Tule käymään kylässä :-D
Mulla on helvetin pitkästyttävä olo. Rahat on vähissä ja tili tulee vasta ens perjantaina, joten baar-iloihin ei ole asiaa, mutta olutta on kaapissa riittävästi (talk about priorities in life!). Ostakaas joku pussikaljaa ja tulkaa mun kans istumaan iltaa, jauhamaan paskaa ja katsomaan vaikka euroviisut illalla (no viimeisin ei oo pakollista).
Veikkaan, ettei hirveetä jonoa oven taakse synny, mutta laitetaan nyt verkot veteen kuitenkin. Seurankipee olen :-p
Kuten olen aiemmissa merkinnöissä maininnut, niin tunteet on heilahdelleet rajusti viime aikoina. Siitä huolimatta yhden positiivisen asian itsestäni olen huomannut. Mulla ei ne masennuksenomaiset fiilikset jää kuitenkaan ikinä päälle pidemmäksi aikaa. Toki parikin päivää pahalla mielellä tuntuu pieneltä ikuisuudelta, mutta ei se koskaan sen pidempään kestä.
Meniskös se sitten jotenkin niin, että kun kykenee päästämään tunteensa valloilleen vaikka itkemällä ja parkumalla, niin se on kuitenkin parempi kuin se, että pitäis kaiken paskan sisällään niin kauan että lopulta roikkuis ladon katosta leukakeinussa.
Ehkäpä jotenkin noin.
Ystävien merkitys korostuu silloin kun menee kurjasti. Lisäksi ystävistä seuloutuu helmet silloin kun todella tarvitsee tukea. Tukeminen voi olla vaikka puhelu keskellä yötä ja keskustelua maidontuotannosta, mutta sen merkitys on suuri silloin kun omat ajatukset kiertävät vain yhtä pientä kehäänsä. Sellaisia ystäviä tuntuu löytyvän. Hienoa. Toivottavasti osaan itse olla jatkossa vähän parempi ystävä silloin kun muut tarvitsevat apua.
Muutenkin sunnuntaiaamuni avautui oikein iloisella tunnelmalla, vaikka sälekaihtimien välistä näkyykin LUMIPYRYÄ ja valkoinen maa!
Yksinäisyys, romahdus, paha mieli!
Erosta reilu kuukausi... Ajattelin alkuun, että tämä menee helposti, mutta ei se niin olekaan. "Helppoja eroja ei olekaan", sanoi minulle moni. Oikeassa olivat.
Eilen iski totaalinen romahdus. Istuin keittiön lattialla ja itkin yli tunnin. Ei mitään erityistä syytä, ihan vaan monta pientä vastoinkäymistä viikon aikana ja sitten yhtäkkiä: naps. Aivan käsittämättömän paha mieli. Silmät on itkun jäljiltä turvoksissa vieläkin.
Mietin tässä muutamien tuttavieni eroja, miten he ovat voineet selvitä ja miksi minusta tuntuu tältä. Eroavaisuuksia tilanteessa löysin:
Useimmilla on näet perhe/ystäväpiiri joka tukee heikkona hetkenä.
Minulla sellaista ei ole. Perheeni hylkäsi minut lopullisesti reilut 10v sitten kun ilmoitin, etten enää halua olla edes nimellisesti mukana uskonlahkossa, jonka jäseniä he ovat. Lahkon sääntöjen mukaan yhteisöstä eronnutta pitää karttaa kuin ruttoa, vaikka kyseessä olisi perheenjäsen. Samalla meni suurin osa laajasta "ystäväpiiristäni", jota olin kartuttanut lapsesta lähtien. Valheeksi osoittautui siis kaikki, niin perheen kuin ystävienkin rakkaus. Kun menettää n. kymmenen vuoden sisällä kaksi kertaa läheisimmät ihmiset ympäriltään, niin se sattuu. Sattuu saatanasti.
Pari hyvää kaveria on joiden kanssa olen vähän jutellut, mutta heillä on omatkin ongelmansa ja asuvat sen verran kaukana ettei juurikaan tekemisissä voida olla. Exä ei käsitä miksi minä olen näin rikki kun hänkin pärjää. Noh, hänellä on sisarukset ja ystävät (joista osa oli ennen minunkin ystäviäni) tukenaan. Ja hänellä on lapset.
Olen yksin. Ihan helvetin yksin. En arvannut, että yksinäisyys voisi tuntua niin pahalta, kun olen aina nauttinut yksin olemisesta. Se ei kuitenkaan ole nautittavaa silloin kun se ei ole oma valinta. En arvannut sitäkään, että minä, varsin sosiaalinen ihminen, voisin joskus olla yksinäinen.
Olis edessä vaarallisen raskas viikonloppu, mutta onneksi lapset on tulossa mun luo. Heistä saan sentään virtaa. Ihanaa on se.
Jaahas, olenkohan tulossa maanis-depressiiviseksi? Eron jälkeen ollu tosi paskoja fiiliksiä joinakin päivinä, enimmäkseen melko neutraalia, mutta nyt taas on ihan ylimaallisen hilpeä ja stressitön olo :)
Äh. En ole maaninen enkä depressiivinen. Tätä kutsutaan elämäksi. Välillä on parempi mieli ja välillä huonompi. Itse asiassa minua ärsyttää kun jotkut puhuu masennuksista tai jopa mielenterveyshäiriöistä, vaikka kyse on ihan normaaliin elämään kuuluvista mielialan vaihteluista. Siis en toki kiellä, etteikö monilla olisi ihan oikeastikin mielenterveysongelmia, mutta kun mielialalääkkeet ovat nykyisin Suomen ostetuin lääkeryhmä, niin eihän tässä ole enää mitään tolkkua! Onko mielenterveyshäiriöt yleisempiä kuin flunssa tai päänsärky? Miten on mahdollista, että niin pahasti päästään vialla olevan kansan muodostama yhteiskunta yleensäkään voi toimia? Haloo, eikö kellään soi hälyytyskellot?
Miksi lääkärit sitten kirjoittavat niin paljon reseptejä? Miettikääpä sitä. Lähdeviitteeksi laitan tähän osoitteen www.google.fi. Hakekaa vaikkapa mielialalääkket ja suomalaiset -hakusanoilla.
Itsekin lääkkeitä markkinoivan yrityksen toimintaa läheltä seuraavana tiedän, että ihan puhdasta peliä se bisnes ei ole ollut, ei ole nyt, eikä tule koskaan olemaankaan.
Viikonloppu edessä. Alunperin mun piti olla työjutuissa kiinni koko viikonloppu (puhelimen ja nettiyhteyden päässä, suunnilleen selvin päin), mutta nyt sekin onneks peruuntui. Näin sinkkuna sitä pitäis vissiin odottaa viikonloppua innolla. Vai pitäiskö? Hitto ku siitä on niin kauan kun viimeks ollu sinkku ettei oikein muista.
Huomenna olis yhden ystävättären kolmekymppiset, mutta enpäs taida niihin bileisiin ehtiä kun on töitä iltaan asti. Tai ehtisin kyllä, mutta siihen aikaan kaikki olis jo niin kännissä, että en taida viitsiä mennä... Muutama kaveri ilmoitti olevansa tulossa kaupunkiin pitkästä aikaa, ehkäpä treffaan sitten heidän kanssaan jossain? Pussikaljaa mun luona jos ei muuta. Rokki-DVD pyörimään, paskanjauhantaa ja parveketupakointia :) Hyvässä seurassa se kyllä voittaa baariörvellyksen mennen tullen.
Äitienpäiväkin olis sunnuntaina. Lasteni äidille olen mielestäni hyvän lahjan jo valinnut, pitää huomenna käydä ostamassa. Pelasin vielä varman päälle ja kysäisin siskoltansa, että olisko idea hyvä. Kuulemma oli.
Omaa äitiäni en aio muistaa millään tavalla. Uskonnollisen fanaattisuuden takia lapsensa ja lapsenlapsensa hylännyt äiti ei mielestäni ole edes kukkapuskan arvoinen. Jos ei kahteen vuoteen ole mitään yhteyksiä pitänyt (sen jälkeen kun kielsin lähettelemästä uskonnollisia lehtiä saatekirjeineen), niin olkoon sitten. Itsepä hän on valintansa tehnyt; lahkon sääntöjen noudattaminen on hänelle tärkeämpää kuin omat jälkeläiset.
