Kulttuuri

Luku 9, jossa käydään epäkuolleissa

Viime viikkoina olen lukenut ainoastaan Dracula-aiheisia kirjoja. Anna Höglundin tuore tohtorinväitöskirja Vampyrer. En kulturkritisk studie av den västerländska vampyrberättelsen från 1700-talet till 2000-talet oli mainio, mutta niin surkeasti oikoluettu että jouduin välillä nousemaan nojatuolista huutamaan ärsytyksestä (ja koska nojatuolini on FatBoy ja istumiseni pikemminkin röhnötystä se ei olekaan mikään pikkujuttu).

Uppsala-arkeologi Anders Kaliffin Dracula och hans arv – myt, fakta, fiktion selvitti, että erään edesmenneen romanialaisen folkloristin (tohtori Paul Binder) mielestä Bram Stoker ei perustanutkaan kreivinsä hahmoa ainoastaan Vlad Tepesiin, kuten yleisesti on kiitos Florescun ja McNallyn sitten 70-luvun ajateltu. Ehkä Stoker olikin kuullut eräistä Draculan jälkeläisistä, jotka asuivat kirjan Draculan linnan alueella, ja jotka olivat 1700-luvulla huhun mukaan vampyyrejä? Tepesistä nimittäin ei, verenhimostaan huolimatta, Romaniassa koskaan kerrottu sellaisia juttuja. Hän on pikemminkin eräänlainen kansallissankari, jota myydään nykyään virallisesti Draculana ainoastaan turismiin liittyvistä syistä.

Joka tapauksessa, minulla oli nyt tekosyy lukea Stokerin Dracula uudestaan, ja hittolainen, sehän oli mainio! Muistin sen teinivuosilta tylsänä kirjeromaanina, jossa vanhanaikaiset leninki- ja heppavaunu-ihmiset taistelivat jotakin yhtä vanhanaikaista goottikreiviä vastaan. En kai ollut pienenä kovin sivistynyt, tai pikemminkin en tiennyt viktoriaanisesta yhteiskunnasta juuri mitään, mutta romaanihan on niin täynnä cutting edge-kamaa että se on suorastaan scifin rajoilla.

Sankarit ovat supermoderneja early adoptereita, jotka matkustavat junilla, lähettävät sähkeitä, lukevat tieteellistä kirjallisuutta ja harrastavat teknologiaa jota tuskin edes löytyi markkinoilta. Kyllä, Anna Höglund, Anne Ricen Interview With the Vampiressa käytetään nauhoitusteknologiaa epäviralliseen The Dracula Tapes-jatko-osaan viitaten, mutta siinä Dracula tekee nauhoituksia koska alkuperäisessä romaanissa tohtori Sewardilla on “phonograph” - laite joka vuonna 1897 on tuskin edes markkinoilla.

Varsinkin Mina Harker on totaalinen geek girl, joka harrastaa pikakirjoitusta, kirjoittaa koneella, unelmoi fonografista ja opettelee huvikseen juna-aikatauluja. Hn on tulevaisuuden airut, jonka kunniaksi herrat sitten kukistavat muinaisen machohirviön – ja jota ilman koko projektista ei olisi tullut niin mitään.

Sitäpaitsi kirja on oikeasti aika jännittävä. Suosittelen!

Okei, joiduin tietysti lukemaan myös sen Dacre Stokerin uuden, virallisen Dracula kakkosen. Hengittelen tässä vähän ja palaan sen kohdalla asiaan kohta…


Sex And The Pity  3

Säpillä on huono maine. Aion korjata sen!

Urbaani sanakirja määrittelee säpin näin: "antaa/vastaanottaa pillua säälistä. Käytetään usein sarkastisessa merkityksessä". Joo, näinhän se todellakin on. Säpistä puhutaan usein aika negatiivissävytteisesti. "Jos saisi EDES säpiä", saattaa joku tokaista, ja silloin ollaan jo todella alhaalla. Mutta mitä jos käännettäisiin asia vähän ylösalaisin, ja tarkasteltaisiin ilmiötä positiivisesta perspektiivistä.

Säpiä (Sallisen määritelmä termille sisältää myös SääliPippelin) on oikeastaan kahta laatua: parisuhteessa tapahtuvaa ja sinkkumaailmassa ilmenevää.

Parisuhdesäpi toteutuu silloin, kun suhteen toinen osapuoli ryhtyy petipuuhiin, vaikkei seksi itselle nyt niin kauheasti maistuisikaan. Tämä pitäisi kirjata jo parisuhteen työehtosopimukseenkin!

Sinkkusäpin tarkoitus on niin ikään tuottaa toiselle iloa. Säpiä antavat empatiakykyiset yhden illan hoidot tai vaihtoehtoisesti hyvät ystävät. Ja mitä pahaa siinäkään nyt sitten on? Onhan se jo todistettua, että seksi parantaa mieltä ja vähentää stressiä. Ei intohimon aina tarvitse niin tasapuolisesti kipinöidä. Suosittelisin tätä hoitomuotoa mielialalääkkeiden sisareksi. Luomua, jos mitä!

Säälillä on muutenkin huono kaiku. Se on kyllä oikeastaan aika tyhmää. Kertoohan säälin tunteminen empatiakyvystä ja herkkyydestä. Onkohan nyt siis käynyt niin, että kylmän kilpailuyhteiskunnan lonkerot ja itsekkyysajattelu ovat mustamaalanneet jo sympatiaseksinkin. Täytyykö vakavastiotettavan 2000-luvun ihmisen unohtaa sänkypuuhien toiselle hyvää mieltä tuottava aspekti, ja keskittyä vain omaan hyvinvointiinsa?

Mitäpä jos tekisimmekin nyt koko Suomen hyvinvointia parantava uudenvuodenluopauksen. Annapa vuodelle 2010 säpilupaus ja jaa iloa ainakin kerran vuoden aikana pelkästä empatiasta. Katsotaan vuoden päästä, kuinka maa hymyilee!


Näkemättä paska  26

Täällä Pohjantähden alla
Elokuva

Ohjaus: Timo Koivusalo
Pääosissa: Ilkka Koivula, Vera Kiiskinen, Risto Tuorila, Ritva Jalonen, Hannu-Pekka Björkman

Joo, tosi freessiä mollata Timo Koivusaloa. Päätin lopettaa kotimaisen elokuvan tasosta nussuttamisen nähtyäni tämän videon, joten seuraavassa aion kuvailla Täällä pohjantähden alla -elokuva tapahtumarikasta näytöstä.

20:00 Luen aulassa päivän Hesarista Tarja Halosen lausunnon elokuvasta. ”Timo Koivusalon tuore elokuva sai tasavallan presidentin pohdiskelemaan suomalaisen yhteiskunnan historiallista taakkaa”, kirjoittaa Hesari. Pian tulen huomaamaan, että elokuva saa minut pohdiskelemaan mm. kauppalistaa, riisipuuron keittoaikaa sekä Parkanon kirjaston sarjakuvahyllyä.

20:10 Yleisössä pääasiassa kaikenikäisiä pariskuntia, huomaan.

20:15 Elokuva alkaa.

20:17 Alkutekstit ohi, ensimmäiset 200 sivua kirjasta käsitelty.

20:30 Tarkkailen Tennari ykköstä. Vaikuttaa siltä, että suurin osa pariskuntien naisista on lukenut kirjan, mies ei. Naiset selittävät siipoilleen kankaan tapahtumia, koska niissä ei ole mitään järkeä, jollei ole lukenut kirjaa.

20:50 Kännyköiden valot alkavat syttyä ympäri salia.

21:10 Seuralainen kysyy, että koska ne alkavat ampua toisiaan.

21:15 Elokuva on kestänyt tunnin. Puolivälissä ollaan, ajattelen, ja päätän istua kiukulla vielä toisen tunnin.

21:20 Teini-ikäinen pariskunta poistuu teatterista.

21:30 Lasken yleisöstä neljätoista kännykän valoa. Ennätys.

21:35 Ensimmäinen vitsi. No, ei oikeastaan vitsi, vaan hassu äänenpaino yhden repliikin lopussa. Yleisö mylvii. Tätä todella kaivattiin.

21:40 Vieressä istuva poika alkaa pelata matopeliä.

21:50 Seuralainen ilmoittaa, että elokuva ei muuttunut yhtään kiinnostavammaksi, vaikka ne alkoivat ampua toisiaan.

21:55 Torkahdan.

21:56 Herään. Yritän saada uudestaan unta. Epäonnistun.

22:10 Vieressä istuva poika on tosi hyvä matopelissä. Matopeli on jännempi kuin leffa. Yritän katsoa matopeliä vaikuttamatta epäilyttävältä tirkistelijältä.

22:15 Elokuva ei osoita loppumisen merkkejä. Epäilys kalvaa mieltäni. Tarkistan kännykän valossa lehdestä elokuvan keston.

22:16 Mietin, kuinka kertoa seuralaiselleni mahdollisimman hellästi, että elokuva kestää vielä tunnin ja vartin.

22:17 Seuralainen ottaa tiedon vastaan huonosti.

22:18 Talvisodan henki valtaa minut. Kyllä tämä nyt perkele katsotaan loppuun asti saatana.

22:30 Viidennes yleisöstä on poistunut salista.

22:35 Parhaat elokuvat herättävät katsojissa kysymyksiä. Niin tämäkin. Kysyn itseltäni, miksen minä pelaa matopeliä.

22:36 Paljastuu, ettei kännykässäni ole matopeliä. Eikä itse asiassa mitään peliä, koska en ole ladannut niitä. Voi epätoivo. Vanhempi pariskunta poistuu salista, koska bussi lähtee.

23:00 Vieressä istuva poika panee matopelin pois ja pakkaa reppuaan. Mietin, pitäisikö yrittää lainata hänen matopelillistä kännykkäänsä.

23:10 Huomaan, että pystyn koskettamaan kielen kärjellä nenänpäätäni, vaikka luulin, etten pysty.

23:15 Toivon, että elokuva olisi vahingossa merkitty kestämään kymmenen minuuttia todellista kestoa pidempään. Pakkaan toiveikkaana tavarani.

23:27 Huomaan, että elokuva kestää ilmoitettua pidempään.

23:30 Elokuva loppuu. Yleisö poistuu hiljaisena. Lähes jokainen pistää ulkona tupakaksi. Tupakointi on terveellinen harrastus. Yksi tupakka lyhentää elämää kahdeksan minuuttia, yksi Täällä pohjantähden alla lyhentää elämää 196 minuuttia.

23:52 Avaudun elokuvasta Facebookissa. ”Näkemättä paska”, toteaa ystäväni.


Alaston seksikkyystotuus !?!  11

Kommuunin jäsenet laulavat ringissä kukkaislauluja, ja kertovat harrastavansa seksiä välillä oman puolison, välillä naapurin kanssa. Minä vilkuilen tv:n kuvaruutua puolihuolimattomasti – boring! On perjantai-ilta, ja Dawn Porter on matkannut suhdeseikkailuineen tällä kertaa zeggiläiseen saksalaiskommuuniin.

Kun kuvaruudulle lopulta räjähtää 20 nakua hippiä silittelemässä toisiinsa öljyä, jää nettisurffailu kesken ja sipsi väärään kurkkuun. Siis hyi! Nuohan ovat kurttuisia, ja ilman meikkiäkin. Ja mikä pahinta, onko tuolla yhdellä stondis? Tämä on kyllä jo sairasta. Ohjelman outoutta lisää vielä se, että kaiken nakuilun keskellä kukaan ei ryhdy tositoimiin. Öljysilittely riittää yökkäysrefleksille.

Hämmennyn omasta inhoreaktioistani. Kuinka monta kertaa olenkaan nähnyt telkkarissa seksiä ja alastomuutta. Oikeastaan kaikesta siitä on tullut jo niin tavanomaista, etten reagoi siihen enää kummemmin kuin kymppiuutisten loppukevennykseenkään. Ja minähän olen kannattanut niitä Dove-mainosten niin sanottuja tavallisia alusvaatetyttöjä, ja läimäissyt vielä naamanikin seksiblogin keulaan. Eihän minun pitänyt olla ahdasmielinen...

Mutta mikä tästä pätkästä tekikään niin kohahduttavan? Niinpä. Ruudulla nautiskeli tavallisen näköinen ihminen. Ei malli, Hollywood-tähti tai erotiikan ammattilainen.

Herääkin vain kysymys, onko tämä pornon ja teollisuusseksin täyttämä yhteiskunta vain teennäisesti hyväksynyt alastomuuden? Mitä jos olen, ja olemmekin suvainneet ainoastaan silikonitissiset 20-vuotiaat tähän "avoimeen" seksikulttuuriimme, mutta tavallisen ihmisen näköiselle tyypille siinä ei ole vielä tilaa. Ehkä totuus on todella näin pinnallinen: seksikäs on edelleenkin vain se lehtikuvan tyttö tai poika...eikä lehteä lukeva oikea mies tai nainen. Tätä tukee ainakin naisten alusvaateosasto, jossa koon 44 ylittäneet saavat tyytyä puuterinvärisiin maksimummoalkkareihin.

Onko tavallisen ihmisen vartalo edelleenkin tabu ja kaikki tämä liberaali seksiasenne pelkkää mallitytöin koristeltua pintaa?


Luku 8, jossa kyseenalaistetaan Ollin hiihtoretkeä  2

Tällä viikolla jouduin, tai pikemminkin pääsin, linnaan. Växjön yliopiston kupeessa (joka muuten vaihtaa vuodenvaihteessa fuusion seurauksena nimekseen Linnaeus-yliopisto) sijaitsee romanttinen satulinna Teleborgs Slott. Jos saatte koskaan kutsua Linnaeus-yliopistoon esim puhumaan, pistäkää ehdoksi yöpyminen linnahotellissa! Lumimyrskyn iskiessä ikkunasta tuuli tosin suoraan sisään (nyt olen kotona kipeänä), ja yöllä kun Bram Stokerin Draculan lukemisen välillä piti käydä veskissä käytävän päässä taisi vähän sukka tutista, vaikka muurien sisällä onkin Teleborgissa kovin viihtyisää. Eikä kimppuun käynyt käytävällä yhtään hehkeätä vampiraa.

Yliopiston joulujuhlassa soittaneen Beatles-soundalike-bändin paksumpi laulaja kyllä katsoi vähän sillä silmällä, mutta minua ei napannut. Vaikka he olivatkin pelottavan taitavia, suhtaudun firmajoulujuhlaviihdyttäjiin foobisesti, samalla tapaa kuin jotkut pelkäävät klovneja: liian hyvät sosiaaliset skillit, liian sulava pinta, liian hyvä känniääliöiden sietokyky, liian vähän tarvetta omaan taiteelliseen tulkintaan. Minulle tulee mieleen Body Snatchers ja, no, vampyyrit. Niistä lisää ensi viikolla.

Olin Växjössä puhumassa lastenkirjallisuuskonferenssissa, jossa lähestyttiin tekstejä postkolonialistisin ottein. Oman paperini nimi oli Saving the World from Southern California: Global Girl Power in Buffy the Vampire Slayer, eikä siitä nyt sen enempää. Muut puhujat olivat about kaikki älyttömän kiinnostavia. Vahvimmin minulle jäi mieleen kaksi esitelmää, jotka yhdistyivät eeppiseen mitähittoa-hetkeen.

Rutgers Universityn Lynne Vallone piti tiistaina tunnin mittaisen keynoten pygmeistä – niiden historiasta, mediakuvasta lännessä (millä tarkoitetaan käytönnössä: pohjoisessa), ja roolista kolonialistisessa mielikuvituksessa. Hän selvitti, kuinka ajatus pygmeistä koodaantuu lastenkirjallisuudessa kokoeroihin. Niin “erirotusia muukalaisia” (tälle lienee sulavampi suomennos – “the racialised Other” on termi jota haen) ja asiaanliittyvien tarinoiden perintö näkyy lastenkirjallisuuden isoissa ja pienissä hahmoissa edelleen. Oli kyse sitten oompa-loompista tai (kuten Maria Ceciren erinomaisessa paperissa) C.S. Lewisin näkymättömistä yksijalkaisista tai Harry Potterin puutarhatontuista, näennäisesti harmittomat koomiset miniatyyrimiehet kertaavat kolonialistista kuvastoa, jossa pienikokoiset muukalaiset ovat kuin lapsia, joita valkoisen normiyhteiskunnan pitää sivistää.

Växjön Astrid Lindgren-professuurin haltija Astrid Surmatz, joka oli myös konferenssin pääjärjestäjä, on muun muassa subarktisen kirjallisuuden asiantuntija. Hän puhui omassa paperissaan Selma Lagerlöfin Nils Holgerssonista ja Elsa Beskowin Ollin hiihtoretkestä. Molemmat kirjailijat ovat Ruotsissa käyt kats pyhimyksiä, ja heidän tuotantonsa olivat ja ovat tärkeitä kansallisidentiteetin rakentajia. Surmatzia kuitenkin kiinnosti, kuinka näissä kahdessa pohjoiseen vahvasti kytkeytyvässä teoksessa saamelaiset ovat näkymättömiä, nimettömiä ja/tai ennakkoluuloisesti esitettyjä.

Ollin hiihtoretki jäi eniten vaivaamaan, varsinkin kun luimme esitelmän jälkeisessä keskustelussa kaikki yhteistoimin kirjan kuvia Lynne Vallonen esitelmän valossa. Talvikuninkaan linnassa nimittäin asuu pieniä punalakkisia tyyppejä, joiden aikuiset ovat saman mittaisia kuin pikku Olli itse. Kuvista on selvää, että he ovat saamelaisia. Teksti ei nimeä heitä tai esittele heitä sen kummemmin, mutta kertoo, että he valmistavat siellä kaikki joululahjat. Pohjoisen alkuperäisväestön kommodifikaatio jouluturismin osaksi jaksaa aina hämätä minua Lapissa käydessäni, mutta saamelaisten ja tonttujen yhteensulautuminen pohjoismaisessa lastenkirjassa hätkähdytti minua silti aikalailla.

Surmatz siteeraasi kustantamojen ja kriitikkojen esittelyjä ja mielipiteitä Olli-klassikosta (josta tuli juhlaversioita käsittääkseni vuonna 2003, 50 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen). Kirjan saamelaiset eivät esiinny niissä sanallakaan - aivan kuten kirjan tekstissäkään, vaikka niitä on kuvissa enemmän kuin ketään muita päähenkilöä lukuunottamatta. Ollin suomalainen kustantaja Gummerus seuraa samaa perinnettä.

Lynne Vallone muistutti puheessaan Dr. Dolittle-kirjojen yhteydessä, että lienee parempi julkaista vanhoja lastenkirjoja sellaisenaan, jolloin lapset ainakin saattavat tunnistaa ja kyseenalaistaa ilmeisen rasismin, kuin tehdä sensuroituja versioita, joissa vaikeammin havaittava arvoihin ja symboleihin piiloutuva syrjintä on silti kirjoissa tallella. Kontekstia voi tarjota esipuheilla ja muilla kirjoilla. Yritimmekin joukolla keksiä lastenkirjallisuutta, jossa saamelaisia ei eksotisoitaisi tai infantilisoitaisi, ja joka ehkä jopa esittelisi modernia saamelaiselämää. Mitään ei tullut mieleen.


Mätänevän mielen talo  3

The Fall of the House of Usher
Ooppera

Musiikki Philip Glass
Libretto Arthur Yorinks
Musiikinjohto Harri Karri
Ohjaus Vilppu Kiljunen
Pääosissa Jussi Ziegler, Tuomas Katajala, Sanna Heikkinen

Kuva: Sakari Viika
Kuva: Sakari Viika

Edgar Allan Poen syntymästä on kulunut 200 vuotta ja Suomalainen kamariooppera juhlistaa tapausta esittämällä Philip Glassin oopperan The Fall of the House of Usher, joka pohjautuu Poen novelliin Usherin talon tuho.

Roderick Usher asuu kaksoissisarensa Madelinen, lääkärin ja palvelijan kanssa vanhassa, mätänevässä sukukartanossa suon keskellä. Roderick on vajoamassa hulluuteen. Hän uskoo, että hulluuskohtaukset, aistien yliherkkyys ja luulotaudin oireet aiheuttaa sisarusten asuma sukutalo. Madelinekin on sairas ja kärsii rajuista tajuttomuustiloista, joiden aikana hän vaikutta kuolleelta. Roderick kutsuu lapsuudenystävänsä, joka oopperassa on nimetty Williamiksi, pelastamaan itsensä talolta ja hulluudelta.

William saapuu taloon ja kohtaa kummituksia tai kuoleman sanansaattajia muistuttavan henkilökunnan. Talo, joka alkaa pian piinata ja syödä Williamia sisältä, on Usherin sisarusten mätänevän ja rapistuvan mielenterveyden symboli. William huomaa, että Roderick, Madeline ja talo elävät jonkinlaisessa sairaassa symbioosissa.

Williamin roolin laulava baritoni Jussi Zieglerin on hahmoista eniten elossa niin ääneltään kuin näyttelemiseltäänkin. Tenori Tuomas Katajala lauloi Roderickin osan tasavahvasti ja oivana parina Sanna Heikkisen sopraanolle, joka soi kauniisti ja rakentaa Madelinen hahmosta hauraan ja pelkojensa riivaaman olentoparan. Miehet kaipaavat kipeästi lisäharjoitusta englannin lausumisessa, vaikka oopperassa ei ääntämisen tarvitse olla niin justiinsa.

Kuva: Sakari Viika
Kuva: Sakari Viika

Vilppu Kiljusen ohjauksessa mahdollisesti insestisessä suhteessa elävät sisarukset eivät ole hiljalleen menettämässä järkeään, vaan ovat jo melkoisen sekaisin. Roderick tappaa sisarensa hulluuskohtauksen ajamana. Madelinen ruumis pannaan arkkuun ja säilötään kryptaan ennen hautaan laskemista. Katsojalle alkaa selvitä, että Madeline on haudattu elävältä. William tekee ystävänsä hyväksi minkä pystyy, mutta lopulta haluaa vain paeta kauhujen taloa keinolla millä hyvänsä.
Poen novellissa ja Glassin musiikissa kauhu on pään sisässä, Kiljusen ohjaus kuvittaa sen ja selittää yleisölle välillä turhankin selvästi, että hulluja tässä nyt ollaan ja ahdistaa tosi paljon, kässäättekö.

Näyttämöilmeestä on poistettu kaikki goottilaiset ja kauhuromanttiset koukerot ja härpäkkeet, lavasteiksi riittävät koroke, pari tuolia sekä seinille heijastettavat tussiviivat, joita visuaalinen suunnittelija Kimmo Viskari piirtää reaaliajassa. Lavastus on korostetun moderni, mutta puvut viittaavat 1800-luvulle. Ooppera olisi toki sekä Glassin upean, minimalistisen musiikin että tarinansa puolesta istunut myös nykyaikaan, mielialalääkkeiden ja kerrostalomuumioiden luvattuun maahan.


ELINtarvike kaupassa  16

Citymarketit alkavat myydä seksileluja. Siitä on tehty ihan uutinen. Ja vielä ensimmäisenä Pohjoismaissa. Isompi uutinen. Tässä kohdassa saa nyt ylpeillä tai vaihtoehtoisesti hävetä. Päädyn ensimmäiseen...pääosin.

Oikeastaan kyllästyttää kirjoittaa koko aiheesta (mutta pakko on, jotta olisin ajan hermoilla taiteileva toimittaja ;) Yeah, right!). Suurinta osaa suomalaisista aihe ei myöskään kiinnosta tippaakaan. Joidenkin täytyy tietysti valittaa, sehän on selvää. Kyllä se on katsokaas karmeaa kävellä lasten kanssa marketissa, jos joutuu selittämään hylllyn sisältöä. Veikkaan – ja tämä on vain villi veikkaus – että dildot eivät tule Lauantai-pussien ja Bratzien väliin. Toiseksi, kuinka usein pornolehdet, kortsut ja iltapäivälehtien seksilööpit on täytynyt selittää pienokaisille. Aivan. Joskus, mutta ei kovin usein. Kyselevälle Pikku-Karoliinalle selitettiin Sultanien olevan kumia, joten elin kymmenen ensimmäistä vuottani siinä uskossa, että aikuisille on oma purkkamerkki. Kuinka kätevää!

Ainoa asia, joka minua surettaa, on pienyrittäjäseksikauppiaat. Toivottavasti Ville Valon iskä ja muut hemmot saavat pitää putiikkinsa ja asiakkaita riittä. Erikoisliike on kuitenkin aina erikoisliike.

Kauppakassiin Pirkka-dildo ja yksi maksalaatikko, vai kuinka?


Käärmenainen kapitalistimaassa  5

The Birdhouse Factory
Sirkus

Käärmenainen
Käärmenainen

Nyt olen nähnyt, kuinka farkkuihin pukeutunut nainen seisoo omilla olkapäillään.

Lasvegasilainen uuden sirkuksen poppoo Cirque Mechanics toi Savoy-teatteriin sirkusta, tanssia, näytelmää ja mimiikkaa yhdistelevän kertomuksen tehtaasta ja sen työntekijöistä. Chaplinin Nykyajalle, Rube Goldbergille ja paikoin myös Diego Riveralle kumartava uuden sirkuksen esitys alkaa H. Rosebudin tehtaalta, jota luotsaa tiukka pomo mustassa puvussa, knalli päässä, salkku kädessä ja naama norsunvitulla. Alaisina hänellä on kasa farkkuhaalareihin pukeutuneita työntekijöitä, jotka työnteon lomassa äityvät hillittömyyksiin - ajelevat yksipyöräisillä, roikkuvat liinoissa ja lampuissa, ajelevat german wheelilla ja riekkuvat trapetsilla. Tätä johtaja ei hyväksy, vaan tiuskii alaisensa takaisin töihin.
Työnteon keskeyttää tehtaaseen lehahtanut pikkulintu, joka avaa työntekijöiden silmät. Väliajan kohdalla tehtaassa suoritetaan vallankumous. Klovni/miimikko ryhtyy johtamaan ja entinen pomo pannaan linjastotyöhön. Nimi vaihtuu The Birdhouse Factoryksi ja tehdas alkaa valmistaa värikkäitä koteja pikkulinnuille. Tässä esityksen sanoma: kapitalismin pitää olla kivaa.

Esityksessä on kaksi henkeäsalpaavaa numeroa. Ensimmäinen on Khongorzul Tsevenoidovin käärmenainen-numero. Käärmenaiset ovat aina hämmästyttäviä, mutta Tsevenoidov on omaa luokkaansa, paras käärmenais-esitys jonka olen nähnyt. Tyyppi puraisee kapulaa ja nostaa itsensä suun lihaksilla ylösalaisin ilmaan. Wau.
Toinen on Sagiv Ben Binyamimin ja Aloysia Gavren upea tangon säestyksellä suoritettu pariakrobatianumero, jossa Gavren esittämä estoinen nörtti luopuu putkimies-lookista ja vapautuu upeaksi vampiksi.

Näiden lisäksi nähdään hauskaa ja osin hyvin taitavaa, mutta ei todella upeaa tai huomattavan kekseliästä sirkustelua. Maistiaisia täällä, joskaan kaikki videolla nähtävät numerot eivät saapuneet Suomeen asti. Ihmetelkää käärmenaista!
Pisteet esitykselle siitä, että sirkukselle leimallisesta eteerisyydestä ja sadunomaisuudesta on kerrankin uskallettu päästää irti. Minun puolestani esityksessä olisi saanut olla vieläkin enemmän steampunkkia, rautaa, ruostetta ja Neuvostoliittoa. Kaipasin myös luovempaa musiikin käyttöä. Nyt René Aubry -tyylinen musa jäi suurelta osin tylsäksi tilutteluksi, vaikka tehdas tapahtumapaikkana vaatisi hienoja kilahteluja, kolahteluja, koneiden ääniä ja mökää.

German wheel
German wheel

Luku 7, jossa ei olla luettu Jan Guillouta  7

Kilpailen tänä vuonna Ruotsin suosituimmassa tietovisassa. Sen nimi on På spåret ja siinä kysytään yleistietokysymyksiä jotka liittyvät löyhästi johonkin kaupunkiin. Jokaisessa jaksossa yksi kaupungeista sijaitsee Ruotsissa, ja viime perjantaina kauden ensimmäisessä jaksossa (jossa en siis itse esiintynyt) tuo oli juustomaakunta Västerbottenin Falköping. Ohjelmassa kysyttiin muun muassa, minkä niminen luostari, myös Arn-romaaneista tuttu, sijaitsi keskiajalla Falköpingissä?

Meillä Riihimäellä kotikatsomossa (kaapelipaketista kun löytyy myös SVT 1) kukaan ei osannut vastata kysymykseen, sillä kukaan meistä ei ole lukenut Jan Guilloun keskiaikaseikkailubestsellereitä. Televisiossa muuten hyvässä iskussa oleva joukkue, johon kuului pitkän linjan uutistoimittaja Helene Benno ja kuvataiteilija/koomikko Peter Apelgren olivat ihan yhtä uunona. He eivät suoraan sanoneet, että helvetti, emmehän me nyt SELLAISIA KIRJOJA LUE, mutta jotakin sen suuntaista taisi päästä lipsahtamaan.

Bennoa ja Apelgrenia vastaan kilpailivat 70-luvun Tukholman yökerhokuningatar Alexandra Charles sekä kirjailija Björn Ranelid. Ranelidkaan ei ollut lukenut Guillouta, mutta Charles oli – "tietysti". Hän muisti tosin luostarin nimen väärin, eikä kysymyksestä herunut pisteitä. Whatever. Kiinnostavaa tässä on, ettei Arn-tuntemus nolottanut Charlesia lainkaan. Charles on nykyään arvostettu kansanterveyslobbyisti, mutta hän ei ole korkeasti koulutettu kulttuurisnobi; hän on normaali ihminen.

Jaksoa seurasi Ruotsissa yli kaksi miljoonaa katsojaa (sekä jokunen tuhat Norjassa, Tanskassa ja meillä Suomessa). Niistä ehkä miljoona lienee Guillou-faneja, monet agentti Hamiltonista kertovien Coq Rouge-kirjojen ajoilta asti. Fiktiivisen Arnin seikkailuja voi seurata Ruotsissa mm. Arn-ryhmämatkoilla tai kotona ihan DVD:ltä – kirjoistahan tehtiin kaksi huiman kallista seikkailuelokuvaa. Minua, muka popkulttuurin puolestapuhujaa, hävettää myöntää, etten minäkään ole lukenut Guilloun fiktiota riviäkään. Leffoista olen nähnyt pari kivan näköistä taistelukohtausta ja Timotei-shampoomainokselta näyttävän nuoriparisöpöilyn.

Tämä on sikäli erikoista, että pidän genrekirjallisuudesta paljon. Tällä hetkellä seuraan historiallisista sarjoista esim C.J. Sansomin Shardlake-kirjoja, jotka sijoittuvat Henrik VIII:n Englantiin, ja rakastin aikoinaan Scottin typerää Ivanhoeta silmittömästi. (Olen totaalisesti TEAM REBECCA, Rowena on ääliö). Luen ajoittain typerääkin fantasiakirjallisuutta, ja hätätapauksessa aika särmittömiä dekkareita. Guillouhun en kuitenkaan ole alentunut, koska… niin… no. Arnithan ovat sivistyneiden ihmisten mielestä huonoja. Mutta mistä minä tietäisin? En käsittääkseni tunne ketään, joka olisi niitä oikeasti lukenut. En ole myöskään lukenut niistä yhtään arvostelua.

Kerran kyllä teki vähän mieli vilkaista tuota ruotsalaista ristiritaria. Nimittäin kun luin netistä miehestä, joka oli ottanut nimekseen Julius Andreas Gimli Arn MacGyver Chewbacka Highlander Elessar-Jankov. Hei, tuo kundihan pitää monista samoista asioista kuin minä, ajattelin. Vaikuttaa tykkäävän myös Arnista. Kummallista. Sitten katsoin kuvaa ja päätin jättää tyypin tarkoituksellisen emuloimisen vähemmälle. Mikä on silkkaa, lapsellista nörttijuudastelua. “Mä ole ehkä nörtti, mutta mä en ole yhtä nörtti kuin tuo.” Olenpas. Aargh.

Oletteko te lukeneet Arn-kirjoja? Pitäisikö minun? Valaiskaa minua! Ja jos teillä näkyy SVT, tervetuloa nauramaan mun tiedonpuutteelle huomenna perjantaina kello yhdeksän illalla.


Irstaiden possujen aika ­­­­– joulu  32

Tähän aikaan vuodesta naistenlehdissä on loisteliaita kuvia seksikkäistä punaisista alusasuista ja silmämeikkiäkin voi laittaa kuulemma vähän rohkeammin. Jossakin vaiheessa joulukuuta joku lehti keksii "uuden" idean, jolloin se päättää kertoa vienosta pikkujouluflirtistä ja uusista glögiresepteistä.

Todellisuudessa suomalaisia masentaa joulunaluspimeys. Firman pikkujouluja odotetaan kielipitkällä, siellä päätetään saada kroppa eloon. Kemuissa vedetään Kossua nopeammin kuin lanttulaatikko ehtii imeytyä, ja lopuksi pomon haukkumisen jälkeen siirrytään Mirkun tai Miksun kanssa kopiohuoneeseen intohimoiseen(?) puuhailuun. Aamulla ehkä kaduttaa, mutta lopultahan se oli kuitenkin vain pikkujoulupano. So what?

Netin keskustelupalstoihin uppoutuessa käy ilmi suomalaisen pikkujouluperinteen kieroutuneisuus. Ilmeisesti juuri joulu, perhejuhla, on naamioitu pettämiselle ja sikailulle. "Suo, kuokka ja Jussi" ­­­­–asenne vallitsevat rehdissä kansassamme aina tammi-marraskuun, jonka jälkeen joulukuun voi vetää rappion siivittämänä. Ehkä tässä on omaksuttu kristillinen "ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi" ­­­­–mentaliteetti, joka mahdollistaa lomaelämän työkauden lopuksi.

Käsitykseni mukaan juuri varatut harrastavat adventin sikapanoja Ja silloin sinkut nauravat näille.

Onko niin, että pikkujouluajan kaamos paljastaa ihmisen todellisen, moniavioisen luonteen?

Vai onko kenties FirmanPikkujoulut muodostunut jo sellaiseksi käsitteeksi, joka saa kilteimmänkin minipossun karkaamaan karsinastaan? Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut "ehkä voisin antaa kumppanini pettämisen anteeksi, jos kyseessä olisi vain jokin merkityksetön pikkujoulujuttu". Taitaakin olla niin, että yhteiskunnan pikkujouluasenne antaa siunauksensa syrjähypyille. Sikamaista! ­­­­