Surullinen olo

Helvetin surullinen olo. Lääkitys kai auttaa sen verran, ettei sentäs mitään kovin pahoja itsetuhoisia ajatuksia päässä pyöri, mutta sellainen "terveen surumielinen" fiilis kuitenkin. Elämäni ensimmäinen yksinäinen joulukin edessä. Tosin eräs hyvä ystäväni (jota on kiittäminen niin monesta asiasta) on tarjoutunut seuraksi ja varmaan tarjoukseen tartunkin. Exäkin kyllä pyyteli käymään, mutta en pysty menemään. Mitä helvettiä minä sinne menisin, kun kerran itse minut pois elämästään halusi? Jouluaattona jätän lahjat oven taakse, pimputan ovikelloa ja häivyn.

Viime lauantaina olin tän em. ystäväni kans baarissa. Oli pitkästä aikaa ihan hauskaa. Sattumalta seurueeseemme lyöttäytyi vielä yks ystäväni tuntema pariskunta ja ihan mukava oli heihinkin tutustua. Mukavaa oli myös se, että kun olin vieraassa kaupungissa niin ei tullu ketään vanhoja tuttuja kyselemään, että "mitäs kuuluu?". Se on nimittäin vähän kiusallinen kysymys. Toisaalta jos vastaan rehellisesti, että "kaikki menee päin vittua, eikä millään mitään väliä", sitä joutuu selittelemään, enkä nyt just jaksais selittää tilannettani kaikille. Toisaalta valehtelen, jos vastaan, että "eipä tässä ihmeitä". Elämässäni on kuitenkin tapahtunut aikuisikäni isoin muutos ja toisaalta myös elän ikävintä ja rankinta aikaa mitä koskaan olen kokenut.

Noh, huomenna taas terapia heti aamusta. Katsotaan onko siitä mitään apua... luulen, että ei ole. Elämältäni puuttuu tarkoitus, päämärä, ilo ja syy minkään tekemiseen. Kaikki tuntuu niin turhalta ku vaan voi olla.