Kulttuuri

Elektronisen taiteen festivaali Pikseliähky täyttää kymmenen. Ensimmäistä kertaa Suomenlinnassa järjestettävillä festareilla on luvassa kokeellisen ja kantaaottavan taiteen näyttelyitä, työpajoja ja seminaareja. Teemoja ovat esimerkiksi ekologiset utopiat, sähköiset jäljet tietoverkoissa sekä kokeellinen valokuvaus. Festivaalin seminaareihin ja työpajoihin osallistuu yli sata ulkomaista vierasta, joukossa muun muassa hakkereita, taiteilijoita, tutkijoita ja kulttuurikriitikoita.

Camp Pixelache -näyttelyssä Galleria Augustassa on esillä kiinnostava kokoelma teoksia ja prototyyppejä.
Kansainvälisen FoAM-taiteilijaryhmä on luonut pelimaailman, jossa seikkailevat kasvit ja johon vierailijat voivat luoda peliin omat pelihahmonsa. Samaa ekoteemaa jatkaa Tine Tillmanin ja Laura Popplowin Fungifiction. Teoksessa pohditaan, millainen on Helsinki, jossa sienet ovat päätyneet tärkeään yhteiskunnalliseen rooliin. Samassa näyttelyssä nähdään vielä Helsingin energiankulutusta mittaavat Andy Bestin Power Flower ja Maria Dunckerin Valo-loinen.
Näyttely on avoinna lauantaina 12.3. klo 12-18 ja sunnuntaina 13.3. klo 14-18.

Yllä mainittu FoAM tekee festareilla muutakin. FoAMiin kuuluu muun muassa taiteilijoita, puutarhureja, kokkeja, tutkijoita ja tekniikan ammattilaisia. Porukka järjestää työpajoja, joissa opitaan, kuinka kasvien yhteyttäminen tuottaa sähköä ja kuinka kokataan ruokalajeja, joita taiteilijat kutsuvat sähkö-tapaksiksi. Työpajan osallistujat kokeilevat, millaisilla resepteillä marjoista ja hedelmistä saadaan aikaan sähköenergiaa. Kulinaristisia kokeiluja tehdään muun muassa aronia-marjalla, joka sisältää paljon energiaa (sekä kilojouleina että mikrowatteina).

Festarien kiinnostavimmat tyypit saattavat olla mediakriitikko Alessandro Ludovico ja taiteilija Christian Nold.
Käy festarin pääseminaarissa kuuntelemassa Alessandro Ludovicoa, miestä Lovely Faces -feikkideittisivuston takana. Sivuston ideana oli, että miljoonan käyttäjän Facebook-profiilikuvat suodatettiin kasvojentunnistusohjelman läpi ja jaoteltiin miehiin ja naisiin. Kuvien pohjalta luotiin kuvitteellinen deittisivusto. Miljoonasta varastetusta kuvasta neljännesmiljoona päätyi sivustolle. Projekti todisti, miten helposti henkilökohtaisia tietoja voidaan kerätä ja hyödyntää, ja muistutti, että kaikkia nettiin ladattuja kuvia voidaan käyttää väärin. Facebook on tietenkin aloittanut oikeustoimet.
Pajasali perjantaina 11.3., vapaa pääsy.

Britannialainen Nold ei tuo festareille teosta, mutta kertoo uudesta yhteisöllisestä taideteoksestaan, joka tullaan toteuttamaan Suomenlinnassa vuosina 2011 ja 2012. Taiteilija tunnetaan muun muassa teoksista, joissa Amsterdamin lähiössä otettiin käyttöön oma valuutta (Biljmer Euro) tai piirrettiin tunnetilakarttoja kaupungeista (Brentford Biopsy ja East Paris Emotion Map).
Piirtämö (Cafe Chapmanin yläkerta) lauantaina 12.3. klo 12-18

Wafaa Bilal on irakilainen, yhdysvalloissa asuva taiteilija, joka on erikoistunut tekemään taidetta ruumiillaan.
Bilalin uusin taideprojekti oli asentaa kamera omaan takaraivoonsa. Taiteilijan kalloon pultattiin kiinni titaanilevy, johon kamera kiinnitettiin. Kamerassa on GPS-jäljitin, joka rekisteröi hänen kaikki liikkeensä. Kerran minuutissa kamera nappaa kuvan, joka lähetetään suorana Bilalin näyttelyyn quatarilaisessa arabialaisen modernin taiteen museossa Mathafissa. Projekti alkoi 15. joulukuuta 2010 ja kameran on tarkoitus pysyä taiteilijan päässä vuoden ajan. Teos on nimeltään The 3rd I ja sitä voi seurata täällä.

Taideteoksella on ainakin kaksi sanomaa. Ensinnäkin se kommentoi länsimaista kaupunkia, joka on vuorattu turvakameroilla ja muilla esineillä, jotka jäljittävät ihmisen liikettä. Projektin toinen tarkoitus on tallentaa tavallista elämää vuoden ajan. Najaf - kaupunki, josta Bilal pakeni, pommitettiin kivikaudelle, eikä sen jokapäiväisestä elämästä ole juurikaan dokumentaatiota. Nyt taiteilijan uutta kotikaupunkia dokumentoidaan tavallisesta kadunmiehen perspektiivistä ilman, että taiteilija itse ottaa aktiivisesti kantaa siihen, mitä kuvaa.

Bilal on työskennellyt Chicagon School of the Art Instituten professorina ja toimii tällä hetkellä New Yorkin yliopiston Tisch School of the Arts -yksikön apulaisprofessorina. Hänen toistaiseksi kuuluisin teoksensa on performanssi nimeltä Domestic Tension, jossa hän asui kuukauden ajan galleriassa. Katsojat seurasivat hänen asumistaan netissä ja saivat ampua häntä värikuulilla milloin tahansa. Kuukauden aikana yli 60 000 ihmistä 130 maasta kävi ampumassa häntä.
Toinen kuuluisa teos on Irakin sotaa kommentoinut Dog or Iraqi, jossa yleisö sai äänestää, kumpi joutuu vesikidutukseen: koira nimeltä Buddy vai Bilal. Bilal, tietenkin.
Vuonna 2010 Bilal tatuoi selkäänsä Irakin kartan, johon oli merkitty kaikki tunnetut kaatuneet yhdysvaltalaiset ja irakilaiset sotilaat.

Kamerateoksen ongelmat alkoivat jo ennen kuin kamera oli käynyt lähelläkään Bilalin kalloa, sillä lääkärit kieltäytyivät asentamasta kameraa. Kolmen vuoden jälkeen hän teetätti operaation lävistysstudiossa. Yliopisto, jossa Bilal työskentelee, huolestui yksityisyydensuojasta ja vaati, että taiteilija peittää kameransa aina kampuksella. Toimitukset kuten suihkussa käynti olivat ongelmallisia, ja Bilalin tarkoitus oli vaihtaa kamera vedenkestävään malliin. Ongelmia tuli myös lentokenttien metallinpaljastimissa. Tyttöystävä hyväksyi projektin ainakin aluksi, vaikkei ollutkaan siitä erityisen innoissaan.
Lopulta taiteilijan elimistö alkoi hylkiä kameraa, ja viime viikolla hänen oli poistettava se toistaiseksi. Bilal sanoi odottavansa, että haavat lakkaavat märkimästä, ja asennuttavansa kameran sitten takaisin. Paranemista odottaessaan Bilal kantaa kameraa kaulassaan.

Voi Tura. Maailma ei koskaan unohda elokuviasi, tai ainakaan rintojasi.

Pulp-tähti ja seksisymboli Tura Satana kuoli viikonloppuna. Sitä ennen hän eli elämän, joka olisi liian uskomaton pulp-leffan käsikirjoitukseksi.

Tura Luna Pascual Yamaguchi syntyi vuonna 1938 Hokkaidolla. Hänen isänsä oli japanilainen mykkäfilminäyttelijä ja äitinsä skottilais-irlantilais-cheyenne-intiaani sirkustaiteilija. Lapsuudessa hän joutui perheineen keskitysleirille, jonne yhdysvaltalaiset Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeen kärräsivät japanilaista syntyperää olevia kansalaisiaan.

Päästyään leiriltä perhe asettui Chicagoon. Tura oli koulunsa priimus, mutta sai jatkuvasti turpiinsa ulkonäkönsä takia. Viisi naapuruston poikaa raiskasi Turan, kun tämä oli yhdeksän. Pojat joutuivat syytteeseen, mutta heitä ei tuomittu oikeudessa – Turan mukaan tuomari oli lahjottu.

Sitten alkaa osuus, jonka Quentin Tarantino myöhemmin lainasi elokuvaansa Kill Bill. Tura opetteli karatea ja aikidoa, koska halusi kostaa raiskaajilleen. Oman kertomuksensa mukaan hän jäljitti raiskaajapojat yksi kerrallaan seuraavan 15 vuoden kuluessa. Tura mukiloi kaikki henkihieveriin ja vasta juuri kun nämä olivat menettämässä tajuntansa, Tura kertoi kuka oli ja miksi oli tullut kostamaan.

Tura lähetettiin 13-vuotiaana erityiskouluun häiriökäyttäytymisen takia. Siellä hän perusti italialaisten, juutalaisten ja puolalaisten tyttöjen kanssa tyttöjengin nimeltä Angels, joka alkoi terrorisoida naapurustoa. 13-vuotias Tura naitettiin 17-vuotiaalle sulhaselle, koska avioliiton ajateltiin rauhoittavan hänet. Avioliitto epäonnistui surkeasti, Tura häädettiin kotoa ja pakotettiin asumaan enonsa kanssa. Eno tykkäsi nuorista tytöistä ja Tura otti hatkat.

Historiankirjoitus ei ole yksimielinen siitä, saapuiko Tura Los Angelesiin 13- vai 15-vuotiaana. Väärät paperit hänellä kuitenkin oli, ja niillä hän pestautui ensin blues-laulajaksi, ja kun se ei onnistunut, alastonmalliksi. Hieman myöhemmin hän palasi Chicagoon perheensä luo ja ryhtyi burleskitanssijaksi. Club Rendevouzissa Illinoisissa hänet tunnettiin Galateana, elävänä patsaana. Pian Tura vaihtoi burleskin paremmin palkattuun strippaamiseen. 19-vuotiaana Tura tuli raskaaksi, mutta jatkoi tanssimista vielä kahdeksan kuukautta. Raskaana oleva strippari oli hitti ja Tura ansaitsi yli 6000 silloista dollaria kuussa.
Hiukan myöhemmin Elvis Presley hurmaantui Turasta ja pariskunta alkoi seurustella. Elvis kosi. Tura kieltäytyi, mutta piti sormuksen.

Tura esiintyi ensin tv-sarjoissa ja myöhemmin leffoissa. Hänen ensimmäinen muistettava roolinsa on ranskalaisprostituoitu elokuvassa Irma La Douce. Tura breikkasi vuonna 1965 elokuvassa Faster, Pussycat! Kill! Kill!, joka on Kill Bill -elokuvien esiäiti. Tura esittää elokuvassa Varlaa, gogo-tanssijoiden pomoa, joka määrää tanssijaryhmänsä kidnappaamaan pariskunnan. Mies murhataan, nainen pakotetaan mukaan tanssiryhmään ja sen verisiin seikkailuihin. Tura muistetaan myös roolistaan kulttiohjaaja Ted V. Mikelsin elokuvassa The Astro-Zombies.

Elokuvauran jälkeen Tura palasi kouluun ja opiskeli sairaanhoitajaksi. Eräänä yönä potilaaksi tuotiin narkkari, jonka lääkäri ilmiantoi poliisille. Narkkari (joka eräiden lähteiden mukaan oli myös Turan rakastaja) palasi kostamaan, mutta kun ei löytänyt lääkäriä, ampui sen sijaan Turaa. Toivuttuaan Tura jäi kortittoman rattijuopon alle ja joutui kahdeksi vuodeksi sairaalaan. Hänet tuomittiin pyörätuoliin loppuiäkseen, mutta kolmen vuoden kuluttua hän harjoitteli jälleen karatea. Tura meni naimisiin poliisin kanssa ja myöhempinä vuosinaan työskenteli hammaslääkäriaseman sihteerinä.

Nyt Tura on siis kuollut, mutta ei poissa. Hän ja hänen uskomattomat rintansa inspiroivat muitakin kuin Quentin Tarantinoa. Tura oli myös Xenan tekijöiden idoli ja yhdysvalloissa tuotetun japanipornon suuri innoittaja.
Metallibändi Manhole nimesi itsensä uudelleen Tura Satanaksi ja kuuluisa argentiinalaisbändi Babasonicos omisti hänelle kappaleen Viva Satana!
Sitä kuunnellessa on hyvä pitää pieni hiljainen hetki. Tai ehkä kolme, sillä rinnat ansaitsevat omansa.

Pohdimme ystävieni kanssa, kuka on maailman kuuluisin turkulainen. Ehdotettiin Mikael Agricolaa. Mainittiin Saku Koivu ja Mauno Koivisto. Mutta kyllä se vaan on Touko Laaksonen, yli 150 000 Google-hitin erotuksella toiseksi kuuluisimpaan. No hyvä on, Laaksonen on oikeasti Kaarinasta, mutta liippaa tarpeeksi läheltä. Sama mies lienee myös Suomen kuuluisin kuvataiteilija kautta aikojen. Toki myös Suomen tunnetuin homo. Ja jos nyt superlatiiveja etsitään, kulttuurihistorioitsija Joseph W. Sladen mukaan Laaksonen on vaikutusvaltaisin koskaan elänyt homopornokuvien piirtäjä.

Nyt Laaksonen palaa kotiin. Turku juhlistaa kulttuuripääkaupunkivuottaan tuomalla Logomoon Tom of Finland -retrospektiivin, jonka teokset ovat lainassa Los Angelesissa sijaitsevan Tom of Finland Foundationin pysyvästä kokoelmasta. Näyttely on esillä 18.12. asti.

Esillä on kuvia koko taiteilijan uran ajalta. ”Varhaistuotantoa” edustavat kakarana piirretyt rosvo ja poliisi -sarjikset, joissa ei rehellisesti sanoen vielä näy montaakaan merkkiä taiteellisista lahjoista.
1930-luvun lopussa Laaksonen muutti Turusta Helsinkiin opiskelemaan. Hän alkoi piirtää komeita miehiä aluksi huvikseen itselleen ja ystävilleen.
Laaksonen palveli talvisodassa ilmatorjunnassa. Tältä ajalta on hänen mukaansa peräisin kiinnostus uniformuihin (natsiuniformut kiinnostivat häntä erityisesti – myöhemmin Laaksonen katui näitä töitä). Sodan aikana hän ei juuri piirtänyt, mutta palasi sodan jälkeen kouluun Helsinkiin. Sodanjälkeisen kuvat eroavat myöhemmästä tuotannosta niin piirrosjäljeltään kuin teemoiltaankin: niissä esiintyy keskiluokkaisia, jopa hempeitä hahmoja.

Vuodesta 1956 Tom of Finland alkoi piirtää kuvia yhdysvaltalaisiin bodauslehtiin kuten Physique Pictorial. Lehtien julkilausuttu tarkoitus oli esitellä kehonrakennusta, mutta todellisuudessa ne tarjosivat homomiehille silmäniloa aikana, jolloin homous oli kauheaa.
Teoksien miehet ovat sotilaita, metsureita, merimiehiä, nahkahomoja ja motoristeja. Suomalaisuus näkyy piirroksissa, jossa miehet saunovat tai uittavat tukkeja. Physique Pictorialin kanteen vuonna 1957 piirretty tukinuittokuva onkin yksi Tom of Finlandin kuuluisimpia töitä.
Äärimmilleen bodatut, v-malliset miehet ja pullistelu ovat läsnä teoksissa uran loppuun saakka. Valtavat lihakset (ja penikset) suorastaan tursuilevat ulos vaatekappaleiden alta. Miehet ovat - täysin poikkeuksellisesti tuon ajan homokuvastolle - hyväntuulisia, itsevarmoja ja äärimmäisen miehekkäitä.

Vuonna 1962 Yhdysvaltain sensuurikäytäntö lieventyi ja Laaksonen alkoi piirtää miehiä myös rehellisiin homolehtiin. Pääasiassa kuvat olivat yhä soft-pornoa, mutta enää niissä esiintyviä miehiä ei tarvinnut väittää heteroiksi kehonrakentajiksi.
Teokset ovat pieniä, usein vain A4-kokoisia lyijykynätöitä. Laaksonen olikin ensisijaisesti kuvittaja. Teokset ovat taitavia ja yksityiskohtaisia, mutta Laaksonen on pikemminkin kulttuurihistorian merkkihenkilö kuin suuri taiteilijavisionääri.

Esillä on myös taiteilijan tiettävästi viimeinen teos 1980-luvulta. Siinä on sekstataan kondomin kanssa. Laaksonen näki, kuinka homoseksi muuttui kielletystä ensin hyväksytyksi, sitten vapaaksi seksuaalisuuden juhlaksi, jonka HIV lopulta keskeytti. Laaksonen käsitteli asiaa lisäämällä kondomit kuviinsa.

Yksi teos pomppaa esiin. Siihen on kuvattu tavallisen näköinen nuori mies, ainoana fantasiamiesten armeijassa. Kyseessä onkin Laaksosen ystävä (rakastettu?) vanhoilta päiviltä. Hänen kuvansa korostaa entisestään sitä, että kaikki fantasiamiehet ovat normaalin ulkonäön tuolla puolen. 1950–1980-luvulla nämä kuvat olivat pullollaan fantastista riemua ja ylpeyttä seksuaalisuudesta. Nyt kun ihminen saa olla melko vapaasti homo, eivätkä kuvat tarjoa samanlaista vapautumisen kanavaa,
mieleen hiipii huoli siitä, asettavatko ne ulkonäköpaineita. Vai katsovatko homot näitä enää? Logomon näyttelyhän on suunnattu avarakatseisille valtavirtaheteroille. Onneksi joku kristillisessä tynnyrissä elänyt turkulainen sentään vähän paheksui yleisönosastolla.

Tom of Finland oli ehtinyt vaikuttaa ratkaisevasti homomiesten tapaan nähdä itsensä, toisensa ja asemansa kymmenien vuosien ajan. Suuri ilmiö Tom of Finlandista tuli 1980-luvulla, jolloin galleriat alkoivat esitellä homoeroottista taidetta laajemmin.
Tom of Finland oli ensimmäisiä taiteilijoita, joka yhdisti yltiömaskuliinisuuden ja homoseksuaalisuuden. Ennen häntä homon stereotyyppi oli (sekä valtaväestön että usein myös homojen keskuudessa) neitimäinen ja hintelä alistuja. Tom of Finlandin teokset antoivat homoille oikeuden miehekkyyteen. Hänen taiteellaan oli valtavan suuri rooli koko länsimaisen maailman homojen seksuaaliselle vapautumiselle ja homojen oikeuksia ajavien liikkeiden synnylle 1960- ja 1970-luvulla. Tom of Finland on tehnyt Suomea tunnetuksi maailmalla yli 50 vuotta. Siinä teille esimerkkiä, Suomen brändivaltuuskunta.

Tämän vuoden Docpoint-festarin valikoima on huima. Oikeastaan ainoa valituksen aihe on se, että ohjelmakartta on ahdettu niin täyteen, että upeita leffoja menee väistämättä sivu suun. Näillä täyttäisi helposti puolentoista viikon festarit, ja joukossa on sellaisia helmiä, että yleisöä luulisi riittävän. Tässä muutama pätkä, jotka tänään starttaavilla festareilla kannattaa ainakin tsekata.

I'm Still Here
Sitä luulisi, että jos on maailmankuulu näyttelijä Joaquin Phoenix, joka saa tehdä valtavan mielenkiintoisia rooleja sellaisissa elokuvissa kuin 8 MM – kahdeksan millimetriä, Gladiaattori, Signs ja Hotelli Ruanda, sitä olisi tyytyväinen. Vaan ei. Phoenix lopettaa näyttelemisen ja rupeaa räppäämään. Se on ammatillinen itsemurha. Lanko Casey Affleck alkaa dokumentoida Phoenixin surkeita keikkoja, törkeitä tempauksia, huumeidenkäyttöä ja vierailuja prostituoitujen luona.

Exit Through the Gift Shop
Innokas mutta vähemmän lahjakas dokumentaristi Thierry Guetta haluaa tehdä dokumentin maailman kuuluisimmasta katutaitelijasta Banksysta. Eihän siitä oikein mitään tule. Mutta osat vaihtuvat, ja pian Banksyn dokumentointi johtaa Guettan katutaiteen maailmaan ja taiteilijaksi. Kaikille, joita kiinnostaa katu- ja nykytaide sekä omituinen ja välillä huvittava liiketoiminta, joka taiteen ympärillä pyörii.

Lemmy
Motörheadin keulakuva Lemmy Kilmister juttelee lempiharrastuksistaan kolikkopeleistä ja sotahistoriasta. Yhtenä hetkenä nähdään, kuinka James Hetfield ylistää idoliaan, seuraavana sitoutumiskammoinen mutta lempeä Lemmy naljailee poikansa kanssa kotonaan. Erinomainen henkilökuva sopii myös niille, joita Motareiden musiikki ei puhuttele.

Family Instinct
Latvian maaseudulla on onneton kylä, jossa onnettomat ihmiset asuvat onnettomissa olosuhteissa. Insestistä syntyneiden lasten isä on vankilassa. Sukulaiset hakkaavat toisiaan kännissä kunnes rahat on ryypätty viimeiseen latiin. Talo hajoaa käsiin ja isoäiti katuu sitä, että ikinä synnytti tämän tuhoon tuomitun perheen. Kaikki on niin huonosti, että se on melkein koomista. Mutta ei ihan.

Inside Job
Miksi Yhdysvaltojen talous nyrjähti? Ohjaaja Charles Ferguson jäljittää syitä talouskriisiin ja dokumentoi ahdistavan tarkasti ne mokat, laittomuudet ja typeryydet, jotka johtivat talouskriisiin ja joiden takia sitä ei saatu hoidettua. Osansa saavat pankit, jotka petaavat liiketoimiaan kokaiinilla ja maksullisilla naisilla, petolliset pankinjohtajat, republikaanipoliitikot 1980-luvulta asti sekä Obaman hallinto, joka ei vaan osaa. Yhdysvaltalaiset ovat karun tilanteen edessä: jos he ovat tyytymättömiä demokraattihallinnon kyvyttömyyteen ratkaista kriisi, he voivat osoittaa tyytymättömyyttään äänestämällä republikaaneja, jotka aiheuttivat kriisin.

Sinkkuelämän säännöt
Bulgarialainen, Suomessa asuva ohjaaja Tonislav Hristov eroaa ja päättää löytää uuden rakkauden. Samaan pyrkivät hänen kolme kaveriaan. Alkaa kummallinen tosimaailman Sinkkuelämää, jossa nelikko käy läpi stylistit, tanssitunnit, käytösohjeet ja kuntoilumuodot. Olisiko ottajia Suomessa, vai täytyykö mielitietty hakea Bulgariasta?

Tankograd
Luulitko, että Tšernobylissä menee huonosti? Venäläiseen Tankogradin kaupunkiin verrattuna se on Eeden. Tankogradissa sijaitsi Neuvostoliiton aikana huippusalainen atomipommitehdas, jonka jäljiltä maaperä on kaksikymmentä kertaa radioaktiivisempaa kuin Tšernobylissä. Ruoho on punaista ja lähes kaikki lapset syntyvät vammautuneina. Kuiskitaan, että kaupunki on täynnä mutantteja. Perimätiedon mukaan vodka neutraloi radioaktiivisuuden vaikutukset, mikä johtaa kymmeniä vuosia jatkuviin ryyppäjäisiin. Outoa kyllä, tästä murheen pesästä ponnistaa kuuluisa Chelyabinskin nykytanssiteatteri.

Kongo-sarja
Yhdentoista elokuvan otos dokumentoi Kongoa siirtomaa-ajalta nykypäivään. Dokkarit ovat mitä suurimmassa määrin pahan mielen elokuvia. Weapon of War näyttää, kuinka julma sota-ase raiskaus on. Ghetto Millionnaires -elokuvassa tutustutaan rutiköyhässä Kinshasassa sinnittelevään dandy-yhteisöön, jossa ulkonäkö on köyhyyden keskelläkin kaikkein tärkeintä. State of Mind -elokuvassa psykoterapeutti yrittää parantaa orvot, pahoinpidellyt, nöyryytetyt ja raiskatut ihmiset. Congo in Four Acts -lyhytelokuvasarjassa tavataan muun muassa kuusivuotias kivilouhostyöläinen ja laskunmaksuvaikeuksien takia sairaalaan teljetyt naiset. Kiinnostavia ovat myös alkukuvina esitettävät Belgian siirtomaavallan aikana kuvatut dokkarit, joissa esitellään Kongoa valkoisen herrakansan näkökulmasta.

Vuonna 1992 japanilaiset alkoivat opiskella englantia aivan uudella tavalla. Siitä on kiittäminen Fuji Televisionin lanseeraamaa kieliohjelmaa nimeltä Eikaiwa Taisō Zuiikin' English, joka yhdistää aivan uudella tavalla kielen oppimisen ja aerobicin. Kun jaksot postattiin Youtubeen, niistä tuli nettihitti ja jälleen uusi todiste japanilaisen pop-kulttuurin kummallisuudesta.

Sarjan lähetysaika oli aamulla kello viisi. Aluksi juontaja esittelee näkemyksiään siitä, miten ihmiset oppivat kieltä. Hänen kuningasajatuksensa on, että eri kulttuurien ihmiset käyttävät päivittäisessä toiminnassaan eri lihaksia. Esimerkiksi japanilaisilla on erittäin vahvat alaselän lihakset, koska nämä kumartelevat niin paljon päivän aikana. Opiskeltaessa uutta kieltä kannattaa samalla treenata lihaksia, jotka ovat tuon kielen puhujilla luonnostaan vahvoja. Näin kieli jää paremmin päähän.

Jaksoja on kaiken kaikkiaan on 24, ja suurin osa löytyy Youtubesta. Jokainen jakso alkaa kuin tavallinen kieliohjelma. Jakson aluksi esitellään päivän lause, joka saattaa olla melko tavallinen (“Is there anyone who speaks Japanese?”) tai hieman kummallinen (“I was robbed by two men” tai “Hasta la vista, baby!”). Kun lause on esitelty ja kerrattu, siirrytään jumppasalille. Siellä kolme jumppa-asuun pukeutunutta tyttöä, Zuiikin Gals, toistaa yksinkertaisia jumppaliikkeitä hokee lausetta uudelleen ja uudelleen hermoja raastavan popin tahtiin. Kieltämättä lause jää soimaan päähän - tsekatkaa vaikkapa klippi episodista I have a bad case of diarrhea.

Miten tällainen ohjelma on päässyt syntymään? Se on osittain aito kieliohjelma, osittain komediasarja ja osittain taideteos. Fuji Television päätti antaa nuorille tekijöille mahdollisuuden näyttää osaamistaan. Se antoi kymmenille lahjakkaille mutta tuntemattomille sisällöntuottajille ja ohjaajille vapaat kädet suunnitella ohjelmia. Ohjelmat tehtiin kengännauhabudjetilla ja lähetettiin myöhään yöllä ja varhain aamulla – siis silloin, kun telkkaria katsotaan kaikkein vähiten. Tulos: läjä erittäin kummallisia mutta hyvin hauskoja ohjelmia, näytön paikka uusille tekijöille ja katsojaluvut nousuun. YLE voisi ottaa oppia.

Mitä Helsingin teattereissa kannattaa katsoa tänä keväänä? Minä katson ainakin nämä.

Q-teatteri
Corto Maltesen seikkailut
Ensi-ilta 17.2.

Kiitos Q-teatteri! Corto Maltesen tuominen lavalle on rohkea, jopa uhkarohkea kulttuuriteko. Faneja on vaikea miellyttää, mutta erinomainen alku on pestata lyhyeksi maltalaiseksi Tommi Korpela. Italialaisen sarjakuvataiteilija Hugo Prattin luoma sankari Corto Maltese on ammattiseikkailija, laivaton merikapteeni, romanttinen murhaaja ja vallankumouksellinen. Ohjaaja Fiikka Forsmanilla on materiaalinaan mestarillista tarinankerrontaa ja hivelevää kuvitusta – toivotaan, että niitä käytetään taiten!

Kansallisteatteri
Pohjantähti 2011
Ensi-ilta 17.2.

Saana Lavaste ja Mika Myllyaho ohjaavat yhdessä suurelle näyttämölle Täällä Pohjantähden alla -trilogian päivitetyn version. Molemmat ohjaajat valitsevat kirjoista viisi aihetta, joihin zoomaavat. Aiheita ovat vaikkapa naiskuva, työ, uskonto ja viha. Suomalaisuutta tietysti ruoditaan jälleen. Mika Myllyaho on Kansallisteatterin johtaja, Saana Lavasteen mahtavuutta voi tällä hetkellä äimistellä vaikkapa Kansallisteatterin Omapohjan näytelmässä Kristuksen morsian. Mukana myös Tuukka Huttunen, joka on esittänyt Aleksi Koskelaa jo kolmessa eri produktiossa (hän ei koskaan saa sanoa mitään ja aina hänet ammutaan lopussa) sekä kahdeksan aitoa hämäläistä maanviljelijää.

Ryhmäteatteri
Eduskunta
Ensi-ilta 1.3.

Loistava Susanna Kuparinen näytti Ylioppilasteatteriin ohjaamassaan Valtuusto-trilogiassa, miten kummallisia, hassuja ja typeriä ihmisiä Helsingin kaupunginvaltuustoon kuuluu. Seuraavaksi osansa saa eduskunta. Poliittisen satiirin materiaalina on käytetty muun muassa täysistuntojen keskustelupöytäkirjoja.

Ryhmikseltä kannattaa tietenkin katsoa myös 10.2. ensi-iltansa saava Rikos ja rangaistus. Raskolnikovista on tehty opinnot keskeyttänyt helsinkiläisnuorukainen ja klassikko on sijoitettu Kallion kaduille.

KOM-teatteri
Vadelmavenepakolainen
Ensi-ilta 30.3.

Pidin Miikka Nousiaisen romaanista valtavan paljon. Niille, jotka viettivät vuoden 2007 koomassa: kyseessä on tarina Mikko Virtasesta, kansalaisuustransvestiitista, joka haluaa olla ruotsalainen. Näytelmän on ohjannut ruotsinkielinen – tietenkin – Arn-Henrik Blomqvist, pääosassa Juho Milonoff.

Savoy-teatteri
The Tiger Lillies Freakshow
9.-13.5.

He onnelliset, jotka näkivät The Tiger Lilliesin edellisen Suomen teatterivierailun kymmenisen vuotta sitten, jaksavat puhua elämyksestään vieläkin. Freakshow juhlistaa kolmikon 20-vuotista taivalta, mutta friikkitrio todisti keikalla Korjaamolla marraskuussa 2009 olevansa yhä erinomaisessa iskussa. Freakshow esittelee sirkusta, nyrjähtänyttä teatteria, mustaa huumoria ja tietenkin trion kauniita, mutta perin juurin vinksahtaneita lauluja. Lavalle ryömivät syrjäytyneet, omituiset ja epämuodostuneet laulamaan ylistystä kaikelle kummalliselle ja epäkelvolle.

Viehättävä nuorten naisten juhla vai karut karjamarkkinat? Tätä pähkäiltiin viime viikolla New Yorkissa, kun Waldorf-Astoria-hotellissa järjestettiin International Debutante Ball, talven seurapiirikauden kohokohta. (Kyllä, täällä tunnetaan käsite winter social season.) Kyseessä ovat maan ja mahdollisesti maailman kuuluisimmat debytanttitanssiaiset.

Debytoinnin perinne juontaa juurensa ilmeisesti 1500-luvun Englannista, jossa naimaikäiset aatelisneidot esiteltiin kuningatar Elizabethin hovissa. Yhdysvalloissa debytanttitanssiaisa alettiin järjestää 1800-luvulla, ja niiden tarkoitus oli tiedottaa kosijoille siitä, että perheiden tyttäret ovat nyt vapaata riistaa. International Debutante Ball on järjestetty vuodesta 1954 lähtien aina parillisina vuosina.
Tilaisuus sai alkunsa neiti Consuelo Vanderbiltin kärsimyksistä. Marlboroughin herttuan tulevan vaimon oli matkustettava Englantiin asti debytoimaan. Matka kesti kaksi viikkoa, ja heti debytanttitanssiaistensa jälkeen neiti Vanderbiltin piti matkustaa Ranskaan toisiin hänen kunniakseen järjestettyihin juhliin. Neiti Vanderbiltin rankasta elämästä syvästi liikuttuneena newyorkilainen seurapiiriperhonen Beatrice Dinsmore Joyce päätti alkaa järjestää debytanttitanssiaisia, jottei hienojen perheiden herkkiä tyttäriä näin kovasti rasitettaisi.

Nykyään kyseessä ei ole niinkään avioliittomarkkinoiden avaus kuin sosiaalinen tapahtuma ja tilaisuus päästä pätemään.
Kutsun saaminen edellyttää sitä, että joku entinen debytantti suosittelee nuorta naista ja tämän perhettä, ja että valintakomitea katsoo hänet sopivaksi. Rahaa täytyy tietysti olla – pöytä iltajuhlassa maksaa 14 000 dollaria – mutta tärkeämpää on status. Täällä debytoi seurapiirien kerma koko maailmasta. Euroopasta (viime aikoina erityisesti Britanniasta, Ranskasta, Kreikasta ja Ruotsista) saapuu aatelisia, Aasiasta (eritoten Intiasta ja Hongkongista) siirtomaavallan aikana asemansa saaneiden sukujen tyttäriä. Yhdysvalloista ovat debytoineet esimerkiksi presidenttien Eisenhower, Nixon ja Johnson lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset. Listalla on rivi ruhtinattaria, herttuattaria ja paronittaria sekä esimerkiksi George Bush vanhemman pojantytär Ashley Walker Bush, The Huffington Post -lehden perustajan Arianna Huffingtonin tytär Christina Huffington, käsilaukkusuunnittelija Carlos Falchin tyttäret Ana Katherine ja Juliet Lee sekä Yhdysvaltain pörssin entisen johtajan ja Virginian senaattorin tyttäret. Kun juontaja Ivan Obolensky kehotti kaikkia niitä, joiden sukulaiset olivat allekirjoittamassa Yhdysvaltain itsenäisyysjulistusta, nousemaan ylös, monet pöytäseurueet pomppasivat jaloilleen.

Nuoret neidot ovat pukeutuneet valkoisiin, morsiuspukuja muistuttaviin mekkoihin ja pitkiin valkoisiin käsineisiin. Puoli kahdeksalta alkaa kättely. Kaikki debytantit kättelevät kaikki vieraat, missä hurahtaa helposti puolisentoista tuntia. Yhdeksältä syödään juhlaillallinen, yhdeltätoista alkaa varsinainen esittely.
Debytantit esitellään maittain ja osavaltioittain. Kansallislaulun tai muun tunnusbiisin soidessa tytöt talutetaan lavalle yksi kerrallaan. Debytantilla on kaksi saattajaa. Toinen on siviili, vaikkapa veli tai poikaystävä, toinen sotilas, yleensä paikallinen kadettikoululainen. Juontaja kuuluttaa, kuka on kyseessä (”The Countess Magdalena Maria Hapsburg-Lothringen from Austria, daughter of Archduke and Archduchess Markus Hapsburg-Lothringen”). Esitelty debytantti niiaa.
Illan odotetuin hetki on teksasilaisten nuorten naisten esittely. Teksasissa kaikki on suurempaa, ja niinpä teksasilaisdebytanttien ohjelmistoon kuuluu valtavan syvä niiaus, Texas dip. Tyylipuhtaassa dipissä nainen niiaa niin syvään, että hänen otsansa koskettaa lattiaa. Tai koskettaisi – viime hetkellä pää käännetään sivuttain siten, että maahan osuukin ohimo. Näin huulipuna ei likaa valkoista mekkoa. Samaan aikaan kädet levitetään muodostamaan suora linja niskan ja hartioiden kanssa. Kinkkisin vaihe on nousta niiauksesta jälleen jaloilleen. Teksasilaiset harjoittelevat dippiä jopa kuukausia, ja jokainen onnistunut dippaus kirvoittaa yleisöstä valtavat aplodit.

Suurta iltajuhlaa edeltää läjä pienempiä valmistavia kekkereitä kuten Bachelor's Brunch, äiti-tytär -brunssi, iltatilaisuus hotelli Plazan juhlasalissa sekä yliopiston tiloissa järjestetty verkostoitumistilaisuus.
Osa tuotoista käytetään hyväntekeväisyyteen. Ei tietenkään minkään nälkäisen afrikkalaislapsen ruokkimiseen, vaan paikalle nimeltä Soldiers’, Sailors’, Marines’, Coast Guard and Airmen’s Club. Se on Manhattanilla sijaitseva hotelli, jossa saavat majoittua tietyt armeijassa palvelleet henkilöt perheineen (eivät toki ilmaiseksi).

International Debytante Ball ei suinkaan ole mikään outo jäännös menneisyydestä. Yhdysvalloissa järjestetään satoja debytanttitanssiaisia joka vuosi. Juhlien suosio on kuitenkin hiipumassa. Vielä kymmenen vuotta sitten debytantteja oli kuutisenkymmentä, nyt enää puolet siitä. Vieraita oli vuosituhannen alussa tuhatkunta, nyt kuutisensataa. Muutama eurooppalainen debytantti perheineen tosin jäi pois lumimyrskyn takia peruttujen lentojen takia.
Tilaisuutta 27 vuotta luotsannut rouva Margaret Hedberg, juhlien perustajan tyttärentytär, joka debytoi vuonna 1963, ei usko, että lama olisi vaikuttanut tilaisuuden suosioon.
”14 000 dollaria? Uusi kello maksaa enemmän!”, hän kommentoi lehdessä. Hedbergin arvauksen mukaan perheet haluavat nyt juhlista intiimimmät, eivätkä siksi kutsu paikalle koko sukua kuten aiemmin.

Juhlia kritisoidaan paljon. Tänä vuonna suosituin kysymys oli se, onko moiseen pröystäilyyn syytä laman keskellä. Kysymys haiskahtaa moralismilta. Jokainen debytantti käyttää tuhansia dollareita pukuun (suosituin suunnittelija on muuten hääpuvuistaan tunnettu Vera Wang, debytantti vuodelta 1968), meikkiin ja kampaajaan. Hotelli palkkaa lisää kokkeja vääntämään pieniä lehtikullalla viimeisteltyjä suklaavadelmaleivoksia ja lisää tarjoilijoita jakelemaan niitä.
Jotkut huomauttavat, että ei ole syytä jatkaa aateliston karjamarkkinaperinnettä, jossa nuoria naisia kohdellaan pahimmillaan esineinä, parhaimmillaan objekteina. Mutta ehkä tämäkin valituksen aihe alkaa olla vanhentunut – eivätköhän kaikki debytantit ole juhlissa omasta tahdostaan, ja luultavasti ilman sen suurempaa avioliittopainetta.
Kolmannet toteavat, että kyseessä on juuri sellainen tilaisuus, joka lisää juopaa yhteiskunnan kerroksien välillä. Tällaisissa tanssiaisissa käyvät ammutaan vallankumouksissa ensin. Toisaalta kansa rakastaa seurata eliittinsä elämää – muistelkaa Linnan juhlien katsojalukuja.
Jotenkin debytanttitanssiaiset tuntuvat väärältä ja ällöltä, vaikka en osaa järjellä perustella, miksi. Yritin tarkastella sisintäni ja kuulostella, voisiko kyseessä olla kateus, mutta en usko. (Olen usein kateellinen tutuille ja tuntemattomille, mutta nyt kateutta ei löytynyt.) Jokin tilaisuudessa hiertää ajatustani siitä, millainen on moderni nainen, sekä härnää sisäistä sosialidemokraattiani samalla tavalla kuin edellisen blogauksen sponsorilaatat puistonpenkissä.

Siskoni on niitä ihmisiä, joilla on aina penaalissa kynät teroitettuina ja kalenteri värikoodattu. Itse teen joka vuosi lupauksen, että niin on muuten minullakin ensi vuonna, mutta jo tammikuu osoittaa, ettei tätä tule tapahtumaan tänäkään vuonna. Puoliksi pureskeltu lyijykynä kassin pohjalla, ja silloin tällöin tallessa oleva ilmaiskalenteri ovat todellisuutta minulle. Tänä vuonna en sitten enää jaksanut edes luvata mitään. Vuosi 2011 on aikatauluttomuudelle pyhitetty.

Lupaustani toki siivittää uusi elämäntilanne. Jos en viettelisi äitiys”lomaa”, tuskin olisin päätynyt näin radikaaliin rentouslupaukseen. Kolme kiloa uutta ihmislihaa kuitenkin on opettanut jo muutamassa viikossa, että mikään aikataulu tai suunnitelma ei kuitenkaan toteudu määräajassa, joten turha edes yrittää. Tästäkään huolimatta minun ei tarvitse kuitenkaan tyytyä täydelliseen kieltäymykseen kalenteriostoksilla. Huithapelin kalenterivalinta on Lehti-lehden tekijöiden ”Rakas almanakka vuodeksi 2011 jälkeen Vapahtajamme Kristuksen syntymän”.

Rakkaassa almanakassa on paljon kaikkea vekkulia. Kalenterin ekstrat ovat todellisia lisukkeita, nyt ei puhuta mistään nimilistoista tai valuuttamuuntimista almanakan takana, vaan aivan jostain radikaalista pikkukivasta. Almanakka on mm. lisännyt vuoteemme yhden kuukauden lisää sopivasti siihen heinä- ja elokuun väliin tarjoten ” pidemmän kasvukauden kotimaisille vihanneksille ja epämiellyttävän yllätyksen kaikille mökillä sukulaisten kanssa kärvisteleville”. Lisäksi kalenterista löytyy maailman ensimmäinen manuaalinen gps-navigaattori, sekä taulukko, joka auttaa tunnistamaan kansanedustajat painon ja pituuden mukaan.

Kun yläasteaikainen historianopettajamme totesi, että tiistai on ”kaikista päivistä päivin” kiteytti hän tietämättään Rakkaan almanakan yhden peruselementeistä. Almankan huippukohta löytyykin siitä, ettei tiistaipäivillä ole sotkettu muuten niin mukavia viikkonäkymiä. Kaikki vuoden vittumaiset tiistait on koottu kalenterin loppuun omaksi osiokseen, joten ne eivät pilaa arkisuudellaan muuten niin kivoja viikkoja.

Ja lopuksi tämän viikon navigaattorineuvo: ”Kulje suoraan eteenpäin 500m ja käänny oikealle.” Näillä eväillä uuteen vuoteen, ihmiset!

Terveiset New Yorkista! Täällä rikkaat ovat rikkaita.
Rikkaiden yksi tapa käyttää rahojaan on antaa ne museoille. Tyypillinen tapa on nimetä itsensä mukaan saleja tai käytäviä, superrikkaat ja vähemmän vaatimattomat nimeävät itsensä mukaan kokonaisen museon. Systeemillä saadaan aikaan maailman parhaat museot, mutta sillä on myös hyvin häiritseviä piirteitä.

Tarkastellaanpa aluksi lähemmin vaikkapa Luonnonhistoriallisen museon sponsorointikäytäntöjä. Museo on osittain valtiorahoitteinen, osittain se pyörii lahjoituksilla.
Alimmalla tasolla on ryhtyminen museon tukijaksi, membership. 70 dollarilla vuodessa pääsee ilmaiseksi kaikkiin näyttelyihin, saa museon lehden vuosikerran, 10-15 prosenttia alennusta museokaupan ja kahvilan ostoksista sekä pääsee toisinaan osallistumaan vain jäsenille tarkoitettuihin kiertokävelyihin. Tämä on kuitenkin paarialuokan jäsenyys – kukapa haluaisi olla vain member, kun voi olla supporter ($ 400), sponsor ($ 800) tai friend ($ 1000)? Nämä pääsevät jo vuotuiseen jäsenille tarkoitettuun vuosijuhlaan sekä jäsenaamiaiselle, saavat järjestää lapsensa synttärit museossa ja voivat jättää takkinsa erityiseen, vain jäsenille tarkoitettuun naulakkoon. (Lisää jäseneduista täällä.)

Sitten ovat lahjoittajat, jollaiseksi pääseminen vaatii jo tuhansia, jopa miljoonia dollareita. Museoiden salit, huoneet ja oikeastaan kaikki mahdollinen on nimetty isojen lahjoittajien mukaan - Samuel J. and Ethel LeFrak Theater, Milstein Hall of Ocean Life, Arthur Ross Terrace ja niin edespäin. Koska pelkkä salien nimeäminen ei riitä, voi myös niiden huonekalut nimetä itsensä mukaan. Penkki Samuel J. and Ethel LeFrak Theaterissa maksaa 2500 dollaria, Milstein Hall of Ocean Life:ssa 35 000 dollaria ja Arthur Rossin kattoterassilla 50 000 dollaria. (Veikeä tapa erotella nousukkaat todellisista superrikkaista – jollain on penkki, toisella se sali, jossa penkki sijaitsee.)

Tämä johtaa siihen, että museon on täynnä nimiä. Tyyppejä, joista tiedämme yhden asian: he ovat rikkaita. (Sen sijaan emme voi päätellä, että he ovat upeita tieteenrakastajia, jotka hyvää hyvyyttään lahjoittavat valtavia omaisuuksia museolle. Ison osan lahjoituksesta saa vähentää veroissa, esimerkiksi tuhannen dollarin lahjoituksesta voi vähentää 944 dollaria.)
Muuta emme tiedä, vaikka kysymyksiä herää paljon. Esimerkki: täytetyn manaatin vieressä on lappu, joka kertoo, että se on kunnostettu Magda Thompsonin avokätisellä lahjoituksella. Onko Magda Thompson saanut valita, mikä eläin hänen rahoillaan kunnostetaan? Miksi hän on valinnut juuri manaatin? Onko hän suuri manaattien ystävä? Antaako kukaan rahaa tylsien matojen kunnostamiseen?

Samanlainen käytäntö on muissakin museoissa. Mitkä ovat tällaisen sponsoroinnin hyvät ja huonot puolet?
Hyvät ensin: maailman parhaat museot. Maissa, joissa lahjoituskulttuuri on pisin ja syvin, siis Yhdysvalloissa ja Britanniassa, sijaitsevat maailman parhaat museot. Näissä maissa on riittävästi rikkaita, jotka voivat antaa rahaa museoille. Museot eivät useimmiten pyöri yksinomaan lahjoittajien varassa, vaan museon ylläpitoon osallistuu myös valtio, osavaltio tai kaupunki.

Sitten huonot: ensinnäkin outo vinouma verotuksessa. Hyväntekeväisyyteen annetut rahat voi vähentää verotuksessa, joten samalla kun rikkaat tekevät hyväntekeväisyystyötä, valtio menettää verotuloja. Tämä johtaa siihen, että rikkaat voivat osittain päättää, minne heidän verorahansa käytetään. Köyhät eivät voi.

Toisekseen sponsorointikäytäntö johtaa joskus taiteen sensuroimiseen. Vähän aikaa sitten Washington D.C:ssa sijaitseva National Portrait Gallery poisti näyttelystä David Wojnarowiczin aidsia käsittelevän teoksen Fire In My Belly. Syynä oli se, että vaikutusvaltaiset republikaanit ja katoliset - joista moni oli museon sponsori - painostivat ja uhkailivat museota. Nyt teos on esillä New Museum of Contemporary Art -nimisessä taidemuseossa New Yorkissa. Kävin katsomassa; krusifiksin päällä ryömiviä muurahaisia, heinäsirkkoja, mies vetää käteen. Ihan hieno teos, mutta ei siis mitään poikkeuksellisen moraalitonta tai kauhistuttavaa. Tässä pätkä:

Kolmanneksi sponsorijärjestelmän ylläpito vaatii museoilta yllättävän suuria panostuksia. Lahjoittajien hyysääminen erilaisilla gaaloilla, yksityiskierroksilla, aamiaisilla ja lasten synttäreillä syö rahaa ja työvoimaa. Toki museo jää plussan puolelle, mutta tässä törmätään jälleen ongelmaan lahjoitusten verovähennyskelpoisuudesta.

Neljäs sponsoroinnin häiritsevä piirre on vähän vaikeampi selittää, mutta yritän. Se on rikkaiden ihmisten jatkuva läsnäolo. Lähes kaikki isot museot toimivat sponsoroinnilla, mutta rikkaiden nimiä tulee esiin myös muualla. Keskuspuiston penkeissä on lahjoittajien nimet. Keskuspuistosta voi adoptoida puun ja saada nimensä laattaan puun viereen. Julkisia rakennuksia ja niiden osia nimetään isojen lahjoittajien mukaan. Tämä johtaa siihen, että asiat, joiden pitäisi kuulua ihan kaikille - puut, puiston penkit, kansallisten museoiden kokoelmat - ovatkin yhtäkkiä yhden rikkaan henkilön nimissä. Meidän pitää tuntea kiitollisuutta näitä rikkaita ihmisiä kohtaan. Meitä muistutetaan jatkuvasti siitä, että ilman Oscar Sullivania sinäkään et istuisi siinä penkillä ja katselisi Mary Hartzin sponsoroimaa puuta. Se on sitä paitsi valheellista, koska puistoon käytetään myös julkista rahaa ja Oscar on jo aikaa sitten vähentänyt penkkinsä veroissa.

Mitä mieltä olette? Nousisiko suomalaisten museoiden taso, jos tänne juurrutettaisiin sponsorikäytäntö? (Tällä tarkoitan yksityishenkilöiden sponsoroimia asioita, firmathan sponsoroivat meilläkin jo suurta osaa näyttelyistä.) Pitäisikö lahjoitusten olla verovähennyskelpoisia? Harmittaisiko, jos lähipuiston orapihlaja-aidassa komeilisi Nalle Wahlroosin nimi? Ja ennen kaikkea: minkä eläimen kunnostamisen sinä sponsoroisit?