Yöllä heräilin muutaman kerran ja mietiskelin asioita. Löysin tavallaan uuden syyn elämälle. Mun pitää ottaa entistäkin enemmän vastuuta lapsistani, näyttää heille, että muunkinlaista elämää on olemassa ku se mitä näkevät äitinsä luona. Ns. "normaalia elämää".
Lisäks nousi pintaan sellainen terve viha, joka antaa voimaa. En haudo mitään kostoa, mutta en myöskään aio suoda exälleni sitä iloa, että romahtaisin lopullisesti. Aion selvitä voittajana.
Tähän viestiin yritän kirjoittaa kaikki syyt mitä minulla on elää:
-
-
-
-
-
No, eipä tullu muuta mieleen...
Exääni olen takas kaipaillut joulun pyhinä. Tiistaina hän taas tapansa mukaan antoi vähän "toivonkipinää", olin iloisella mielellä, vaikka jo saman kymmeniä kertoja läpi käyneenä ymmärsin, ettei tähän pidä lähteä täysillä mukaan. No, sovittiin kuitenkin, että vietetään joulu yhdessä jne. Mieli oli iloinen. Vaan kuinkas kävikään? Yksin vietin jouluni, kun mun tulo peruttiin viime tipassa. En ollutkaan tervetullut.
Eikä siinä kaikki, mutta parasta/pahinta oli se, kun todellinen syy selvisi: Siellä joulua mun lasten kans viettämässä olikin uusi mies, joka on vielä mun vanha kaverini!!! Ikimuistoinen joulu tosiaan, perkele. Vittu ku osais päästää irti, lakata rakastamasta oppia vaikka vihaamaan. Ei helvetti mulla ei oo omaa elämää tätä menoo koskaan, jos en osaa unohtaa ja hylätä menneet ihanat asiat, joita niin kovasti kaipaan takaisin.
Tänään jouduin ottamaan kaksi mielialalääkettä. Oli niin paska olo, vähän sellainen paniikinomainen, ja kun lapset tuli mulle, niin pitää yrittää pitää itsensä koossa. Ei helppoa, mutta onnistuu.
Hajanaisia ajatuksia siitä miltä tuntuu olla yksin kotona jouluna:
-kauniit muistot satuttavat
-ajatus siitä, etten näe lasteni riemua kun avaavat lahjojaan koskee
-en ole varsinaisesti yksinäinen, vaan olosuhteiden ollessa nämä halusin olla yksin sen sijaan, että olisin ollut erään ystäväni seurassa
-äärimmäinen suru ja paha mieli, toisaalta kuitenkin sellainen olo, että "minä kestän tämän"
-nälkä, eli porkkanalaatikko uuniin ja sit syömään :)
No johan nyt on. Kahden melko huonosti nukutun yön jälkeen on taas mitä parhain olotila. Suorastaan hymyilyttää. Tänä aamuna oli terapia, joka tuntui kyllä ihan hölmöltä ja tarpeettomalta löpinältä, mutta tulipahan käytyä sielläkin. Sen jälkeen kävin shoppailemassa lahjuksia ja ehdin vielä ennen töihin lähtöä käärimään kaikki lahjat jouluisiin papereihin.
Jostain syystä, jota en osaa nyt tarkemmin määritellä, on taas jotenkin niin vahva olo ja voittajafiilis :)
Niin ja sitten vielä toteutin pitkäaikaisen (n. 20v) suunnitelmani. Nyt viimein, jälkiteini-iän iskettyä, kävin koruliikkeessä, jonka viehättävä myyjätäti ampui korvaani kaksi jalometallista killutinta :-o
Helvetin surullinen olo. Lääkitys kai auttaa sen verran, ettei sentäs mitään kovin pahoja itsetuhoisia ajatuksia päässä pyöri, mutta sellainen "terveen surumielinen" fiilis kuitenkin. Elämäni ensimmäinen yksinäinen joulukin edessä. Tosin eräs hyvä ystäväni (jota on kiittäminen niin monesta asiasta) on tarjoutunut seuraksi ja varmaan tarjoukseen tartunkin. Exäkin kyllä pyyteli käymään, mutta en pysty menemään. Mitä helvettiä minä sinne menisin, kun kerran itse minut pois elämästään halusi? Jouluaattona jätän lahjat oven taakse, pimputan ovikelloa ja häivyn.
Viime lauantaina olin tän em. ystäväni kans baarissa. Oli pitkästä aikaa ihan hauskaa. Sattumalta seurueeseemme lyöttäytyi vielä yks ystäväni tuntema pariskunta ja ihan mukava oli heihinkin tutustua. Mukavaa oli myös se, että kun olin vieraassa kaupungissa niin ei tullu ketään vanhoja tuttuja kyselemään, että "mitäs kuuluu?". Se on nimittäin vähän kiusallinen kysymys. Toisaalta jos vastaan rehellisesti, että "kaikki menee päin vittua, eikä millään mitään väliä", sitä joutuu selittelemään, enkä nyt just jaksais selittää tilannettani kaikille. Toisaalta valehtelen, jos vastaan, että "eipä tässä ihmeitä". Elämässäni on kuitenkin tapahtunut aikuisikäni isoin muutos ja toisaalta myös elän ikävintä ja rankinta aikaa mitä koskaan olen kokenut.
Noh, huomenna taas terapia heti aamusta. Katsotaan onko siitä mitään apua... luulen, että ei ole. Elämältäni puuttuu tarkoitus, päämärä, ilo ja syy minkään tekemiseen. Kaikki tuntuu niin turhalta ku vaan voi olla.
Alkaa elämä voittaa pikkuhiljaa. Vaikka tietyt asiat elämässä ottavat päähän, ne eivät lamaannuta minua eivätkä pyöri koko ajan mielessä. Alkaa olla miltei normaali olotila. Olen taas se oma mukava itseni, jonka kanssa tulen varsin hyvin juttuun :)
Tulevaisuuskin vaikuttaa ihan kiinnostavalta. Muutama asia vähän jännittää, asiat voivat mennä "niin tai näin", mutta kävi miten kävi, molemmissa on puolensa. Eräänlainen win-win tilanne siis. Näin olis pitänyt osata asennoitua koko ajan.
Mutta tästä on hyvä jatkaa. Tää vuosi oli ehdottomasti paskin vuosi mitä mun elämässä on ikinä olut. Ensi vuosi tuo varmasti monellakin tavalla uusia juttuja. Työni muuttuu luonteeltaan vähän toisenlaiseksi, uusia haasteita, vieläpä varsin mielenkiintoisia sellaisia. Jopa työpaikan fyysinen sijainti vaihtuu. Ihmissuhteissa tapahtuu varmasti uutta, sen olen jo päättänyt ja sen verran on itsetunto kohdallaan, että olen lähes varma, etten vuoden päästä enää ihan sinkkuna elä :)
Elämä siis, jos nyt ei ihan hymyile, niin ainakin virnistelee positiivisen ilkikurisesti!
No niin. Tänään oli melko rankka päivä. Annoin hivenen taas johtaa itseäni harhaan ja kun totuus taas tänään paljastui, se sattui. Viikko sitten en tätä olis kestänyt, nyt kestän. Huomenna alkaa terapia... voip olla, että aika tavalla hyvään aikaan. On ainaki mitä sinne purkaa.
Ilmeisesti lääkkeillä on joku vaikutus? Masennuslääke pitää ottaa joka ilta, se kun on sellainen hitaammin vaikuttava ja muutenkin lääkettä on otettava säännöllisesti ja kuuri lopetettava lääkärin ohjauksessa. Yleensä sitä syödään kuulemma vähintään puoli vuotta! Tarvittaessa otettavaa ahdistuslääkettä en ole tarvinnut ottaa pariin päivään. Ei oo ahistanu! Ajatus kulkee selkeämmin. Ihmissuhteetkaan eivät tunnu niin vaikeilta tai elämän mielekkyyden ratkaisevilta asioilta. Meneepä exän kanssa niin tai näin, asia on ok. Ajattelen, että asiat menevät niin kuin niiden pitääkin, onpa lopputulos sitten mikä tahansa.
Mielialan huiput on ehkä vähän tasoittuneet. Audiofiilinä voisi tilannetta verrata dynamiikan kompressointiin, vertauksen ymmärtää ken asioista jotain tietää. Joka tapauksessa en käy kovin syvällä huonoimpinakaan hetkinä, toisaalta ne ihan huippuhetketkin puuttuvat. Ei ole sellaista olotilaa, että olisin jossain mömmöissä, mutta toisaalta herkkänä ja syvästi tuntevana ihmisenä tiedän, ettei tämä ole ihan se aito minä, mikä normaalisti olen. Kuitenkin, tässä tilanteessa, näin on helpompaa. Voin luopua vähäks aikaa huipuista, jos samalla pääsen eroon järkyttävän itsetuhoisista hetkistä.
Jo nyt tuo viikko sitten kirjoittavani merkintä näyttää hurjalta. En silti poista tai piilota sitä. Tämän blogin kautta voin tavallaan seurata omaa paranemistani. Maanantaina alkaa terapia. Tällä hetkellä koko homma tuntuu hieman turhalle, mutta katsotaan mitä asiantuntijat sanovat. Nyt käsitellään asioita, joista jopa minun täytyy myöntää ymmärtäväni erittäin vähän. Siksi lienee paras vain luottaa ihmisiin, jotka tietävät ja tuntevat miten ihmismieli toimii rikki ollessaan. Itse taidan olla hieman jäävi arvoimaan omaa tilaani?
Ihan niinku ei olis tarpeeks menny asiat päin vittua. Viime yönä rakas isoisäni, joka oli ainoa sukulainen joka piti minuun yhteyksiä, nukkui pois 85 vuoden iässä.
Kepeitä multia, Allu. Minulla on sinusta hyvin kauniita muistoja pienestä pojasta lähtien ja olen kiitollinen sinulle monesta asiasta. Eiköhän tämä tekniikkafriikkiyskin, joka lopulta johti tähän ammmattiini, ole sieltä perittyä. Vielä minä rakennan sen moottorisahan moottorilla kulkevan pyörätuolin, jota yhdessa suunniteltiin :D
Anteeks ku en vastannu kaikkiin puheluihisi viime viikolla. Siihen viimeiseen onneksi vastasin. Ja lupasin tulla taas käymään kun ehdin...
