Pääkaupungissa

Tän viikon vietin pääkaupungissa ja ens viikokskin pitäis vielä sinne valua. Pitkät illat hotellilla on tietenkin vähän tylsiä, varsinkin kun en enää juo. Vähän sentään liikuskelin ympäri kaupunkia.

Helsinki, niin tuttu paikka kuin minulle jo onkin, herätti vähän ristiriitaisia tuntemuksia. Kävelin yhtenä iltana Kaivopuiston rannassa ja katselin merta. Kaunista toki, mutta ei mitenkään ihmeellistä. Sori vaan, mutta tiedän Suomen kaupungeissa todella monta paljon kauniimpaa puistoa kuin Kaivopuisto. Meri on toki moni-ilmeinen, mutta jotenkin se vaikutti epäystävälliseltä. Järvi on ystävällisempi. Meressä viehättää tietenkin ajatus siitä, että sitä pitkin pääsee mihin tahansa maailmassa. Toisaalta maailman saastunein meri, jonka ranta on pakattu täyteen ökyrikkaiden pukumiesten purjeveneitä, ei tunnu minulle läheiseltä. Rauhallinen järven ranta ja vanha soutuvene on enemmän mun tyyliäni. Sitäpaitsi järvi ei ole koskaan vihainen. Meri on.

Helsinki tuntui jotenkin ahdistavammalta kuin koskaan. Autolla liikkuessa ärsytti suunnattomasti katujen huono kunto (osin ikuisista tietöistä johtuen, osin siitä, ettei matalaprofiilinen rengas pidä raitsikkakiskoista). Ja ne ruuhkat. Ja hirvetät välimatkat. Ei, ei ja vielä kerran ei. Sain muistutuksen siitä, miksi en ole tarttunut tarjouksiin muuttaa PK-seudulle. En vaan tykkäsi asua siellä. Mukava aina käydä, mutta pian kaipaan myös pois.

Juomattomuus ei sinänsä aiheuttanut ongelmia, eikä kiusauksia. Kerroin yhdelle kollegoistani, että olen ollut juomatta mopon karkailun takia, mutta asia ei tuntunut juurikaan kiinnostavan. Mutta! Miksi porukkamme ei ollut joka ilta menossa oluelle, kuten yleensä? Minäkö se olen aina houkutellut muutkin dokaamaan aiemmilla reissuilla? Mietin asiaa paljon ja tulin siihen tulokseen, että niin se taitaa olla. Minä kai se olen aina ekana ollut sanomassa, että "eiköhän käydä jossain parilla?" Ei se näköjään muille mikään pakollinen rituaali ole. Minulle se oli itsestäänselvyys joka työreissulla ja joka ilta.