Sony ilmoitti hiljattain, että SingStar-sarjan pelejä on nyt myyty yhteensä yli 20 miljoonaa kappaletta. Se on melkoinen määrä, ja Sony on varmasti hyvin tyytyväinen menestykseen -- etenkin kun sarjan valmistuskustannukset ovat takuulla merkittävästi pienemmät kuin muissa peleissä, niitä varten kun ei tarvitse tehdä esimerkiksi massiivista määrää kallista grafiikkaa.
Yleisesti ottaen pelien arvosteluissa saamat pisteet ovat olleet vahvaa "ihan ok" -luokkaa, eikä SingStarin konsepti ole erityisen paljon elänyt tai kehittynyt: tässä on mikrofoni, ruudulla on sanat, biisi soi -- saa suorittaa. Useimmat sarjan fanit eivät varmaan mitään muuta kaipaakaan, sillä useimmille se on hauska tapa (ja tekosyy) laulaa. En usko kovin monen suhtautuvan siihen ainakaan pääasiallisesti haasteena, tai pelinä, joka pitäisi "voittaa".
Koska olen vaikea lapsi, henkilökohtaisesti en erityisesti välitä SingStarista. Välttelen sitä viimeiseen saakka, sillä se saa minussa aikaan samankaltaisia tuntemuksia kuin karaokebaarit. Jostain syystä esimerkiksi Rock Band ei kuitenkaan saa aikaan samaa reaktiota, vaikka siinäkin lauletaan -- toisaalta, ei minun toimestani. Olen valitettavan usein valmis tekemään itsestäni pellen, mutten kuitenkaan sillä tavalla. Ehkä se johtuu siitä, että lauluääneni kuulostaa astmaiselta kissalta, jonka äänihuulet on tehty läkkipellistä...
SingStaria voi melko surutta pitää tuotteena, joka asetti standardit moderneille bilepeleille: sitä on hauska ja helppo pelata, erityisesti hyvällä porukalla ja kännissä. Pelaamiskynnys on matala, koska kaikki tietävät, miten lauletaan, eikä pelaaminen oikeastaan vaadi mitään erityistä opettelemista. Täysin peleihin perehtymätön kokeilija tajuaa heti, missä mennään.
Joku Guitar Hero on toki jo vaativampi peli, mutta se asettuu selvästi samalle sektorille: kaikki tietävät ainakin teoriatasolla, miten kitaraa soitetaan, joten perusote on selvillä. Helpoin vaikeustaso on niin ummikkoystävällinen, että tulee helposti sellainen fiilis, että nyt tässä oikeasti soitetaan! On kitaristeja, jotka tässä vaiheessa tuhisevat ihan oikeasti närkästyneenä, että ei se ole mitään oikeeta kitaransoittoa. No ei ole, ei. Hienosti oivallettu, ottakaa pipari. Tiedän, että tämä tulee shokkina, mutta se, että joku veivaa Bon Jovin Dead or Alivea muovisella lelukitaralla ei ole mikään henkilökohtainen loukkaus teitä kohtaan, senkin vauvat.
Näitä pelejä ei tietyissä piireissä oikein edes mielletä videopeleiksi: on paljon ihmisiä, joilla on kotona se pleikkari ja kasa pelejä, joissa yhdessäkään ei käytetä sitä perinteistä DualShock-ohjainta. Aluevaltauksena tämä on oikeastaan aika mullistava; kuten kaikilla aloilla, pelienkin parissa aina toivotaan, että saataisiin saavutettua joku aivan uusi kohderyhmä, neitseellinen poppoo, joka ei ole vielä turtunut tarjontaan.
Huvittavaa kyllä, monet perinteisemmät pelaajat inhoavat tällaisia pelejä yli kaiken, vähän niin kuin ne edellämainitut kitaristit. Ikään kuin se nyt olisi joltakulta pois.
