Olen useaan otteeseen itsekin todennut hauskan eron eri kansallisuuksissa. Suomalaisille ominaista on jonkinasteinen itseluottamuksen puute, tai meidän näkökannaltamme pikemminkin ulkomaalaisilla sitä on liikaa. Jos etelämpää tullut ulkomaalainen osaa muutaman fraasin vierasta kieltä, hän kyllä kertoo CV:ssä ja muutenkin "puhuvansa/osaavansa" sitä. Sama liioittelu tulee lähes mistä vain muistakin taidoista; joka toinen on viittä vaille kokki vaikka ei osaa paprikaa kuoria. Jos kysyt italialaiselta osaako hän laulaa, niin jokainen osaa, totta kai ja komeesti! Suomalaisen pitää olla aktiiviharrastaja jotta hän voisi sanoa niin, ja silloinkin laulutaidosta kerrotaan varauksellisesti: no kyllä vähän olen semmoisessa naiskuorossa... Vaikka oikeasti kiertää esiintymässä jopa muissa maissa ja laulaa soolo-osuuksia. Suomalaiselle perusrehellisyyden vaatimus on niin suuri että kehutaankin jarrut päällä. Jopa rehvastelustaan kuuluisalla Etelä-Pohjanmaalla on ankarasti kiellettyä kehuskella jollain, mitä ei ole tehnyt. Etelän maissa valehdellaan surutta.
Mutta onhan sitä rajuja poikkeuksia aina. Nuorena olin erään kerran töissä Helsingin keskustassa; kyseessä oli arvokkaan jugendtalon peruskorjaus ja muutos toiseen käyttöön. Tulin tuntemaan koko sakin hyvin, koska rakennusmestari delegoi hommiaan minulle, sekä minulla oli avaimet taloon, joten viikonloppu- ja ylityötkin kulkivat kauttani. Eräs puuseppä tuli pikku hiljaa tunnetuksi kehuskelustaan, joka porukan tutustuessa paremmin, kasvoi kasvamistaan. Hän oli käynyt joka paikassa ja tehnyt kaikkea komeaa. Aluksi häntä uskottiinkin, Suomessa kun oltiin. Juttuja ei voinut tuolloin, ennen nettiaikaa, tarkistaa sekunnissa.
Epäilyt heräsivät joskus siinä vaiheessa, kun puuseppä oli melonut kanootilla Niilin lävitse, alkaen Victoriajärven eteläpäästä. Siellä oli keskellä selkää pyydystetty virvelillä kanootin mittaisia kaloja ja sidottu ne siihen kylkeen ja siitä suoraan leikattu paistit retkikeittimelle. Minähän se lopulta kysyin, että olikos se hurjaa, kun Niili saapuu melkein kilometrin leveänä matalana puolittain koskena Välimereen. Kyllä oli ollut kovaa kyytiä, juu! Kun puuseppä ei ollut läsnä, kerroin muille että kysyin tahallani, kun Niilihän käytetään kokonaan kasteluun ennen mereen saapumistaan, ja mereen johtaa kymmenen metrin levyinen virraton kanava, josta hädin tuskin veneiden välistä mahtuu soutamalla.
Tämä oli käännekohta. Aina tauolla, töiden lomassakin, kuuntelimme hurjia juttuja uskomatta pätkääkään. Myöntelimme vaan: Ai jaa, kuis sit? Tosielämässä tämä puuseppä oli päässyt pankissa työskentelevän tyttöystävänsä siivellä seisomaan Helsingin satamassa kelluvan Whitbread-kilpailun purjeveneen kannelle. (Näytettiin kuvia.) Tämä juttu kasvoi kelpo mittaan. Jo tuona aikana kilpaveneet olivat komposiittihiilikuitua ja mitä lie, mutta meidän puuseppämme oli omin käsin tehnyt puusta tuollaisen jättiveneen Australiassa, kun oli soitettu ja pyydetty. Pari legiä oli purjehtinutkin sen mukana, hurjaa!
Ei varmaan tarvitse muistuttaa, että tavallisen pikkupurjeveneenkin tai soutuveneen tekeminen on taidonnäyte puusepältä, ja jo vettäpitävä ämpärikin kysyy taitoa. Oli siinä naurussa pidättelemistä sitten, kun meidän puuseppämme tekemässä metrin korkuisessa betonimuotissa ei meinannut paksu betonipuurokaan pysyä, raot olivat sellaiset. Whitbread-veneen tekijä....
Hän meni jopa väittelemään kanssani tähtitieteestä, mikä oli virhe, sillä voitin siinä rahakkaan vedon aurinkokuntamme planeettojen radoista.
Myös se on hyvin muistissani, kun hän oli ollut valtavan merentutkimusaluksen kapteenina Etelänapamantereen vaarallisten jäävuorien seassa. Totta hitossa sitten mennään puusepäksi raksalle...
Ja juttuja riitti. Muut raksamiehet jo alkoivat kyllästyä niihin, ja juttelivat keskenään maanantain aamukahvilla: - "Huomenta, mitäs teit viikonloppuna?" -"Olin tossa geofyysikkona ryssien avaruusasemalla, paska reissu mutta tulipahan sekin nähtyä." Valepukki ei ymmärtänyt mitä tässä vihjailtiin, niin irti hän oli todellisuudesta.
Kerran näin antikvariaatissa virheettömän, kuin uuden kirjan, arvokkaan näköisen klassikon ja sikahalvalla. Nappasin sen mukaan, koskapa puuseppä oli etukäteen mainostanut tulossa olevaa synttäriään, aivan kuin odottaen meiltä lahjoja. Synttäripäivänä puuseppä saikin ruokatunnilla yllätyksen, kun ojensin hänelle lahjapaketin. Muutkin seurasivat ihmeissään, mitä sieltä paljastuisi. Ilahtunut puuseppä hihkaisi: "Voi kun hieno! Paroni Munchausenin ihmeelliset seikkailut! Enpä ole koskaan lukenut, eikös tämä ole joku tunnettu kirja!" Muu porukka melkein putosi tuoleiltaan, ja kaikki nauru meni yleisen syntymäpäiväilon ja onnittelun piikkiin.