Jotenkin toivoin illalla nukkumaan mennessäni, että kun kello aamulla soisi, heräisin pirteänä ja iloisena ja täynnä energiaa ryntäämään päin uutta työpäivää. Yeah right! Ahisti ja vitutti ja olisin paljon mielummin jäänyt köllimään lakanoiden väliin kuin lähtenyt laahustamaan ulos sateeseen. Okei, sade kyllä sopi mielialaan auringonpaistetta paremmin, että sikäli. Lisäksi se onneksi huuhtelee vähän tätä likaista maisemaa sekä antaa lumenrippeille kyytiä niin, ettei ne jää enää mihinkään likaisiin kasoihin vaanimaan.
Mä olen keventäny työnkuvaani todella radikaalisti reilu kuukausi sitten ja alkanut tehdä paljon lyhyempää päivää ja vähäisempää viikkotuntimäärää kuin ennen. Silti työ jaksaa vituttaa ihan yhtä paljon kuin aina ennenkin. Itse asiassa vitutuksen aihe ei edes ole itse työ tai ammattini, josta kyllä ihan pidän, vaan kaikki se, mitä työn tekemiseen nyt yleensä liittyy.
Aloitetaan aamuista. Ylösnousemus ja elämä. Mulla ei sinänsä ole aamuheräämisiä vastaan yhtään mitään ja olenkin enemmän aamuvirkku ja illan torkku kuin yökukkuja. Mut ne aamut pitäisi saada edetä omaan tahtiin. Pitäisi saada herätä rauhassa, ilman pakkoa ja venytellen, ilman että joku helvetinkone piippaa korvan juuressa sen merkiksi että nyt se perse ylös sängystä tai myöhästyt. Ei aikaisin herääminen sinänsä haittaa, jos on saanut kunnon unet alle. Mutta voi jumalauta, että nää pakkoaamut on perseestä.
Sit se työpaikalle köijäytyminen miljoonan muun ihmisen kanssa. Meneehän se, jos menee töihin sunnuntaiaamuna kuudelta, jolloin liikenteessä ei ole kissaakaan, linnut laulaa, aurinko paistaa ja ilma on raikas. Mut kirota tuolla kaikenmaailman törttöjen seassa, höyrytä sateenkosteana pukuhuoneella kuuntelemassa kälätystä, joutua haistelemaan eri parfyymien sekoitusta tahtomattaan... juu ei.
Töissäolo itsessäänhän on vain sarja nälän aiheuttamia pakkoliikkeitä. Jotta voisi hommata leipää, tai edes jauhoja leivän leivontaan ettei tulis nälkä, on pakko olla siellä duunipaikassa tietty määrä tunteja viikossa. Niinpä sen kestää ja koettaa keskittää ajatuksensa kerran kuussa tilille kilahtavaan summaan, joka sitten pitää hengissä seuraavaan kuukauteen asti. Ja niin edespäin.
Töistä poislähtiessä sitten se sama pukuhuone- ja työmatkaruljanssi uudelleen, ennenkuin pääsee kotiin siunattuun rauhaan. Välissä ehkä piipahdus kaupassa hankkimassa sitä hiellä tienattua leipää.
Pääsiäisen viiden päivän vapaa taas kerran todisti mulle, että mua ei todellakaan ole luotu tekemään töitä. Päivät sujuu varsin mainiosti velttoilun merkeissä. Ei mulla ole minkäänlaista tarvetta toteuttaa itseäni työnteon merkeissä ja multa puuttuu tyystin kunnianhimo, joka ajaisi mua etsimään parannuskeinoa syöpään, kehittämään pelkällä hengitysilmalla toimivaa autoa tai rakentamaan tsunaminkestäviä taloja. Aikani kuluisi loistavasti vain ulkoillen, koiria rapsutellen, ratsastellen, mökillä löhöten, kirjastoissa luuhaten, elokuvia katsellen, syöden, matkustellen jne jne jne. Eikä tarviis "keksiä" tekemistä, jos ei haluis tehdä mitään. Senkun olis vaan, sen taidon nimittäin hallitsen huolella.
Ei ole kuin yksi iso mutta. Eli tässä vaan odotellaan sitä lottovoittoa sitten. Eikös Viking Lotossa ole tänä iltana 13 000 000€?
