Metallican Some Kind of Monster? Anvil? Devil and Daniel Johnston? 2000-luku on tuottanut suuren määrän loistavia ja vähemmän loistavia rockumentteja. Mutta mikä niistä on paras? Jotkut ovat kerta kaikkiaan sitä mieltä ettei musadokumentteja voi arvostella puolueettomasti. Mielipiteeseen vaikuttaa aina pitääkö itse yhtyeestä. Mutta toisaalta, The Dandy Warholsia and The Brian Jonestown Massacrea seuraileva Dig oli monien mielestä myös aivan helvetin hyvä elokuva.
Tässä kuussa elokuvissa on pyörinyt mm. Dr. Feelgood-dokumentti Oil City Confidential ja The White Stripesin Under Great White Northern Lights.
Jälkimmäistä näytetään punaisella plyyshillä vuoratussa lontoolaisessa art deco-teatterissa joka stemmaa täydellisesti rock-bändin karamelliraitakuosiin. Teatteriesityksen ja DVD:n julkaisun välillä on vain muutama päivä mutta sali on silti täysi. Leffassa seuraillaan duon 2007 Icky Thump kiertuetta Kanadan peräkylillä ja osa leffasta kuvattu on mustavalkoiselle. Bändi soittaa länkkäritunnelmissa version Dolly Partonin Joline-biisistä ja vetää keikan inuiiteille. Se myös soittaa maailman lyhyimmän, yhden E- nuotin kestoisen keikan.
Minulla on ongelma: tahtoisin pitää The White Stripesin UGWNLsta. Vaikka Megin rummutus ja Jackin power chordsit kuullostava levyllä loistavalta, leffassa puolitoistuntinen alkaa käydä pitkäksi ja osoittaa ettei hyvä musiikki todellakaan ole hyvän rockumentin tae.
Sitäpaitsi Jack White, joka on vuodesta 2005 asunut Elviksen osavaltiossa Tenneseessä, tuntuu leffassa ilmentävän taipumusta väsyttävään elvistelyyn. Kuningas aloitti Hollywood-uransa päälle kolmikybäsena ja esiintyi kaikkiaan 33 kokoillan elokuvassa. Entä Jack White? Tähän mennessä hän on saanut tunnustusta roolistaan elokuvassa Päämääränä Cold Mountain. Hän on itseasiassa esiintynyt myös roolissa Jake Kasdanin musabisnes-parodiassa -yllätys yllätys -Elvis Presleynä.