Elokuvat

Brittilaulajatar Amy Winehouse on tottunut olemaan tabloidilehtien kansissa. Milloin on päivitelty 26-vuotiaan mimmin alastonposeerausta, milloin alkoholiongelmaa tai keuhkolaajentumaa. Milloin kiertueen peruuntumista syystä, että Amy päätti kokeilla heroiini-kokaiini-ekstaasi-ketamiini-alkoholi-cocktailia ja päätyi sen vuoksi (yllättäen) sairaalahoitoon.

No nyt Amy on noussut taas uutisotsikoihin, mutta tällä kertaa todellakin omilla avuillaan – nimittäin vaginallaan. Celebitchy.comin mukaan Winehouse on lähtenyt tähdittämään kuukautiskuppiyhtiö Mooncupin markkinointikampanjaa ja kertonut samalla, millä lempinimellä hän sitä itseään kutsuu. Ja meille kaikille tiedoksi, Winehousen vaginan nimihän on siis VaJew-Jew.

Mikäpäs siinä. Tai ketä kiinnostaa? Riippuu kuulijasta. Joka tapauksessa on mukavaa nähdä Winehouse otsikoissa kerrankin positiivisen asian merkeissä. Neljän vuoden levytystauon jälkeen tosin olisi ehkä aika saada mimmiltä jotain uutta musiikkinäytettäkin. Huhujen mukaan tänä vuonna se kolmas albumi saattaisi ilmestyä. Ehkä.

Lisää vaginoille annettuja lempinimiä täältä:

http://loveyourvagina.com/

Metallican Some Kind of Monster? Anvil? Devil and Daniel Johnston? 2000-luku on tuottanut suuren määrän loistavia ja vähemmän loistavia rockumentteja. Mutta mikä niistä on paras? Jotkut ovat kerta kaikkiaan sitä mieltä ettei musadokumentteja voi arvostella puolueettomasti. Mielipiteeseen vaikuttaa aina pitääkö itse yhtyeestä. Mutta toisaalta, The Dandy Warholsia and The Brian Jonestown Massacrea seuraileva Dig oli monien mielestä myös aivan helvetin hyvä elokuva.

Tässä kuussa elokuvissa on pyörinyt mm. Dr. Feelgood-dokumentti Oil City Confidential ja The White Stripesin Under Great White Northern Lights.

Jälkimmäistä näytetään punaisella plyyshillä vuoratussa lontoolaisessa art deco-teatterissa joka stemmaa täydellisesti rock-bändin karamelliraitakuosiin. Teatteriesityksen ja DVD:n julkaisun välillä on vain muutama päivä mutta sali on silti täysi. Leffassa seuraillaan duon 2007 Icky Thump kiertuetta Kanadan peräkylillä ja osa leffasta kuvattu on mustavalkoiselle. Bändi soittaa länkkäritunnelmissa version Dolly Partonin Joline-biisistä ja vetää keikan inuiiteille. Se myös soittaa maailman lyhyimmän, yhden E- nuotin kestoisen keikan.

Minulla on ongelma: tahtoisin pitää The White Stripesin UGWNLsta. Vaikka Megin rummutus ja Jackin power chordsit kuullostava levyllä loistavalta, leffassa puolitoistuntinen alkaa käydä pitkäksi ja osoittaa ettei hyvä musiikki todellakaan ole hyvän rockumentin tae.

Sitäpaitsi Jack White, joka on vuodesta 2005 asunut Elviksen osavaltiossa Tenneseessä, tuntuu leffassa ilmentävän taipumusta väsyttävään elvistelyyn. Kuningas aloitti Hollywood-uransa päälle kolmikybäsena ja esiintyi kaikkiaan 33 kokoillan elokuvassa. Entä Jack White? Tähän mennessä hän on saanut tunnustusta roolistaan elokuvassa Päämääränä Cold Mountain. Hän on itseasiassa esiintynyt myös roolissa Jake Kasdanin musabisnes-parodiassa -yllätys yllätys -Elvis Presleynä.

Jussi Ahlroth kirjoitti Hesariin mielenkiintoisen jutun otsikolla "Peliyhtiöt painostavat toimittajia". En ole ihan samaa mieltä joka asiasta siinä, mutta pitää ehdottomasti paikkansa, että peliyhtiöiden tapa hemmotella pelitoimittajia on usein aivan älytön: en usko, että olen ikinä ollut yhdelläkään jutuntekoreissulla sellaisessa hotellissa, joka sopisi budjettiini, jos olisin itse maksumiehenä.

Jutun esimerkki Assassin's Creed II -pelin saamista positiivisista ennakkojutuista on kuitenkin vähän harhaanjohtava, sillä siitä unohtuu se yksinkertainen tosiasia, että se on helvetin hyvä peli. On tietenkin myös totta, että PR-tyypit yrittävät aina näillä reissuilla antaa pelistä mahdollisimman hyvän kuvan ja joskus manipuloida melko häikäilemättömästikin, mutta sehän on mainosmiesten duuni, eikä siinä sinänsä ole mitään vikaa -- paitsi tietenkin sen verran, kun mainosmiesten duunissa yleensä, mutta se on sitten asia erikseen.

Toisaalta: eräällä reissulla oltiin hotelliksi muutetussa englantilaisessa kartanossa, joka oli melkoisen pramea. Toimittajakarjalle oli järjestetty poikkeuksellisen isot huvitukset -- oli teemaan sopivaa ohjelmaa ja kaikenlaisia älyttömyyksiä: reissun aikana muun muassa ajeltiin ärhäkällä nelivetoisella vehkeellä mutaisella esteradalla samalla, kun muut osallistujat ammuskelivat kohti paintball-aseilla. Päivällinen oli aika upea, eikä kellekään takuulla jäänyt jano. Valehtelisin, jos sanoisin, etten viihtynyt.

Mutta. Itse peli ei kuitenkaan näyttänyt kovin kummoiselta, sitä esiteltiin varsin valikoiden ja melko epämääräisesti, ja mikä pahinta, sitä ei saanut edes pelata itse tapahtuman aikana. Koko reissun varsinaisesta kohteesta jäi minulle ja muille paikalla olleille toimittajille melko negatiivinen kuva, eikä reissu tuottanut kovin kummoista hypeä. En kirjoittanut itse sen varsinaista arvostelua pelin ilmestyessä, enkä muista mikä sen arvosana oli, mutta GameRankings-sivuston mukaan pelin pistekeskiarvo on 72% hujakoilla -- ei siis todellakaan mikään suuri menestys, eikä se ollut sitä kaupallisestikaan. Ei voida sanoa, että kaikki tämä pelleily olisi juurikaan parantanut pelin asemia. Tämä ei mielestäni ole mitenkään poikkeuksellista.

Voin tietenkin vain puhua omasta puolestani, mutta omat kokemukseni ja kollegoiden kanssa käydyt keskustelut antavat syytä väittää, että ainakaan valtaosiin toimittajista nämä kikat eivät tehoa juuri siksi, että ne ovat niin yleisiä. Ensimmäisellä reissulla noviisitoimittaja on toki vaikuttunut, mutta pian se muodostuu standardiksi, johon ei erityisemmin kiinnitetä huomiota. Lopulta se pelin laatu on se ratkaiseva tekijä ainakin kokonaiskuvan kannalta.

Luulen, että kyse on oikeastaan eräänlaisesta hallinnasta riistäytyneestä kilpavarustelusta: kun se tietty kohtelun taso on saavutettu, siitä ei voida enää helposti tinkiä, ettei pressille tule sellainen kuva, ettei julkaisija seiso tuotteen takana.

Olen itse tehnyt peliarvosteluja vuodesta 1999 lähtien ja ollut useilla kustantajien maksamilla jutuntekoreissuilla, enkä ole koskaan törmännyt tilanteeseen, jossa joku olisi vaatinut minulta tiettyä minimiarvosanaa tai että olisin kokenut, että minun olisi nyt pakko antaa jostain asiasta positiivinen kuva.

Yksi syy tähän on varmasti myös se, etten ole koskaan itse ollut tilanteessa, jossa päätoimittaja olisi ollut rähmällään sen julkaisijan suuntaan ja suostunut johonkin älyttömään ehdotukseen. Kyllä niitä ehdotuksia tulee, jos asiaa toisessa päässä hoitava PR-tyyppi vain on tarpeeksi röyhkeä -- ja usein on. Omalla kohdallani kukaan ei kuitenkaan ole päättänyt suostua johonkin höpöhöpöehdotukseen. En suinkaan väitä, ettei kukaan koskaan suostu, mutta niin ei ole onneksi tapahtunut minun kohdallani.

Todellinen ongelma ei mielestäni olekaan se, että PR-ihmiset ehdottelevat asioita, koska markkinointiosastojen ihmiset nyt vaan ovat sieluttomia ja täysin hävyttömiä aliolentoja, joita eivät sido mitkään oikeiden ihmisten kohtuus- tai moraalikäsitykset. Varsinainen ongelmakohta piilee siinä, että vaikka useimmat julkaisut sanovatkin asiattomille ehdotuksille "ei", varmasti löytyy aina niitäkin, jotka sanovat "kyllä". Ja tietenkin murentaa maata kaikkien alta.

Kannattaa lukea myös Juhana Petterssonin erinomainen blogikirjoitus, joka myös kommentoi samaa artikkelia.

Käydessään eilen puffaamassa lontoolaisille uutta kauhukomediaansa Burke and Hare, John Landis tyypilliseen tapaansa parjasi Hollywoodia. Tähtisysteemi on bullshit. Lipputulot ovat ainoa kriteeri ohjaajan loistavuudesta. Tekniset innovaatiot tulevat ja menevät. Kun elokuvakameroihin kehitettiin zoom oli tuloksena elokuvia joissa -yllätys yllätys, zoomailtiin aivan helvetisti ja useimmiten ilman mitään syytä. Samoin CGI on tehnyt tietä 3-D renesanssille. Landisin mielestä Avatar "näyttää todella hyvältä, mutta on tosiasiassa "Vitun tyhmä elokuva".

Elokuvan nuolikohtaukset ovat ohjaajan mukaan pelkkää vanhan kierrätystä. " No oletko koskaan nähnyt 3-d länkkäriä The Charge at Feather River vuodelta 1953?" Landis kysyy ja pitää tauon. "Katso niin tajuat mistä Cameron on saanut idean nuoliinsa" Landis sanoo.

200-päinen yleisö purskahtaa kuin sitcomin laugh trackillä.

Ja ivallisella äänellä Landis paljastaa että Landisin ohjaamasta Michael Jacksonin Thriller-videosta ollaan valmistelemassa 3-d -versiota! Tuskin maltamme odottaa! Pitänee odottaa kunnes Landis saa käräjät päätökseen Jacksonin maksamattomista royalteista.Maksamatta on edelleen muutama miljoona.

On monia jotka pitävät Landisia itsekeskeisenä paskapäänä. Mutta tiliinsä on laskettava Ray Ban -renesanssin ensimmäinen aalto 1980-luvulla. Se pakotti hakunilalaisen huoltomiehenkin sonnustautumaan lounastauolla "reiskoihin" Hiacensa hytissä. John Belushin ja Dan Aykroydin suorituksen myötä Blues Brothersissa (1980) elokuviin syntyi uusi "kaurismäkeläinen" stereotyyppi,mies mustissa. Hänen 1990-luvulla tuottamansa Dream On tv-sarja toimi ponnahduslautana monille spin-off sarjoille Frendeistä Frasieriin.

Mutta John Landis on tehnyt myös elokuvahistorian parhaan ihmis/susi muodonmuutoksen. Ihmissusi Lontoossa -elokuvan metamorfoosi peittoaa mennen tullen tietokoneavusteisen CGi pikkuveljensä The Wolfman -remakessa (tai missä tahansa nykyelokuvassa). Universal yritti kosia Landista. Mutta tyypilliseen vinoon tyylinsä Landis kieltäytyi, koska hyvää on turha yrittää parannella.

Universalin uusintaversiossa tekniikka voi olla edistyneempää, mutta mitään pelottavaa siinä ei ole. Kysymys kuuluu: miten on mahdollista että Landisin 1981 tehty kauhukomedian groteski revittely onnistuu olemaan paljon inhottavampaa, vaikuttavampaa ja parempaa kuin kolmekymmentä vuotta myöhemmin tehdyssä "edistyneemmässä" tietokoneavusteisessa versiossa?

Tsekkaa jos et usko, juuri tästä Michael Jackson sai idean Thriller-videoon:

http://www.youtube.com/watch?v=InnMUffpgrU

Yksi videopelialan hauskoja puolia on se, että se kehittyy jatkuvasti. Kyseessä on vielä suhteellisen nuori ilmaisumuoto, jonka muoto ja mahdollisuudet ovat pitkälti sidottuja teknologian ja osaamisen kehitykseen. On tietenkin totta, että mullistavia pelejä tulee suhteellisen harvoin -- valtaosa tarjonnasta koostuu jalostetuista versioista vanhoista peleistä, mutta aina välillä nähdään jotain uudenlaista. On aina kiehtovaa, kun jokin tarjoaa todella pysäyttävän kokemuksen, olipa sen takana sitten innovaatio tai yksinkertaisesti vanhoilla keinoilla tyylipuhtaasti toteutettu peli.

Luulisi, että tällaista innovaatiota arvostettaisiin, mutta pelaajat ovat -- tai ainakin hyvin äänekäs osa pelaajista on -- kuitenkin suurelta osin hyvin konservatiivista porukkaa: aina kun joku tekee jotain uutta ja erilaista, vastassa on hurja huutokuoro, jossa koko ajatus dissataan paskaksi ennen kuin kellään on edes mitään oikeaa käsitystä siitä, mistä on kyse. Tyypillisesti heti aluksi keksitään jonkinklainen skenaario, jossa uusi juttu ei ole hauska, ja sen jälkeen päätetään, että kokonaisuus tietenkin koostuu lähinnä tästä skenaariosta, joten selvästi koko homma on ihan turha ja huono, ja jos joku vain olisi kuunnellut Äänekästä Ihmistä Internetissä, maailma olisi parempi paikka.

Ehkä kummallisinta on, miten henkilökohtaisesti kaikki otetaan. "Miten joku kehtaa perustaa ravintolan, jonka ruokalistalla on maksaa? Inhoon maksaa!" Tämä ilmeinen kyvyttömyys suhtautua asiaan mitenkään neutraalisti on aika masentava -- ei voida vain sanoa, että tuo ei taida olla minulle ja jättää asiaa siihen, vaan heti pitää vetää raja hiekkaan ja julistaa, että kaikki mikä on sen takana on vihollinen. Ilmiö ei tietenkään rajoitu pelkästään videopeleihin, vaan tällainen hyvin kapeakatseinen heimoajattelu kukkii joka paikassa, josta löytyy faneja.

Hieno esimerkki tästä löytyy Latino Review -sivustolta, jonka eräälle toimittajalle lähetettiin Universal-studiolle suunnattu avoin kirje, jossa valitettiin katkerasti siitä, että uuden Wolfman-leffan ihmissusi oli tehty väärin, koska se ei ollut samanlainen kuin Twilight-leffoissa. Erityisesti kritisoiitiin sitä, että ihmissusi oli karvainen hirviö ja sitä, että sen muka voisi tappaa hopealuodilla. Se, että kirjoittaja ei ilmeisesti tiedä ihmissusisatujen historiasta ja perinteistä yhtään mitään on tietenkin aika masentavaa, mutta se on oikeastaan toisarvoista: oleellista on se, että asiasta pitää tuohtua ihan vitusti, koska on olemassa yksi universaali totuus ihmissusien luontesta, ja kaikki siitä poikkeava on välittömästi uhka.

Asia nousi hiljattain esiin myös Pelaajan (teknisistä syistä pilalle menneessä, valitettavasti) podcastissa vieraillessani. Lukijakysymyksessä tuotiin esille ns. casual- ja hard core -pelien välinen suhde. Siinä oltiin hyvin huolissaan siitä, että voi kauhia, mitä nyt tapahtuukaan, kun casual-pelejä tulee koko ajan lisää? Pitäisikö tuolle nyt sitten itkeä vai nauraa? Ei se, että Peggle on suosittu -- ja syystä, koska se on ihan helvetin hyvä peli! -- tarkoita millään muotoa sitä, että esimerkiksi FPS-räiskintäpelit tulisivat mitenkään vähenemään. Niin kauan kun niitä myydään miljoonia tai kymmeniä miljoonia kappaleita, on ihan takuuvarmaa että niitä myös tehdään. Ei ole mitään syytä huoleen.

Totta kai muutoksia tulee, mutta sellaista se on -- ja hyvä niin. Ajatus siitä, että pitäisi vain tehdä koko ajan samaa vanhaa juttua ja että mikään ei saisi muuttua millään merkittävällä tavalla on aika masentava.

Seurasimme 19 v. Liisan matkaa ihmemaahansa pienessä neitseellisessä nousussa. Vierustoverini joi punaviiniä, tyttösystävä teetä. Ja uskokaa, 3-d toimii jos mukana on kemiallinen stimulaatio. Olimme koko elokuvaseurue sitä mieltä että Finnkinon tulisi ottaa oppia Britannian suurimmasta elokuvaketjusta jolla on 834 screenin lisäksi, poppareiden ohella tarjolla ainakin kahta olutlaatua.

Paikalliset elokuvaketjut tuntuvat kilpailevan sortimenteillaan:Everyman-teatteri on laajentanut tavanomaisen popparisetin huikeisiin mittoihin. Väkevien puolelta löytyy Finlandia vodkaa, tomaattimehuvodkaa, Bombay Sapphirea ja Havana Clubia. Cockaileissa Mojito, Margarita,perus GT yms. Pitkän elokuvamaratonin kyytipojaksi teatteri suosittelee NV Laurent Perrier-skumppaa. Listalla on myös kakkuvalikoima, deli-osasto ja homejuustolautasia. Penkkirivien väleissä on sydämenmuotoisia pikkupöytiä joilla voi lepuuttaa pikareja ja espressokuppeja.

Liisa Ihmemaassa-elokuvan aikana juominen tuntuu sitäkin oikeammalta Liisan Drink Me-komennon ilmestyessä valkokankaalle. Filmo-kulinaristisen assosisaation vahvistaa tosiseikka että Tim Burton on perustanut Valkoisen kuningattaren hahmon paikalliseen tv-kokkiin.

Englantilainen Nigella Lawson on Burtonin mukaan selittämättömällä tavalla hiukan "kahjo". Lawsonilla ei ole mitään tekemistä elokuvan kanssa mutta on todennäköistä että hänen kokkiohjelmansa katsojaluvut nousevat Burtonin viittauksen ansiosta.

Ihmemaan 3-d psykedeliaa hiukan nakertaa tietoisuus että kolmiulotteisuuden illuusio leffassa on toteutettu jälkikäteen digitalisesti tuunaamalla, hiukan samaan tapaan kuin tv-uutisten säätiedotteissa. Todellisuudessa niin Mr. Meteorologi kuin Johnny Deppkään ei seiso vasten Suomen karttaa vaan hänen takanaan on vihreä lakana. Lopputuloksena katseltava kuva on hädin tuskin uskottava sämpläys monista päällekkäisistä kuvista.

Kädessäni lämpenevä Newcastle Ale hiukan lievittää 3-d elokuvalle tyypillistä 30% värihäviötä. Olemme sitä mieltä että tästä lähtien hyvän 3-D kokemuksen voi taata ainoastaan jakamalla katsojille katselulasien ohella bisseä.

Tai pikku manuaalin josta käy ilmi kuinka 3-ulotteisuudesta päästään eroon.

Ystäväni demosi hiljattain ns. 3-d dekonstruktion niille jotka kaikesta hypetyksestä huolimatta haluavat pitäytyä old skool 2-D:ssä.
1.Otetaan kaksi kappaletta 3-d silmälaseja ja irroitetaan molemmista oikea linssi.
2.Otetaan toinen sankakykloopeista ja heitetään viimeinen vasen mäkeen.
3.Laitetaan kahteen tyhjään aukkoon molemmat oikeat.
4.Todetaan oluen rohkaisemana: Fuck You, Mr. Cameron!

Miten ylläpitää viehättävää vaarantunnetta futiskatsomoissa jos yleisö koostuu suurimmaksi osaksi toimitusjohtajista?

Futiselokuvien väkivaltaisuus on onneksi kompensoinut futisyleisön nörttiytymistä ja toiminut sijaiskokemuksena kaappihuligaaneille jotka elättävät fantasioita kannattajien välisistä nyrkkitappeluista.

Sellaisille kuin minä tai Nick Hornby.

Mutta Ihmeellinen tosiseikka on että 2000-luvun futiselokuvissa seikkailee edelleen harvemmin Homo hornbiensis-heimoon kuuluvia moderneja Älykköhuligaaneja. (Nick Hornby totesi jo 1990-luvulla lajin kannattajakunan muutoksen. Se oli alkanut ilmentää silkkaa kilttien ja hiukan orpojen yliopistopoikien uhmaa). Tarinat sijoittuvat usein futiksen rauta-aikaan 1970-luvulle eivätkä heijasta uutta todellisuutta. VERI on kaikkien seuraavien futisleffaklassikkojen raaka-aine:

1) The Arsenal Stadium mystery (1939)
Arsenal pelaa Trojansia vastaan ja yhtäkkiä vastapuolen edustaja tipahtaa kuolleena nurmelle.
Etsivä Slade kutsutaan hätiin
2) Escape to Victory (1981)
Perustuu tositarinaan Ukrainalaisesta futisjengistä joka joutui Natsien vangiksi
3) Football Factory (2004)
Danny Dyer, Essexin hemmo juo kaljaa, kiroilee ja tappelee
4) Green Street (2005)
Elijah Wood fanittaa West Hamia tässä huligaaniflikassa. Kriitikot pitivät elokuvan väkivaltakuvauksia liioiteltuina
5) The Firm (2009)
Dom, wannabe-huligaani tappelee tiensä kaveripiirin suosioon

Poikkeuksen tähän veriseen rutiiniin tekee ensi-iltaan maaliskuussa tullut Shouting Men. Hikiseen bussiin tunkeuneet fanit lähtevät katsomaan FA-cupin matsia Newcastleen, ja joutuvat yllättäen kahakkaan. Sitten seuraa jotakin käänteentekevää: sosiaalityöntekijä ilmestyy paikalle ja...lopputulos on silkkaa homososiaalista kaulailua. Tämä jos joku on jotain muuta kuin bovver-boy filmi huligaaneista. Kyseessä on (hyvä) yritys päivittää jalkapalloelokuva 2010-luvulle.

Astetta feminiinimmäksi genren lakia taittaa Lindy Heymannin huhtikuun 16. ensi-iltaan tuleva Kicks joka kertoo kahden wannabee jalkapallovaimon yrityksestä tavoittaa futisglamour Pussycat Dolls-hengessä. Tässä wags-elokuvassa jalkapallo ei ole feikkiä wannabe-duunareiden machoaitoilua. Filmi yksinkertaisesti toteaa että lapsille ei enää kannata kertoa satua "Olipa kerran jalkapallo, työväenluokan urheilulaji". Leffan sankarittarille futis ei ole duunariuden simulaatio vaan rikkaiden ja kuuluisien pelikenttä, lupaus Range Roverista ja tottakai, leopardikuvioiduista niskatuista.

Itse peli on paitsiossa.

Siihen jää koukkuun. Kuorosotaan nimittäin. On toki kiva kuunnella pääosin hyvää musiikkia kuorosovituksina kotisohvalta, mutta miellyttävinä on ollut huomata, että parilla skabaan osallistuneista artisteista on hämmästyttävän hieno itseironian taju.

Otetaan esimerkkinä näennäismacho Marco Hietala, joka johtaa joukkojaan teatraalisella otteella, pukeutuu kuin päästäkseen edesmenneen Mr. Blackwellin huonoiten pukeutuvien -listalle ja valitsee kuoronsa kappaleiksi muun muassa Reetua ja Madonnaa. Täydellinen show-mies.

Eikä kauaksi viihdyttäjänä jää Ilkka Alankokaan. Molemmat yli neljäkymppiset herrat ovat varmaankin saavuttaneet urallaan jo sen verran, että turha stressata muiden mielipiteillä itseään. Jättävät mieluummin katu-uskottavuuden tavoittelun nuoremmilleen.

Itse asiassa näiden kahden karismaattisen kuoronjohtajan takia katson ohjelmaa. Onneksi Sebastian Rejman (vaikutti tylsältä) sai lähteä ensimmäisenä ja sai seurakseen Sanin (vaikutti yksitotiselta) ja Vicky Rostin (vaikutti huumorintajuttomalta).

Kyseessä on kuitenkin show, joka vaatii vertaisensa veijarit, jotta sieltä jääkaapilta jaksaa raahautua takaisin sohvalle mainoskatkon jälkeen. Ja voisinpa pistää ainakin euron vedon siitä, että kolmen vuoden takainen Idols-kolmonen Kristiina saa pakata kamppeensa ensi sunnuntain semifinaalissa. Ei vain mimmillä fanipohja riitä, vaikka hyvin on onnistunutkin tähän asti.

Voittotaistelu käydään siis Joensuun ja Kuopion välillä. Ja Nightwishin basisti on muuten vahvoilla.

Tässä vähän mallia länsinaapurin kuorosodasta viime vuodelta:
http://www.youtube.com/watch?v=a2JsYgibcK8

Gamasutrassa oli kuluneen viikon aikana mielenkiintoinen juttu pohjoismaisesta pelinkehitysskenestä. Se pani miettimään kotimaista tilannetta: meillä on ehkä puolisen tusinaa merkittävää pelistudiota, ainakin jos "merkittävä" määritellään tarkoittamaan studiota, joka on tuottanut hyviä tuotteita, jotka on saatu suuren yleisön ulottuville. Se ei tietenkään ole suuri määrä, mutta suhteutettuna Suomen väkilukuun se on melko hyvä tilanne.

Peliala on siitä haastava bisnes, että hyvän tuotteen tekeminen ei ole helppoa, eikä menestys aina edes ole kiinni laadusta. Vaikka peliala onkin ehdottomasti teknologia-ala, ja pelien tekemisessä tarvitaan kattavaa teknistä osaamista, lopputulos ei kuitenkaan oikeastaan ole teknologiatuote siinä mielessä, ettei sen laatu ole mitattavissa objektiivisesti numeroilla.

Jos tehdään vaikkapa palkanlaskenta- tai virustorjuntaohjelmia, on suhteellisen helppoa määritellä hyvän ohjelman parametrit -- toteutuksessa on sitten tietenkin omat haasteensa, mutta ainakin on melko helppoa sanoa, milloin tuote toimii oikein. Pelien parissa vastaus on yleensä "silloin, kun sen pelaaminen on hauskaa". Peliohjelmaa ei oikein voi tuosta noin vain ohjelmoida hauskemmaksi. "Hyvä pelikokemus" on niin subjektiivinen käsite, ettei ole mitään selkeää kaavaa tai prosessia, jota seuraamalla saadaan se aikaan. Kyse ei siis ole teknisestä suorituksesta, vaan eräänlaisesta alkemiasta, jossa juuri oikeat asiat yhdistyvät.

Samalla pitäisi tietenkin vielä tajuta jotain bisneksestäkin: jos kyse olisikin vain siitä, että riittää, että osataan tehdä hyviä pelejä, mutta näinhän se ei ole. On eittämättä epäreilua, että tämä saattaa hyvinkin lopulta olla se suurin haaste mille tahansa uudelle studiolle -- että firman tulevaisuus ei riipukaan siitä, onko luvassa hyvä tuote, vaan siitä, saadaanko se tuote lopulta tuotua markkinoille. Onnistumisen mittarina ei lopulta ehkä pitäisikään käyttää sitä, kuinka paljon se tuote myy, vaan sitä, pysyykö firma pystyssä ja työntekijät selväjärkisinä. Yrittäminen ei nyt vaan ole helppoa, kuten kaikki tietävät.

Suomessa tätä alkemiaa on osattu suhteellisen hyvin, sillä meiltä on lopulta tullut aika kivasti hyviä pelejä suhteessa pelistudioiden määrään: Bugbearin FlatOutit, Housemarquen Super Stardust HD (ja tulossa oleva, hiton hauskalta näyttävä Dead Nation), Redlynxin Trials HD, Frozenbyten Trine, sekä tietenkin oman työnantajani Max Paynet ja tuleva Alan Wake... sikäli kun en tyhmyyspäissäni unohtanut jotain. Ja monen studion tuotantoputkessahan on tietenkin uusia projekteja, joista ei olla vielä kuultu mitään.

Kyseessä ei ole mikään massiivinen lista, mutta se ei silti ole viiden miljoonan ihmisen maalta mikään huono suoritus. Näkisin silti mielelläni lisää suomalaisia pelistudioita: mitä enemmän täällä osataan ja ennen kaikkea opitaan, sitä paremmin suomalaisella pelialalla yleensä ottaen menee.

Maailman kuuluisimman grafittitaiteilijan virallisessa ensi-illassa pujotamme oliiveja tikkuihin. Onko tämä aito dokumentti? Vai dokumenttiparodia?

Tilannetta ei voi olla vertaamatta Banksy-elokuvan salaiseen ennakkonäytökseen muutama viikko sitten. Aidon tunnelman luomikseksi jokaiselle jaettiin 400ml Ironlak aerosolipullo, ja kravattikaulaiset sedätkin saivat oppitunnin street-kredissä harjoittelemalla tagin tekemistä aidatulla alueella. Junarata jyrisi, maali hilseili ja seinät tärisivät.

Oletettavasti elokuvan tarkoitus on olla katu-uskottava dokumentti street-artin sankarista. Mutta todellisuudessa se onkin tarina t-paita myyjästä joka päättää tehdä dokumentin street-artin sankarista. Hämmennys on täydellinen kun leffassa vilahtelee 'oikeita' naamoja Liam Callagherista Brad Pittiin. Fiktiivisen dokumentaristin onnistuu bongata monia oikeita nimiä dokumenttiinsä, mm. Buffmonster ja Borf. Hän sahaa Los Angelesin ja Pariisin väliä klandestiineissa tunnelmissa, virkavaltaa vältellen kunnes kuulee sattumoisin Banksy-nimisestä katutaiteilijasta. Hän ystävystyy tämän kanssa ja auttaa tätä dokkarin teossa. Banksy antaa luvan kuvata itseään vain takaa.

Lopulta Banksy toteaa että kaverin kuvaama street-art dokkari on totta puhuen täyttä kuraa, ja ehdottaa tälle ryhtymistä street-artistiksi. Ja niin Exit Through the Gift Shop -headfuck on valmis. Entinen dokumentaristi ottaa nimen Brainwash ja hänestä tulee hitti. Losangelesilainen yleisö on polvillaan.

Aivopesun koristelee internet: jos todellisuudessa wikipediaan syöttää hakusanan "Mr. Brainwash" tuloksena on artikkeli ranskalaisesta videokuvaajasta nimeltä Thierry Guetta joka on juuri julkaissut Banksystä tekemänsä dokumentin Exit Through The Gift Shop.

Tämä on 100% aitoa kakkapuhetta. Elokuvassaan Banksy nimittäin toteaa että Thierryn dokumentti Banksystä on niin syvältä ettei sitä kannata missän nimessä julkaista.

Kenelle tällä todellisuuden tasojen hämmennyksellä on tarkoitus vittuilla? Epäilemättä niille joiden mielestä street art ja taidemuseoiden lahjatavaraosastot ovat varauksetta "tosi siisti juttu".

Exit Through the Gift Shopin loppusuoralla tentataan Mr. Brainwashin näyttelyyn jonottavien motiiveja. Eräs kävijä vastaa:

"En ole varma miksi tulin mutta täällä on todella jännittävää!".