Yksinäisyys, romahdus, paha mieli

Yksinäisyys, romahdus, paha mieli!

Erosta reilu kuukausi... Ajattelin alkuun, että tämä menee helposti, mutta ei se niin olekaan. "Helppoja eroja ei olekaan", sanoi minulle moni. Oikeassa olivat.

Eilen iski totaalinen romahdus. Istuin keittiön lattialla ja itkin yli tunnin. Ei mitään erityistä syytä, ihan vaan monta pientä vastoinkäymistä viikon aikana ja sitten yhtäkkiä: naps. Aivan käsittämättömän paha mieli. Silmät on itkun jäljiltä turvoksissa vieläkin.

Mietin tässä muutamien tuttavieni eroja, miten he ovat voineet selvitä ja miksi minusta tuntuu tältä. Eroavaisuuksia tilanteessa löysin:

Useimmilla on näet perhe/ystäväpiiri joka tukee heikkona hetkenä.
Minulla sellaista ei ole. Perheeni hylkäsi minut lopullisesti reilut 10v sitten kun ilmoitin, etten enää halua olla edes nimellisesti mukana uskonlahkossa, jonka jäseniä he ovat. Lahkon sääntöjen mukaan yhteisöstä eronnutta pitää karttaa kuin ruttoa, vaikka kyseessä olisi perheenjäsen. Samalla meni suurin osa laajasta "ystäväpiiristäni", jota olin kartuttanut lapsesta lähtien. Valheeksi osoittautui siis kaikki, niin perheen kuin ystävienkin rakkaus. Kun menettää n. kymmenen vuoden sisällä kaksi kertaa läheisimmät ihmiset ympäriltään, niin se sattuu. Sattuu saatanasti.

Pari hyvää kaveria on joiden kanssa olen vähän jutellut, mutta heillä on omatkin ongelmansa ja asuvat sen verran kaukana ettei juurikaan tekemisissä voida olla. Exä ei käsitä miksi minä olen näin rikki kun hänkin pärjää. Noh, hänellä on sisarukset ja ystävät (joista osa oli ennen minunkin ystäviäni) tukenaan. Ja hänellä on lapset.

Olen yksin. Ihan helvetin yksin. En arvannut, että yksinäisyys voisi tuntua niin pahalta, kun olen aina nauttinut yksin olemisesta. Se ei kuitenkaan ole nautittavaa silloin kun se ei ole oma valinta. En arvannut sitäkään, että minä, varsin sosiaalinen ihminen, voisin joskus olla yksinäinen.

Olis edessä vaarallisen raskas viikonloppu, mutta onneksi lapset on tulossa mun luo. Heistä saan sentään virtaa. Ihanaa on se.