No niin. Elossa edelleen. Asia josta voi jopa iloita, kun viime viikolla en ollut ollenkaan varma siitä kestänkö tänne asti. Yöt oon nyt saanu nukuttua Mirtazapinin voimalla, päivällä iskevään ahdistukseen otan tarvittaessa Opamoxin. Kaksi olen tähän mennessä tarvinnu ottaa, eli yks/päivä. Mirtazapinin kunnollinen teho alkaa vasta muutaman viikon päästä, mutta kyllä mä nyt jo huomaan selvän eron entiseen. Osansa varmasti sillä, että olen saanut nukuttua, osa sillä että tiedän myös muiden ihmisten olevan aktiivisesti huolehtimassa siitä, että minut pannaan kuntoon. Pelkkä tieto siitä että olen saanut haettua apua ja vaivaani ei vähätelty, vaan se otettiin hyvin vakavasti sairautena, joka voidaan parantaa, piristi kummasti. Täähän on kuulemma hoidettavissa vähä niinku yskä tai nuha. Tai katkennut käsi.
Kun ei ole mitään kokemusta lääkkeistä tai muistakaan hoitomuodoista tällaisiin vaivoihin, oli asenteeni vähintäänkin ennakkoluuloinen. "Mikään ei voi auttaa olotilaani", "Lääkäri nauraa mut pihalle" ym. ajatukset liikkuivat päässäni perjantaina. Mutta näköjään näissäkin asioissa on paras luotaa asiantuntijoiden tietämykseen. Sitä kun on aina tottunut ajattelemaan, että minä tiedän kaikesta kaiken, niin vaikea on luovuttaa niinkin tärkeä osa itsestään kuin oma pää muiden vastuulle. Enhän mä edes autoani vie muille huollettavaksi, kun tuntuu että itse osaan paremmin.
Mutta katsotaan... Kyllä olo on selkeästi parempi ku viime viikolla. Äärimmäisen surullinen toki olen, mutta sehän on ihan tervettä. Itsetuhoinen ajattelu ja "millään ei ole mitään väliä" -ajatukset taas ovat sairautta, joka nyt pitää hoitaa pois. Terapia alkaa tällä viikolla. Siihenkin suhtaudun epäillen, mutta katsotaan nyt mitä tapahtuu.