat uhkapelaajille jokapäiväisiä kahvipöytäkeskusteluja (tosin kahvin tilalla on yleensä olutta). Mutta kun yrität tavata ns. normaalia ihmistä, niin yritä siinä nyt sitten motivoitua puhumaan opintotuen leikkauksista tai siitä, kuinka junat ovat aamuisin myöhässä. Kuten sanoin, tällä ei ole mitään tekemistä oman egoismini kanssa, minulla ei vain kertakaikkiaan riitä siihen kovin usein energiaa. Kovasti haluaisin asian olevan toisin, mutta niin kauan kun ammattini on tämä, on muutosta vaikea nähdä. Ollakseni empaattinen ekstrovertti, jolla riittää aina aikaa muiden murheille ja joka rakastaa kahvilla käymistä kavereiden kesken maailmaa parantaen minun pitäisi tehdä jotain vähemmän kuluttavaa.

En varmasti koskaan pääse niin riippumattomaan ammattiin kuin pokeri matkusteluineen ja vapauksineen, enkä luultavasti myöskään samalle tulotasolle. Mutta ihan ajatuksen tasolla yhtäkkiä ei tunnukaan niin vastenmieliseltä, jos saisin joskus mahdollisuuden toteuttaa itseäni muutenkin. Itseni tuntien vähän luulen, että mahdollisessa tulevassa ammatissanikin tulen obsessoitumaan tehtävistäni samalla tavalla, mutta ehkä kykenisin ainakin olemaan parempi ystävä ja kumppani muillekin kuin niille, joiden elämä on pelkkää pokeria ja sosiaaliset kontaktit koostuvat tapaamisista Namun terassilla aamukolmelta.

Totta puhuakseni en ihan vähän odota sitäkään, kun puolentoista kuukauden päästä rantaudun pitkästä aikaa Suomeen ja pääsen vetämään ns. pokerikännit paatuneiden uhkapeluriystävieni kanssa, käymään läpi viimeisen puolen vuoden tapahtumat korttiringeissä sekä yrittämään pokerinörtin haparoivalla itseluottamuksella ja kymmenen rohkaisujuoman jälkeen sammaltavalla puheenparrella naisseuran iskemistä Helsingin kesäyössä. Nämä kokoontumiset nimittäin menevät joka kerta niin, että ensin puhumme tuntikaupalla tavallisen ihmisen korvaan kuolettavan tylsiä pokerijuttuja, ja sitten kun riittävän alkoholitarjoilun jälkeen voisi puhua jostain muustakin, oma ulosanti ei enää ole kovin ymmärrettävää. Vaikea käsittää, miksi nämä iltamat johtavat erittäin harvoin kontakteihin vastakkaiseen sukupuoleen.

Ensi kesänä aion kuitenkin myös yrittää jotain, mihin en toistaiseksi ole vielä koskaan pystynyt. Pelata inhimillisiä määriä vain 3-4 päivänä viikossa, sivistää itseäni muuten kuin pokeriartikkelien kautta, käydä kahviloissa, pyöräillä ympäriinsä wannabe-hipsteripyörälläni, pelata tennistä, tavata vanhoja ystäviä pitkästä aikaa ja käydä pussikaljalla. Ehkä myös kirjoitan jotain pöytälaatikkoon tulevaisuuden varalle. Jo pelkkä auringonvalon näkeminen olisi edistystä aiemmista kesistä, joten kovin korkealla rima ei ole.

Ystäväni jaksoi vastata noin 5000-merkkiseen tajunnanvirtamailiini, mikä paitsi lisäsi käsitystäni ei-pokerinpelaajien energisyydestä, myös valoi uskoa tällaisen kouluttamattoman ja työkokemuksettoman uhkapelurinrotjakkeen tulevaisuudennäkymiin. Ehkä joku kaunis päivä pelaan pokeria enää harrastuksena sunnuntai-iltaisin tohvelit jalassa, ja muun ajan toteutan itseäni kirjoittaen. Jos olen onnekas, ehkä joku vielä jopa maksaa siitä minulle jotain. Ihan vielä ei kuitenkaan ole sen aika, sillä pokerimaailmassa on minulle edelleen liikaa rahaa voitettavana ja jakoja nähtävänä. Seuraavat vuodet näyttävät hyvässä ja pahassa varsin pokeripitoisilta.

PS. Kuvat ovat viime viikon reissultani Cypress Mountainille. Vancouverin loputon vesisade alkoi ärsyttämään niin paljon, että päätin ratkaista ongelman menemällä niin korkealle (1320 metriä), että tulisi edes lumena.

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta, josta saan tasaisin väliajoin kyselyitä niin kommenttiboksissa kuin sähköpostitsekin. Haluan heti alkuun painottaa, että en mitenkään pyri hankkimaan uusia pelaajia pokerin pariin tällä kirjoituksella. En myöskään yritä ajaa ketään pois, vaan kirjoitan neutraalisti rehellisen näkemykseni mukaan. Jos joku tämän luettuaan päättää kuitenkin aloittaa pokerin ja päätyy häviämään siihen rahaa, niin vastuu on täysin lukijan. Viisas amerikkalainen ystäväni sanoi kerran, että "poker is a hard way to make an easy living". Tämän paremmin asiaa on vaikea kiteyttää.

Kysyin Suomen johtavalta pokeriauktoriteetilta Aki Pyysingiltä tämän arviota pokerin harrastajamääristä Suomessa. Akin mukaan noin 500 000 suomalaisella on ainakin joskus ollut nettipokeritili, joista tosin valtaosa lienee jo lopettanut harrastuksen. Jossain määrin aktiivisia harrastajapelaajia Aki epäili Suomessa olevan tällä hetkellä 100 000. Ammattilaisia tästä joukosta on noin 500, eli vain yksi tuhannesta kokeilleesta on onnistunut tekemään pelistä itselleen ammatin (opiskelun tai päivätyön ohessa pokeria voitollisesti pelaavia puoliammattilaisia lienee tosin tuhatkunta lisää). Tästä saa toivottavasti jotain perspektiiviä. Mainittakoon vielä, että maailmanlaajuisesti suhdeluku on luultavasti vieläkin huonompi, noin 5000:1. Suurimmalle osalle ihmisistä pokeriammattilaiseksi pyrkiminen on siis äärimmäisen huono ja kallis idea. Mutta entä, jos olet päättänyt yrittää tätä uraa? Miten huipulle oikein noustaan?

Nähdäkseni askelmat menevät jotakuinkin näin:

1) Rakkaus peliä kohtaan. Ennen kuin sen pidemmälle kannattaa edes ajatella, pitää itsestään löytää vilpitön rakkaus pokeria kohtaan. Pokeriammattilaisuudessa ei ole mitään järkeä, jos ei vielä vuosienkin jälkeen saa kicksejä vastustajan nöyryyttämisestä ja pelin nyansseista. Tämän kohdan läpäissevät vielä melkein kaikki kokelaat, sillä hyvin harva pokeria kokeillut on todennut sen tylsäksi peliksi.

2) Halu oppia ja työmoraali. Hiiren naksutteleminen on mukavaa puuhaa, ja nettipokerin pelaaminen on vähän kuin videopeliä pelaisi. Jännittävää ja hauskaa. Hyväksi pokerinpelaajaksi ei kuitenkaan enää nykyään tulla pelkästään pelaamalla. Etenkin alkuvaiheessa jokaisen pitäisi mielestäni opiskella tunti jokaista pelituntia kohden. Katsella opetusvideoita, tehdä laskuja kynän ja paperin kanssa, pyöritellä rangeja apuohjelmilla, käydä läpi käsihistorioita, miettiä pokeriteoriaa kahvikupin ääressä ja niin edelleen. Jokaisen pelistrategia on ikään kuin vuotava laiva jossa on satoja reikiä, jotka eivät katoaa mihinkään vaikka soutaisit miten kovaa. Mutta opiskelemalla ja tekemällä töitä reiät tukkeutuvat yksitellen. Tosin pokeri on siitä pirullinen peli, että kukaan ei tule koskaan pelaamaan aivan täydellistä pokeria. Kun edellisen vuodon korjaa, jostain ilmestyy jo uusi. Siksi oman pelikirjan parissa pitää työskennellä tauotta ja väsymättä. Tälle toiselle askelmalle kaatuu jo yli puolet pelaajista.

3) Nöyryys ja tosiasioiden tunnustaminen. Pokerissa on helppo pitää itseään Jumalan lahjana pelille, koska lajin osittain sattumaan perustuvan luonteen takia jokainen voittaa joskus ja maailman huonoin pelaaja voi yksittäisessä kädessä peitota maailman parhaan. Moni ammattilainen elää vieläkin käsittämättömässä lumemaailmassa, jossa yliarvostetaan omia taitoja ja vastaavasti haukutaan muita pelaajia. Aito kehitys tapahtuu vain kriittisen itsetutkiskelun kautta, jonka taas pitäisi johtaa edellisen kohdan toistamiseen.

4) Nöyryys ja vauhtisokeuden välttäminen. Kusen ei saa antaa nousta päähän. Kuten sanottua, jokainen voittaa tässä pelissä joskus. Vastaavasti lyhyen tähtäimen voitot eivät korreloi mitenkään pelaajan oikean taitotason kanssa. Suurin osa pelaajista kiipeää ylemmäs ja ylemmäs panostasoissa liian nopealla tahdilla voitettuaan pienemmissä peleissä. Sitten vastaan tuleekin oikeasti hyvä pelaaja, ja voitot ovat kadonneet.

5) Kärsivällisyys. Tämä on ehkä kaikkein olennaisin kohta. Pokeriammattilaisuus vaatii lehmän hermoja. Jokaisen ammattilaisen uralle ja miljoonien pelattujen jakojen varrelle mahtuu kymmeniä tuhansia äärimmäisen epäonnekkaita jakoja. Pelaaja panostaa merkkinsä hyvässä johtoasemassa, mutta vastustaja vetäisee pakasta ihmekortin ja voittaa kaikki pelaajan edessä olevat merkit. Välillä vastaan tulee äärimmäisen epätodennäköisiä sattumia, kun vastustajat vetelevät ohi alle yhden prosentin todennäköisyyksillä. Näille käsille ei voi mitään, mutta se, miten niistä selviää määrittää ihmisten pokeriuria enemmän kuin mikään muu. "Tiltti" on pokeritermi ja tarkoittaa huonosta onnesta suuttumista ja rahojen syytämistä liian isoihin peleihin. Kukaan meistä ei ole robotti, ja negatiivisia tunnetiloja on mahdotonta välttää pokerin kaltaisessa pelissä. Mutta ne, jotka pystyvät jatkamaan pelaamista yhtä hyvällä tasolla huonosta tuurista huolimatta tai edes laittamaan koneen kiinni tajutessaan olevansa liian lämmöissä, ovat lähes poikkeuksetta suuria voittajia.

Tätä kohtaa ei vain kertakaikkiaan voi korostaa liikaa. Jokainen tätä lukeva pokeriammattilainen voisi katsoa itseään peiliin ja miettiä, paljonko on itse aikojen saatossa hävinnyt rahaa tiltissä. Jos mietin tätä omalla kohdallani, niin varmuudella olen vuosien saatossa painanut kuusinumeroisen summan kankkulan kaivoon typerän ja lapsellisen tunnereaktion takia. Urani alkuvaiheessa tätä tapahtui koko ajan - talletin jollekin sivustolle esimerkiksi 500 euroa, nostin sen kuukauden kurinalaisella pelaamisella kymppitonniin ja sitten lämpenin jostain typerästä huono-onnisesta sattumasta ja survoin koko kymppitonnin parissa minuutissa menemään. Live and learn. Vielä viiden vuoden ammattilaisuran jälkeenkin tunnistan itsessäni tasaisin väliajoin lämpenemisreaktioita, mutta nykyään osaan sentään hillitä itseäni. Itsekontrolli on ammattilaisen tärkein kyky, tärkeämpi kuin mitkään pelitaidot. Nettipokeri on edelleen pienillä panostasoilla niin pehmeää, että koulutetun apinankin saisi tienaamaan kuukauden intensiivikurssilla mäkkärin tuntipalkan verran. Valtaosalla ihmisistä kantti ei kestä ja rahat katoavat ennemin tai myöhemmin tilttaamisen syövereihin, vaikka parasta peliään pelaamalla mahdollisuudet ammattilaisuuteen olisivatkin olemassa.

6) Sydän ja omistautuminen. Kun aurinko on jo noussut ja huomaat pelanneesi 17 tuntia putkeen, mutta et vain voi lopettaa koska vastustaja pelaa sinua huonommin. Kun olet hävinnyt viikkokausia uskomattoman huonon onnen seurauksena, ja opiskelet obsessiivisesti palataksesi taas voittojen tielle. Kun voitat edellisenä iltana ison nettiturnauksen ja 50 tonnia, mutta pelaat silti seuraavana päivänä kurinalaisesti samojen panosten pelejä kuin aina ennenkin. Kun päätät jäädä kotiin pelaamaan viikonloppuhörhöjä vastaan perjantai-iltana baariin menemisen sijaan. Väsymätön voitontahto ja se, kun mikään muu kuin A-luokan pelisuoritus ei riitä. Tätä kaikkea on sydän ja omistautuminen. Mitä enemmän panostat itseesi, sitä enemmän voitat ja sitä pidemmälle ammattilaisuutesi kantaa.

Kuvakaappaus allekirjoittaneen tyypillisestä sunnuntaisessiosta, joka kestää yleensä reilut 13 tuntia ilman taukoa. Tätä se on, päivästä toiseen. Hyvin kaukana mediaseksikkäistä kasinoista, jamesbondeista ja sikareista. Blurrasin pelisaittien nimet ja logot pois etten saa Suomen liipasinherkältä arpajaislakiviranomaiselta syytettä piilomainonnasta.

7) Taloudenhallinta. Jos pelaaja on onnistunut rakastumaan pokeriin, opiskellut väsymättä, säilyttänyt nöyryytensä, ollut kärsivällinen ja objektiivinen, painanut eteenpäin vaikeina aikoina suurella sydämellä ja löytänyt vielä oman leipälajinsa tietystä pelimuodosta omien vahvuuksiensa kautta, ollaan jo aika hyvällä pohjalla. Kuitenkin yksi tärkeimmistä pokeriammattilaisen koetinkivistä sijaitsee pokeripöytien ulkopuolella, nimittäin taloudenhallinta. Minulle se on aina ollut suurin ongelma. Minulla ei ole suoraan sanottuna mitään hajua esimerkiksi minkään tuotteen hinnasta ruokakaupassa. Ostan aina mitä sattuu katsomalla pakkausta, en hintaa. Vaatekaupassa en jaksa sovittaa vaatteita vaan nappaan hienolta näyttäviä kledjuja, jotka lupaan itselleni palauttaa takaisin jos ne eivät sovi. Ja sitten ne päätyvät käyttämättöminä vaatekaapin perukoille vuosiksi eteenpäin. Monella pokeriystävälläni ei ole tietoa kodinkoneiden tai ulkomaanmatkojen hinnoista. "Mä vaan soitin Giganttiin ja käskin niitä tuomaan isoimman telkkarin mitä löytyy", ja niin edelleen. Kellot, autot, 800 euron hupparit, sviitit, ykkösluokan lennot sun muut kuuluvat vähän liian monen elämään ja ennen kaikkea nielevät liian suuren osan voitoista. Kosteisiin baari-iltoihin lienee itse kukin painanut ison siivun voitoistaan, enkä ole tässä mikään poikkeus (joskin matkalla parempaan suuntaan). Kuitenkin pokerissa tarvitsee itselleen pelikassan, ja jos pelikassasta juodaan voitot kurkusta alas joka kuukausi, ei homma johda pitkällä tähtäimellä muuhun kuin matkakirroosiin. Toki elämästä pitää nauttia ja kovalla työllä hankittujen pokerivoittojen käyttäminen tuntuu hyvältä, mutta ainakin joka toiselle pokeriammattilaiselle jonkinlaisen finanssineuvojan hankkiminen voisi olla hyvä idea.

Huomasitte varmaan jo, että en maininnut sanallakaan strategiavinkkejä. Suurin osa epäonnistuu jo ylläolevissa, mutta oikeiden strategioiden pohtiminen se vasta hankalaa onkin. Kuten sanottua, hard way to make an easy living.

PS. Näin asiapitoista ja pokeripohjaista artikkelia en ole vielä melkein vuoden kestäneellä City-urallani kirjoittanut. Odotan mielenkiinnolla palautetta ja sitä, olenko ensi viikolla vielä palkkalistolla. Jos olen, lupaan palata hieman kevyempien aiheiden maailmaan.

PPS. Tulevan kesän Flow näyttää silmääni melkein liian hyvältä. Tähän mennessä olen aina ollut Flow:n aikaan joko kipeänä, estynyt tai molempia. 2011 näin sentään Kanyen. Tänä vuonna on pakko vetää neljän päivän setti vaikka sitten buranan voimalla.

Caesar's Palacen 1675 dollarin pääturnauksen toinen aloituspäivä sujui vielä huonommin kuin ensimmäinen yritys. Edes pokerilegenda Scotty Nguyenilta saamani enkelin kosketus ei auttanut, kun humaltunut Scotty kaatoi ohittaessaan kaljaa päälleni ja sanoi "sorry, baby". Putosin parin tunnin pelin jälkeen tultuani paikallisen vanhemman kaartin edustajan angleshoottaamaksi.

Pokerissa angleshoottaaminen tarkoittaa sääntöjen puitteissa käytettyjä epäeettisiä keinoja pottien voittamiseksi. Toisin kuin voisi ehkä luulla, näitä pelin hengen vastaisia keinoja käyttävät lähes yksinomaan vanhan kaartin pelaajat. Kyse on mielestäni lähinnä kulttuurierosta. Vuosikymmeniä sitten pokeriin suhtauduttiin pelinä, jossa on tarkoitus huijata vastustajaa. Tästä syystä pokeria pidetään vieläkin suuren yleisön silmissä jonkinlaisena epärehellisten ihmisten juksauspelinä, vaikka tosiasiassa pokeri on shakin kaltaisiin taitopeleihin rinnastuva älypeli. Suurin osa vanhan kaartin edustajista on pudonnut taidollisesti nuorten kyydistä jo vuosikymmen sitten, ja he käyttävät viimeisenä oljenkortenaan 70-luvulla opittuja pikkunäppäriä källejä. Tässä nimenomaisessa tapauksessa papan suoritus oli kyllä vähintään Oscar-palkinnon arvoinen, enkä rehellisesti sanottuna edes harkinnut muita vaihtoehtoja kuin merkkieni survomista sisään täysin kuolleena papan parasta mahdollista kättä vastaan. Vegasin peleissä pelannee tälläkin hetkellä toistasataa 20-40-luvuilla syntynyttä vanhusta, jotka pelaavat käytännössä uskomattoman huonosti, mutta tekevät jonkinlaista voittoa venyttämällä sääntöpykäliä.

Pelasin myös muutaman sivuturnauksen lisää ilman minkäänlaista menestystä, ja tämänkertaisten reissutappioiden ylitettyä 6000 dollarin rajan päätin pitää maanantaina välipäivän. Sen sijaan, että olisin kierrellyt kaupoissa ja kasinoilla päätin lähteä patikoimaan ja kalliokiipeilemään Red Rock Canyoniin, joka sijaitsee aavikolla noin puolen tunnin ajomatkan päässä Vegasista. Kuten 127 tuntia meille opetti, yksin suuressa tyhjyydessä kiipeileminen ei ole koskaan hyvä idea. Sain onnekseni seuraksi entisen sotilaan, nykyisen pokeriammattilaisen Alexin ja tämän Broadway-koiran (broadway muuten tarkoittaa pokerissa korkeinta mahdollista suoraa). Alex ja Broadway käyvät samoissa maisemissa useamman kerran viikossa kiipeilemässä.

Broadway<3

Lähdössä matkaan. Aavikolla oli tähän vuodenaikaan noin 25 astetta lämmintä ja aurinko perinteisen paahtava, mutta kanjonin varjossa lämpötila hyytyi hetkessä ainakin 10 astetta alaspäin.

Rutikuivaa aavikkomaisemaa piti kävellä hyvän matkaa, ennen kuin pääsi edes kanjonin suuaukolle. Joillekin tällainen maisema olisi varmasti yhtä painajaista, mutta henkilökohtaisesti mieleni lepää tällaisessa hiljaisessa kuivuudessa enemmän kuin missään muualla. Vain Broadwayn läähätys rikkoi täydellisen hiljaisuuden, mailien säteellä ei varmasti ollut ketään muuta. Jossain tuli vastaan irrallinen, puoliksi syöty peuranjalka.

Alex kanjonin suuaukolla.

Pikkuhiljaa ylöspäin.

Jyrkimmät kohdat käsien varassa ylös.

Almost there. Miten koira pystyy kiipeämään lähes pystysuoraa seinämää, siihen minulla ei ole mitään vastausta. Ensin Broadwayn näki alapuolella, ja oletin että jätämme koiran alas siksi aikaa kun kiipeämme murikan huipulle. Noin kymmentä sekuntia myöhemmin Broadway katselikin minua yläpuolelta nauraen ihmisten heikolle motoriikalle. Kallion sisällä ilmeisesti menee tunneleita ja koloja, jotka Broadway tuntee kuin omat taskunsa ja vipeltää aina vastaanottamaan Alexia tämän edeltä. Näin pahaa koirakuumetta ei ole ollut vähään aikaan.

Tämän korkeammalle ei ilman turvaköyttä ja kiipeilyvarusteita päässyt (edes Broadway). Kun olen seuraavan kerran Vegasissa, tiedän minkä haasteen parissa vapaapäiväni käytän.

Palatessa aikaa oli kulunut 4,5 tuntia ja aurinko oli jo laskemassa värjäten laakson sinertäväksi. Kädet ja jalat olivat niin rakoilla, että paluumatkan laskeutuminen oli monin verroin nousua rankempaa. Odotan jo innolla ensi kertaa.

Olin jo painamassa päätä tyynyyn iltaseitsemältä niin kiipeily- kuin yleisen vegasväsymyksenkin jäljiltä, kun tulin lukeneeksi samaisen päivän President's day-alennusmyynneistä. Kyseinen päivämäärä on jenkeissä jokavuotinen pyhäpäivä, jolloin kunnioitetaan kuolleita presidenttejä ostamalla tavaraa mahdollisimman halvalla. Päätin itsekin kunnioittaa tätä jaloa traditiota raahautumalla ostoskeskukseen. Sinänsä minulla on jo kaksi ylipainoista matkalaukullista tavaraa, joista maksan lisämaksuja jokaisella lennolla ja jotka saavat minut jokaisen siirtymisen yhteydessä harkitsemaan kamelin hankkimista. Kumpikin laukku on jo ääriään myöten täysi, enkä myöskään tarvitse yhtään mitään. Onnistuin kuitenkin 1,5 tunnissa ostamaan kellon (en käytä kelloja juuri koskaan), Calvin Kleinin puvun (en käytä pukuja juuri koskaan), noin kymmenen muuta vaatekappaletta (joita en tosiaan tarvitse ja joita en jaksanut sovittaa) ja kolmet kengät (minulla oli jo mukana kolmet, enkä tajua mihin näitä uusia tarvitsen). Nyt joudun luultavasti ostamaan kolmannen matkalaukunkin. Tunnistan itsessäni shoppailun suhteen hieman feminiinisiä piirteitä.

Live-pokeri jatkui myös seuraavina päivinä tutuksi muodostuneen kaavan kanssa. Reissun lopputulemaksi jäi 21 pelattua turnausta ja 11500 taalan tappiot. En taas oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Olisi hauska tietää, onkohan kenelläkään muulla koko maailmassa yhtä huonoja tilastoja no limit-turnauksista kuin minulla viimeisen parin vuoden ajalta. Välillä tuntuu, että vaikka yrittäisin pelata mahdollisimman huonosti niin voittaisin sentään edes joskus. Mieleen tulee libanonilainen bisnesmies vuoden 2011 Prahan EPT-turnauksesta, joka pelasi jokaisen turnausviikon noin 30 turnauksesta pääsemättä rahoille kertaakaan. Tämä on melkoinen saavutus siksi, että jokaisena päivänä pelattiin Prahassa 3-5 turnausta, jotka menivät toistensa kanssa pahasti päällekkäin ja edellisestä putoaminen ennen seuraavan alkamista vaati jo melkoisia "taitoja". Jotenkin tämä libanonilainen oli siinä onnistunut ja hävisi sisäänostoihin sellaiset 40 000 euroa. Turnausjohtaja Teresa Nousiainen osti tälle muistaakseni lohdutuspalkinnoksi jonkinlaisen tsemppari-pokaalin, jonka mies otti iloisena vastaan. Itse en saanut yrityksistäni edes sitä, vaikka onnistuin myös putoamaan lähes jokaisesta turnauksesta parin tunnin pelin jälkeen.

Tänään oli viimeinen päiväni Vegasissa tältä erää, ja päätin juhlistaa sitä haistattamalla pitkät turnauspokerille ja nukkumalla niin pitkään kuin nukuttaa. Herättyäni kolmen aikoihin kävin vain pikaisessa suihkussa ja menin tallustelemaan kadulle. Tai siis yritin mennä, mutta Vegas-hulinan sijaan minua odottikin apokalyptinen näky.

En tiedä, aukeneeko tämä kuva niille, jotka eivät ole Vegasissa tai ylipäätään jenkkiläisissä suurkaupungeissa käyneet. Otos on joka tapauksessa aivan The Stripin eli pääkadun keskeisimmältä kohdalta, Caesar's Palacen sisäänkäynnin edestä. Kyseisessä kohdassa on vuorokaudenajasta riippumatta loputon autojen ja turistien meri. Tänään herätessäni paikalla oli aavemaisen hiljaista. Koko katu oli suljettu. Caesar's Palaceen oli mahdotonta päästä. Koko Bellagion edusta kiinni, suihkulähdeshow loisti poissaolollaan. Bally's eristetty teipillä joka ilmansuunnasta. Samoin Bill's Gambling Hall ja muutama muu keskeinen kasino. Vegasin ruuhkaisimman risteyksen keskellä makasi pari karrelle palanutta autonromua. Poliiseja kaikkialla, kokonaisia kortteleita eristetty keltaisella nauhalla. Ei ihmisiä, vain makoilevia ruumispusseja ja pahaenteisen vaitonaisia poliiseja. Yritin kysyä yhdeltä, että mitä täällä oikein tapahtuu. Sain vastaukseksi informatiivisen "this is a crime scene". Kas, en tajunnutkaan.

Hetkellisesti luulin heränneeni keskellä zombielokuvaa, mutta kun eläviä kuolleita ei näkynyt, päätin mennä Venetianin pokerihuoneeseen käyttämään langatonta nettiä. Tätäkin varten jouduin kiertämään useamman korttelin eristysnauhan ympäri. Selvisi, että aivan keskellä Vegasia oli edellisyönä tapahtunut niin sanottu drive-by-shooting, jossa maastoautosta ammuttiin sekä paikallista rap-muusikkoa että sivullisia päin. Surmansa saivat sekä paikallinen MC Kenny Clutch että väärässä paikassa väärään aikaan olleet taksikuski ja asiakas. Taksi oli uutislähteiden mukaan jotenkin räjähtänyt luodeista ja tappanut molemmat kyydissä olleet siihen paikkaan. Paikka oli muuten melkein sama, missä Tupac Shakur ammuttiin samalla tavalla 16 vuotta aiemmin.

Selvisi myös, että välikohtaus oli tapahtunut jo kello 4:20 edellisenä yönä (sitä en tiedä, miksi korttelikaupalla ydin-Vegasia oli eristetty vielä seuraavanakin päivänä). Henkilökohtaisesti asiasta teki mielenkiintoisen se, että kävelin itse hotellilleni kolmenkymmenen metrin päähän tapahtumapaikasta (olen Bally'sissä viimeisen yön, kun Palmsin diili loppui ja tänne pääsi käytännön ilmaiseksi) noin kymmentä minuuttia aiemmin. Muistin yhtäkkiä, kuinka kuulin huoneeseeni epäilyttäviä ääniä juuri, kun olin rojahtanut sänkyyn. Ohikiitävän hetken ajan olin ajatellut, että kuulostaapa paljon laukauksilta. Ajatus ammuskelusta kaupungin keskeisimmällä paikalla tuntui kuitenkin absurdilta, Vegasissa paukkuu tuon tuosta ilotulitteita sun muita ja äänieristyskin vääristi pauketta sen verran, etten jaksanut nousta katsomaan vaan painoin pään tyynyyn. Koko episodi oli tapahtunut lähes ikkunani alla, joten missasin ilmeisesti melkoisen show:n. 16 tunnin pokerisessio vei myös mehut niin pahasti, että nukahdin ennen hälytysajoneuvojen tuloa ja tuhisin autuaan tietämättömänä halki koko yön.

Tässä vielä uutisvideo ammuskelusta, alun kuvakulma on käytännössä sama kuin näkymä omasta ikkunastani: http://www.youtube.com/watch?v=jvvEZuGDrMI

Ensimmäiset pari päivää Vegasissa menivät suht usvassa. Torkuin, pelasin 15 tuntia, torkuin, pelasin toiset 15 tuntia, söin Caesar-salaattia neljältä aamulla lounaaksi, pelasin 6 turnausta joista rahastin nolla, pelasin käteispelejä joihin hävisin pari tonnia. Ei mitenkään odottamaton alku reissulle. Majapaikkana minulla oli ensimmäiset 4 päivää Hard Rock Hotel, joka on Vegasin nimihotelleista kulahtaneemmasta päästä ja sijaitsee myös reilun kilometrin päässä Stripiltä eli pääkadulta. Tiesin kaiken tämän, mutta sain huoneen hintaan $19/yö neljäksi yöksi sattumalta vastaan tulleen hotellitarjouksen kautta, joten en viitsinyt jättää tilaisuutta käyttämättäkään.

Näkymä Hard Rockin huoneen ikkunasta.

Torstai eli 14.2. oli täälläkin ystävänpäivä, ja etenkin jenkeissä se on nimenomaan parisuhteiden, ei ystävyyden juhla ja se päivä kun ostetaan kumppanille romanttinen lahja, syötetään sokerihuurretta, pussaillaan julkisilla paikoilla ja kuiskutetaan toisen korvaan hempeyksiä. Las Vegas on tunnetusti se kaupunki, joka vetää kaikki mahdolliset juhlapyhät täysin överiksi ja kyyninen sieluni odottikin ystävänpäivää kauhunsekaisin tuntein. En äkkiseltään edes muista, milloin viimeksi olisin itse ollut ystävänpäivänä parisuhteettomassa tilanteessa. Vaikka en millään tavalla ystävänpäivästä perustakaan, niin vähän vaikea kaiken Vegasin vaaleanpunaisen sydämenmuotoisuuden keskellä olisi olla masentumattakaan.

Ystävänpäivävitutus alkoi heti aamusta (tai no, "aamusta"), kun kävin aamupalasushilla Ra:ssa Wynn-kasinoa vastapäätä. Olin kuulevinani tarjoilijan äänessä pientä säälinsekaisuutta vahvistaessani, että ottaisin tosiaan pöydän vain yhdelle. Sushit tarjoiltiin sydämenmuotoisilta lautasilta (mitä helvettiä?) ja laskun kanssa tuli pari sydämenmuotoista karkkia. Never again kyseiseen raflaan. Sama meininki jatkui kaikkialla, kadut olivat täynnä hempeileviä pareja, joka ikisellä kasinolla oli joku ystävänpäiväshow jonka teemana oli selvittää ketkä ovat talon rakastunein pari, ja niin edelleen. Ja joka paikassa soi tavallisen hissimusiikin sijaan kokoelma kliseisimpiä hempeilykappaleita.

Minä vietin ystävänpäivää tällaisessa seurassa:

Pokerissa on se hieno puoli, että se yhdistää eri sukupuolia, etnisiä ryhmiä, maailmankatsomuksia ja ikäluokkia. Pokeripöydässä voit olla kuka tahansa mistä tahansa ja elämäsi voi olla miten rappiolla tahansa, eikä kukaan tuomitse. Pokeripöydässä kaikki puhuvat samaa kieltä, pokeria. Minä päätin pelata ystävänpäivän kunniaksi tyypillisen Texas Hold'emin sijaan hieman harvinaisempaa pelimuotoa, ja rekisteröidyin Fixed Limit Omaha 8 Or Better / Stud Hi/Lo Mix-turnaukseen. Se koostuu kahdesta pelistä joista toista en ole koskaan edes pelannut, ja jotka molemmat ovat niin sanottuja seniorien pelejä, jotka eivät tarjoa nuorison kaipaamaa jännitystä vaan muistuttavat enemmän maalin kuivumisen seuraamista. Minusta on aina ollut mielenkiintoista oppia uusia pelejä ja lisäksi niin edellisen kahden päivän loputon häviäminen leipäpeliini että ystävänpäiväkin alkoivat kyrsimään niin paljon, että halusin yksinkertaisesti kokeilla jotain uutta.

Tiesin kummankin pelin säännöt pintapuolisesti, oikeasta pelistrategiasta minulla ei ollut mitään hajua. Pelipöytäni keski-ikä oli luultavasti kahdeksankymmenen tuolla puolen - itseni mukaan laskettuna. En voi sanoa pelanneeni kovinkaan täydellistä split pot-pokeria, mutta illan edetessä aloin saamaan juonen päästä kiinni ja keksimään kikkoja, joilla pappaseurueen saisi nivaskaan. Jatkuvista ahaa-elämyksistä tuli hyvä fiilis, ja muutaman tunnin jälkeen olin jo niin uuden pelin lumoissa että unohdin koko ystävänpäivän.

12 tuntia myöhemmin jäljellä oli enää 11 pelaajaa yhdeksän parhaan saadessa rahaa ja muodostaessa samalla finaalipöydän. Muutama nuorikin kaveri, ja jos alle viisikymppinen pelaa tällaisia pelejä vapaaehtoisesti voi lähes varmasti olettaa kyseessä olevan ammattilaisen. Tällaista en muista aiemmin tapahtuneen, mutta jostain käsittämättömästä syystä turnausjohto hyväksyi pappakaartin valitukset kovasta väsymyksestä ja päätti siirtää turnauksen loppuunpelaamisen seuraavalle päivälle. Tämä taas ei miellyttänyt itseäni, koska seuraavana päivänä alkaisi oman reissuni pääturnaus eli 1675 dollarin WSOP Circuit Main Event Caesar's Palace-kasinolla. Nyt myöhästyisin siitä vain siksi, että papat saisivat vähän levätä. Protestit eivät kuitenkaan menneet läpi, vaan jouduin poistumaan yöpuulle vaivaisen 12 tunnin vääntämisen jälkeen. Olin vielä kutkuttavasti sijalla 9/11 eli pelottavan lähellä jäädä ilman rahallista korvausta ja nimeä lehteen (tässä tapauksessa pokerituloksia listaavalle Hendon Mob-sivustolle).

Seuraava päivä eli perjantai valkeni äärimmäisen kauniina. Taivaalta ei olisi voinut bongata yhtään pilveä edes kiikareilla, ja ulkona tuntui samalta kuin Suomessa joskus huhtikuun lopussa. Aurinko paistaa lämpimästi, kevät on pitkällä, orastavan kesän voi jo aistia. Vegasissa ei tosin tarvitse väistellä puolijäisiä koiranpaskoja. Pääsin checkouttaamaan Hard Rockistakin ja siirtymään kohti Palmsia, josta keinottelin itselleni sviitin käyttäen hyväkseni vanhaa kikkaa.

Jos käyt joskus Vegasissa, on sinun hyvin vaikea välttyä kuulemasta termiä "comps". Jokainen kasino-hotelli vaatii kävijöitään rekisteröitymään ilmaiseen pisteidenkeräysohjelmaan, jota voisi kuvailla uhkapelurin plussa-kortiksi. Aina kun pelaat mitä tahansa kasinolla pokerista peliautomaatteihin, kortti annetaan jakajalle tai tökätään laitteeseen, joka sitten rekisteröi kasinolle pumppaamasi rahan. Mitä enemmän käytät, sitä parempia etuja saat. Compseja saa myös kasinon sisällä tehdyistä ostoksista (useimmissa kasinoissa on Jumbon kokoinen ostoskeskus), ravintoloista, hotelliöistä ja niin edelleen. Itse käytän compsini poikkeuksetta huoneiden upgreidauksiin. Eli jos edellisellä reissulla yövyn ja pelaan tietyssä hotellissa, menen seuraavalla samaan paikkaan ja saan käyttööni sviitin ja/tai muita mukavuuksia ilmaiseksi. Tälle reissulle minulla ei ollut mainittavasti pinnoja säästössä, joten jouduin keräämään niitä mukavan seuraavan viikon varmistaakseni käyttäen klassista Vegas-keinottelua hyväkseni.

Olin jo bookannut seuraavaksi viikoksi yöpymisen tavallisessa huoneessa neljän tähden Palms-hotellista. Halusin kuitenkin oikeasti saman firman vieressä sijaitsevaan huippumoderniin viiden tähden Palms Place-luksushotelliin, mieluiten sviittiin. Kävin siis pari päivää aiemmin pelaamassa elektronista rulettia, joka palauttaa panostukset suhteessa 36:1. Mahdollisia numeroita on 37, eli jos panostat dollarin jokaiselle numerolle, saat varmuudella takaisin 36 taalaa 37 taalan panostamisella häviten siis yhden dollarin. Ei itsessään kannattavaa toimintaa, mutta juju on comps-kortinlukijan huijaamisessa. Se ei laske nimittäin voittoja, vaan kaikki peliautomaatissa kierrätetyt rahat. Kun painoin 12 kymmenen taalan panostuskierrosta läpi, hävisin oikeasti vain ne varmat $120, mutta kortinlukija laski kaikki panostukseni compseihin eli 37 x $10 x 12 = $4440. Yhtäkkiä olinkin Palmsin mielestä korkean profiilin asiakas. Ja tällaisille asiakkaillehan pitää tarjota parasta, joten "yllättäen" check-inin yhteydessä tiedusteltiin josko olisin halukas menemään sittenkin sviittiin Palms Placeen ilman erilliskorvausta. Normaalihinta viikolle sviitissä lienee noin $3500, ja nyt maksoin tästä tavallisen huoneen hinnan eli noin $500 ja koneeseen survotut $120 päälle. Tämä kikka toimii lähes kaikkialla Vegasissa, kasinot näkevät vain lyhyessä ajassa käytetyn suuren rahamäärän ja haluavat varmistaa hemmottelemalla, ettei kala liukene muille vesille tuhlaamaan. Itse olen ollut vähän laiska käyttämään sitä, ja täällä huoneessa kirjoittaessani en voi todellakaan tajuta miksi. Kaikenlaisissa hotelleissa on tullut yövyttyä, mutta tämä menee kyllä top 3:een.

Kuvassa noin 1/3 huoneen pinta-alasta.

Huoneessa on esimerkiksi oma poreallas jossa kävin äsken lillumassa. Kohellukseni täällä tosin muistuttaa erehdyttävästi Bill Murrayta Lost In Translation-elokuvan unohtumattomassa juoksumattokohtauksessa. En nimittäin osaa käyttää suurinta osaa tämän huoneen vempaimista. Painaessani keittiön valokatkaisemaksi luulemaani nappia alkoikin jostain rytisemään kauhealla kolinalla jääpaloja tiskipöydälle ja lattialle. Poreammetta virittäessäni säädin hieronta-asetukset täysille altaan ollessa vasta puolillaan, mikä johti veden suihkuamiseen suuttimista pitkin kylpyhuonetta. En osaa sammuttaa eteisen valoa, koska se toimii ilmeisesti äänen voimalla. Sen siitä saa kun leikkii rikasta.

Selviydyin lopulta uuden pelimuodon turnauksessa finaalipöytään ja lopulta neljänneksi. Kaikki papat jäivät taakse, kolme parempaa olivat nuoria, kyseisissä peleissä minua niin paljon harjaantuneempia ettei mahdollisuuksia tuon parempaan ollut. Hieno kokemus kuitenkin, vaikkei pokaalia tullutkaan ja rahasijakin ylsi vain nipin napin edes nelinumeroiseksi. Kuittasin rahat kassan kautta ja juoksin suoraan Caesar's Palaceen pelaamaan edellämainittua isoa turnausta, jossa pelasin vajaan kymmenen tunnin rupeaman. Pöydässäni istui lähes koko päivän Christina Lindley, jonka kanssa juttelin mukavia tajuamatta tämän hienoista julkkisstatusta. Yleensä julkkis- ja etenkin naisjulkkispelaajat pelaavat enemmän tai vähemmän karmeasti, mutta Christina pelasi mielestäni yllättäen jopa ihan hyvin. Perinteiseen tyyliin sekä minä, Christina että pöydän kolmas hyvä pelaaja putosimme ennen yötaukoa täysin kuutamolla olleiden päästessä jatkoon. Tasan ei käy onnen lahjat. Turnauksessa on huomenna kuitenkin ns. re-entry, ja käynen survaisemassa toisetkin $1675 loputtoman livepokerirotkoni pohjalle. Juuri nyt hyppään kuitenkin luksussänkyyn katselemaan koko seinän kokoisesta ikkunasta kajastavia nukkuvan Las Vegasin valoja. Vielä viikko tätä rinnakkaistodellisuutta, ja sitten Vancouveriin oikeaan maailmaan.