Aluksi: tämä kirjoitus ei kerro sinusta!
No juu, mä olen täs kuunnellu ku jengiä vituttaa. Kaikki. Elämä. Varmaan kuolemaki josse olis läsnä.
Monesti kelannu sitä, että ne ikivanhat sanonnat onnen kätkemisestä on kyllä NIIN totta.
Jos kaveri tilittää kui päi vittua menee niin eipä siinä tee mieli alkaa avautuu, et jaa, katos mullapa onki kaikki iha helvetin hyvin eikä o aikoihin vituttanu ei sit niin yhtään mikään.
Timo Silakan sanoin: "mul o kotiasiat kunnossa ja elämä on kivaa."
Mut miks mul on Juudas -fiilikset omasta elämästä? Mikä helvetti siinä on, että toisille päin vittua meneminen on elämän suola? Miks nykypäivänä joku kärsimys on niinku hianoa?
No joo, onhan sitä itelläki menny päin vittua joskus. Mut. Ja kai määki siitä rutisin ja valitin ja ryvetyin elämän karseudessa. Niinku joku jippu saatana.
Hyi helvetti, siitä päästiinkin sellaseen aiheeseen että HALOO!
Muia on niinku 23 v tai jotain, ja ihan valmis tapaus. Siinä tyypissä oikein kiteytyy vitutuksen vitutus ja kärsimyksen ja kaiken "oks" multikertaantuminen. Emmä käsitä! Mikä siinä on niin hianoa, et menee päin persettä? Tää jippuki just, hänen elämänsä on NIIIIN kauhiaa kärsimystä, että ei mitään rajaa. Just joo, ja ikää kaikki 23 v ja elämä takana? Eikä se ainakaan nälkää o nähny. Edes.
No kuitenni, kaipa tää on joku protestanttinen elämäntapa tämä kärsimys. Kyl mä sen ymmärrän, ku vanha tuttu soitti pitkästä aikaa. Aukasin siinä sitten suuni kertoakseni, et kui hianosti menee, ni onneks se ehti ensi sylkäsee mulle sairastavansa syöpää. Siinä kaikkos kaikki halut kertoa kuulumisiani. Mut siinä onki kyseessä elämästä ja kuolemasta (ihan niinku jipulla BUAHAHA).
Mut noin niinku yleensä, miks on syntine olo jos meneeki hyvin? Mitä mä olen tehnyt väärin kun olen ihan onnellinen? Mikä vittu mussa on vikana? HÄH TÄH??
