Kulttuuri

Kun Reindeer Spotting ilmestyi, joku keksi, että elokuva ihannoi huumemaailmaa. Tässä vaiheessa ilkeät olisivat voineet kutsua näin väittäneitä yksinkertaisiksi, kiltimmät tyytyivät vain muistuttamaan, että juuri tämän takia koulussa kuuluisi opettaa entistä enemmän luetun/katselun ymmärtämistä ja kriittistä lukutaitoa.

Harri Nykäsen ja Jouni Tervon ”Nokka – kiven sisällä” kertoo Katajanokan vankilan elämästä. Tässäkin vaiheessa pitäisi varmasti paheksua rikollisten elämää, mutta se ei olekaan yhtä helppoa kuin Reindeer-Janin kohdalla. Nokassa on nimittäin elokuvamaista glamouria. Luteista, haisevista selleistä ja kidutushuoneista huolimatta...tai ehkäpä juuri siksi.

”Nokkaan” on kerätty triviatietoa, perushistoriaa ja haastatteluja sopivan kevyessä muodossa. Kirja paljastaa, missä sellissä Remu Aaltonen majaili, millaisin pakokeinoin muurit yritettiin ylittää ja kuinka vankilaslangi saadaan haltuun. Haastatteluista tulee jopa sellainen olo, että ammattivalehtelijat taitavatkin olla niitä kansamme rehellisintä porukkaa. Kun sellien ulkopuolella poliitikot voivat selittää minkä tahansa teon ”oikeaksi” pelkällä retoriikalla, vankilassa se ei enää toimikaan.

” Huipulla olivat kynämiehet eli petosten tekijät, jotka tekivät kynällä rahaa, sitten rehelliset tappo- ja murhamiehet. Se oli sellainen vanki jonka pystyi ottamaan mihin tahansa hommiin, se ei kiroillut ja sillä oli riittävä auktoriteetti toisiin vankeihin nähden. Sitten tulivat varkaat ja muut fiksut omaisuusrikolliset kuten kassakaappimiehet. - - Aivan pohjalla ovat mummojen pystyryöstäjät ja potkijat sekä seksuaalirikolliset jotka saivat pelätä muita vankeja. Esim. Jammun sai kuljettaa saatettuna joka paikkaan.” Nokka 2010: 38.

Katajanokan vankila lakkautettiin vuonna 2002. Samalla menetettiin asiakkaiden mukaan myös tietynlainen vankilatunnelma, uudessa paikassa sitä ei enää tavoitettu. Olisipa mielenkiintoista kuulla, millaista fiilinkiä nykyvankiloista löytyy. Löytyyköhän City.fi –sivujen lukijoista niitä, joilla olisi käytännönkokemusta aiheesta?

Susanna Laine ja Vappu Pimiä. Siinä parivaljakko, joka komeilee tasaisin (ja aivan liian tihein) väliajoin iltapäivälehtien kansissa. Pikkujoulukimalteet, vappukemut, juhannusheilat ja pääsiäispuput. Jos nämä naiset eivät esittele kauden muotia ja flirttiä, ovat he ainakin kertomassa senhetkisen ohjelmaansa kiemuroista.

On alkanut ärsyttää tämä ikuinen kahden naaman taktiikka. Ja sekin ärsyttää, että ärsyttää. Koska minähän todella olen pitänyt näistä vaaleaveriköistä.

Laineen matala ääni ja hauskat jutut radiossa, sekä Pimiän välitön aitous ovat olleet asioita, joista olen voinut sanoa ihan oikeasti pitäväni. Kun olen nyt katsellut Susannan töpeksintää Big Brother -talkshowssa, olen alkanut miettiä, onko nainen kuitenkaan kaiken hypetyksen arvoinen. Jos häkeltyy jokaisesta pienestäkin tilanteen tuomasta muutoksesta, ja pystyy missaamaan viikko toisensa jälkeen numeroiden laskemisen kymmenen ja yhden välillä, ei ihme, että apuun on pitänyt palkata toinen blondi paikkaamaan mokia.

En voi kuitenkaan syyttä vain keltaista mediaa. Näitä susannalaineita ja vappupimiöitähän on kyllä jokaisessa työyhteisössä ja kaikilla aloilla. Otetaan palaverin puheenjohtajaksi, kuoron soolo-osuuden vetäjäksi tai vaikka elokuvan pääosaan se tylsä varma valinta, joka saadaan helposti ja jonka kanssa hommaan ei tarvitse käyttää liikaa energiaa. Tylsyydellä ei kai niin väliä…

Disney on vaikeuksissa. Niin kauan kuin yhtiö luotti piirrettyihin prinsessoihin, se saattoi olla varma, että nämä pysyvät ikuisesti kauniina, siveinä, hyveellisinä ja kaikin puolin yhtiön kannustamiin 50-lukulaisiin arvoihin sopivina. Arielin tuhmat videot eivät vuoda nettiin, Jasmine ei vedä kokaa nokkaan eivätkä Tuhkimon tissit suurene kolmella desillä yhdessä yössä.
Ongelmat alkoivat, kun Disney ja muut lastenkanavat siirtyivät piirretyistä prinsessoista oikeisiin ihmisiin. Valitettavasti huiman suosituissa teinileffoissa esiintyvät tyttöset eivät pysy ikuisesti Disneyn imagoon sopivina hyviksinä. Erityisesti Yhdysvalloissa suositut, oikeiden ihmisten näyttelemät Disneyn teinisarjat alkavat menettää suosiotaan tähtien töppäilyjen takia. Vanhemmilla ja Disneyllä alkaa olla yhä vaikeampaa selittää pikkutytöille (ja kouralliselle pikkupoikia), miksi telkkaritähti ei olekaan enää sopiva ihailun kohde.

Uusin käänne Disney-prinsessojen rappiossa on Demi Lovaton tapaus. 18-vuotias teksasilainen laulaja, näyttelijä ja lauluntekijä keskeytti viime viikolla Etelä-Amerikan kiertueensa ja kirjautui sisään hoitolaitokseen, tiettävästi saamaan apua anoreksiaan ja muihin syömishäiriöihin sekä itsensä viiltelyyn. Lovato on näytellyt muun muassa Disneyn Tavataan välkkärillä -sarjassa sekä Camp Rock -elokuvassa yhdessä Jonas Brothers -yhtyeen kanssa.

Tätä ennen vanhemmat ovat joutuneet selittämään pikkuisilleen, miksi ala-asteikäisen ei sovi googlata High School Musical -tähteä Vanessa Hudgensia. (Teille, jotka ette ole HSM-faneja, tiedoksi: Vanessalta on useampaan otteeseen lipsahtanut nettiin alastonkuvia. Osa niistä on, ainakin Vanessan itsensä mukaan, otettu, kun tämä oli vielä alaikäinen.) Hannah Montana -tähti Miley Cyrus on 15-vuotiaasta alkaen nähty useampaan otteeseen poseeraamassa vähissä vaatteissa (jälleen nettiin ”lipsahtaneita” kuvia sekä yksi ilmeisesti sähköpostia hakkeroimalla julki tullut kuvasarja) sekä tanssimassa 16-vuotiaana sylitanssia 50-vuotiaan tuottajansa etumusta vasten.

Nickelodeon-kanavan Zoey 101 -sarjan tähti Jamie Lynn ”Britneyn sisko” Spearsin fanien vanhemmat puolestaan saivat käydä kersojensa kanssa pitkiä keskusteluja aiheesta “voiko lapsi saada lapsen” sen jälkeen kun Spears pyöräytti omansa 17-vuotiaana (ja on toki jo eronnut isästä). Eikä Mickey Mouse Clubhousesta ponnistaneella isosiskollakaan yksityiselämässä mene kovinkaan hyvin.

Pitääkö teinitähtiä paheksua? Ei. Kerrankos poikaystävälle tarkoitetut alastonkuvat nyt nettiin luiskahtavat keneltä tahansa teiniltä. Kurja juttu se on, jos sattuu olemaan koko maailman seuraama pikkutyttöidoli. Jos Disney ei pysty elämään sen kanssa, että näyttelijät kasvavat aikuisiksi ja tekevät typeryyksiä kuten kaikki teinit, on sen syytä palata piirrettyihin tytsyihin. Eikä Disney voi kokonaan väistää vastuutaan siitä, että osasta nuoria näyttelijöitä tulee tavisteiniä sekopäisempiä. Disney on haalinut nämä naiset parhaimmillaan vain 8-vuotiaina miljoonien tv-katsojien ja julkisuuden luupin alle sekä kiinni isoihin rahoihin. Jos elää epätavallisen lapsuuden, elää todennäköisesti myös epätavallisen nuoruuden.

Ja kyllä nämä sekoilevat teinitähdet kuitenkin ovat lähempänä todellisia ihmisiä kuin ne piirretyt.
Tsekatkaa vaikka tämä.

Ja loppuun vielä maistiainen siitä, millainen Mean Girls -leffa olisi, jos pääosassa olisivat Disney-prinsessat.

Yhteiskunnallisen ja poliittisen elokuvan festivaali Lens Politica täyttää viisi. Se on joka vuosi parempi. Huomautettakoon, että poliittinen tarkoittaa tässä yhteydessä vasemmistolaista. Lens Politica on siitä kiva festari, että se ei yritä kasvaa väkisin. Ohjelmistossa on vain parikymmentä leffaa, mutta ne on valittu huolella. joukossa ei näyttäisi olevan yhtään filmiä, jonka voisi ennustaa kurjaksi jo etukäteen. Tässä tärpit.

Festivaalin avajaiselokuvana nähdään ohjaaja Patricio Guzmánin tänä vuonna valmistunut Nostalgia for the Light. Se on dokumentti maailman kuivimmasta paikasta, Atacaman aavikosta Chilessä. Aavikolla on synkkä historia: siellä teloitettiin Pinochetin aikana tuhansia poliittisia vankeja. Ruumiit katosivat, mutta joukko naisia etsii yhä aavikolta rakkaimpiensa maallisia jäännöksiä. Joskus heitä onnistaa: löytyy luunpalanen tai jopa veljen jalat. Samaan aikaan kun naiset etsivät hiekasta omaisiaan, etsivät tähtitieteilijät avaruudesta selitystä maailman alkuperälle. Kolmentuhannen metrin korkeudessa sijaitsevalle aavikolle on pystytetty salaperäinen observatorio, jossa otetaan selvää maailman syntymisen ensivaiheista.
Keskiviikko 3.11. klo 19 Kuvataideakatemian auditorio

Palkittu kiinalainen ohjaaja ja kirjailija Xiaolu Guo tuo festareille kaksi elokuvaansa, Once Upon a Time Proletarian -dokumentin sekä fiktion nimeltä She, a Chinese. Näistä jälkimmäinen vaikuttaa paremmalta. Kultaisella Leopardilla Locarnossa palkittu elokuva kertoo Mei-tytöstä, joka on viettänyt koko elämänsä pienessä kotikylässään. Kotikylän poika raiskaa Mein, joka päättää häipyä kylästä ja hakea töitä tekstiilitehtaasta. Mei päätyy seksipalveluita tarjoavaan kampaamoliikkeeseen ja lopulta vaimoksi Lontooseen. Myös tämän elokuvan ohjaaja on paikalla näytöksessä.
Perjantai 5.11. klo 20, Andorra.

Amazonin sademetsissä asuneet heimot ovat kiehtoneet länsimaisia antropologeja siitä asti kun antropologia tieteenalana syntyi. Secrets of the Tribe -elokuvan sankaritutkijat ovat viettäneet heimojen parissa vuosia. Vai ovatko tutkijat sittenkään sankareita? Dokumentissa nähdään joukko professoreja, jotka tekivät kymmeniä vuosia sitten tutkimusta Venezuelan ja Brasilian elävien Yanomami-intiaanien keskuudessa. Akateeminen työ ajoi reippaasti ohi intiaanien ihmisoikeuksien ja intiaaneista tuli proffille tutkimuskohteita, ei ihmisiä. Yksi proffista löysi vaimon, toinen sai syytteet lasten hyväksikäytöstä.
Perjantai 5.11. ja lauantai 6.11. klo 14, Andorra

Festivaalin päätöselokuva on historioitsija Howard Zinnin kirjoihin perustuva, viime vuonna valmistunut The People Speak. Elokuvassa nykypäivän tähdet kuten Pink, Bob Dylan, Viggo Mortensen ja Matt Damon esittävät Yhdysvaltojen sorrettujen kansanosien puheita, julistuksia ja lauluja Yhdysvaltain historian varrelta. Elokuvassa tarkastellaan, miten naisille, värillisille ja työläisille on tapahtunut samaan aikaan kun vauras keskiluokka, eritoten sen miehet, elää amerikkalaista unelmaa. Näytöksestä voi bongata ohjaaja Anthony Arnoven ja tuottaja Brenda Coughlinin.
Sunnuntai 7.11. klo 18, Andorra.

Lens Politica 3.-7.11. Yksittäislippu 6,50 €, neljän lipun sarjalippu 18 €, avajaisnäytös Nostalgia for the Light 8 €.

Rakas avomieheni on paska jätkä. Jättää nyt petipotilas yksin kotiin, ja lähteä itse vetelemään persuukset illanviettoon. Tämän päätelmän tekivät miehen kaverit lukiessaan edellisviikonloppuisen statuspäivitykseni: ”Karoliina Sallinen pakkolepää vaakatasossa, kun muut menee saunailtoihin ...en katkera mutta kuitenkin!”

Todellisuudessa muruseni viihdytteli makoiluun tylsistynyttä ja kiukuttelevaa naistaan kotona, Sallisen työkavereiden hyppiessä uima-altaaseen saunaillan tuoksinnassa. Kyllä! Työpaikkani naiset järjestävät kemuja, vaikken minä pääsisikään mukaan. Miten törkeää!

Olen mielestäni ollut järkevät facebook-käyttäjä. En hyväksy oppilaideni kaveripyyntöjä. En kerro yksityisyystietojani ja sensuroin kuvia. Näköjään en ole ollut kuitenkaan tarpeeksi tarkka. Unohdin, että statuspäivitykseni kertoo monen mielestä myös autenttisesti parisuhdepäivitykseni...ja se on yleisön mukaan nyt näköjään kriisissä.

Kirjallisuusblogi ”Kirjoittajatreffit” on koonnut viisi tilapäivityskategoriaa, joita varioimalla ”luot itsestäsi miellyttävän facebook-vaikutelman, tuotat tuttavillesi loputonta iloa ja viihdykettä sekä keräät ennätysmäärän kommentteja tilapäivityksiisi”. Olin kyllä saanut huomiota, mutta miellyttävä kuva oli jäänyt vielä tekemättä . Ei kuitenkaan hätää. Tämän pystyisi korjaamaan "Kirjoittajatreffien" mukaan tiedotus-, tunne- ,sitaatti-, kutsu- tai kysymysstatuksen avulla. Pääsäännöksi kaikkiin päivitysryhmiin sivusto antaa kohtuullisuuden: kertomalla tarpeeksi, mutta ei liikaa, saa aikaan parhaat tulokset. Epämääräiset ”Vituttaa!!!” ja ”miettii, mitähän tässä pitäisi tehdä?” kannattaisi kuulemma unohtaa, ja tilalle voisi iskeä vaikka kommenttikalastelijan lempistatuksen,linkin johonkin mielenkiintoiseen sivustoon.

Mielestäni olin käyttänyt viimeviikkoisessa viestissäni tunnepäivitystä, mutta ehkä virhe olikin tapahtunut siinä, että olin ollut liian ankea. Olen aina öllövihannut HanipuppeliSydänSydän –statuksia niiden teennäisyyden takia. Ehkä mielipiteeni johtuu siitä, etten tykkää muutenkaan lässytellä, sekä siitä, että omien havaintojeni pohjalta juuri tällaisten statusten laittajat useinkin ehtivät erota, ennen kuin kultainen Petri-Oskari on ehtinyt pyöriä kuvioissa seuraavaan juhannukseen. Olen ajatellut, että lemmekkäät statukset syövät uskottavuutta...suhteelta ja statukselta.

Alkoi kuitenkin mietityttää, täytyisikö facebookmaailmassa antaa periksi vanhoille periaatteilleen, jotta muut eivät huolestuisi. Täytyykö onnea todellakin todistella, jotta sen uskotaan olevan olemassa? Ehkä uusi iskulauseemme tuleekin olemaan: Päivitän, siis olen.

P.S. Lisäsin tästä blogista linkin statuspäivitykseeni (mitä en ole siis ennen tehnyt) testatakseni toimiiko ”Kirjatreffien” vinkki. Saa nähdä, menevätkö kaverini lankaan tehden Cityn sivuille joukkorynnäkön!

Kirjoittajatreffit: http://kirjoittajatreffit.net/2009/09/miten-kirjoittaa-hyvia-facebook-tilapaivityksia/

Kakka. Siinä venäläisen nykytaiteen yksi merkittävimmistä rakennuselementeistä. Minulta on pyydetty lisää Venäjään liittyviä blogauksia. Täältä pesee.
Suomalaiset kulttuurilehdet Rondo, Tanssi, Filmihullu, Parnasso, Taide ja Teatteri matkasivat yhdessä Pietariin tarkastelemaan, mistä päin Venäjän taiteessa nyt tuulee. Kaikki julkaisevat Pietari-teemaisen numeron. Hieno yhteisprojekti, jollaista Suomessa ei tietääkseni ole ennen toteutettu. Jostain syystä seuraavat kiinnostavat, ajankohtaiset ja joissain tapauksissa erittäin merkittävät venäläiset taiteilijat jätettiin vähemmälle huomiolle.

Roman Ass
Herra Ass luottaa siihen, että vaikka lännessä ihmisen ulosteet alkavat olla jo vähän tylsä aihe taiteelle, Venäjällä paska toimii yhä. Hänen tyypillinen performanssinsa voi mennä vaikka näin:
Ass menee kadunkulmaan. Hän ottaa esiin kaksi viiden litran kanisteria virtsaa. (Kanisterissa lukee ”taiteilijan kusta”, jotta asia ei jäisi epäselväksi.) Ass kaataa virtsan päähänsä ja huutaa samalla iskulauseita kuten ”Isänmaan puolesta! ja ”Eläköön Stalin!”. Kun kanisterit ovat tyhjät, taiteilija yrittää sytyttää itsensä palamaan tulitikuilla. Kun virtsasta läpimärkä taiteilija ei syty, hän kiroaa itsensä ja tulitikkunsa. Sitten taiteilija kaivaa housuistaan omaa paskaansa, hieroo sen naamaansa ja huutaa ”Taide on kuollut!” ja ”Taide on paskaa!”.
Tällainen oli hänen teoksensa Fire Piss / Immortality.

Andrei Molodkin
Käsitetaiteilija Molodkinilla on fetisistinen suhde öljyyn. Innostus on ilmeisesti peräisin ajalta, jolloin mies työskenteli armeijan leivissä siperialaisilla öljylähteillä. Kuuluisimpia teoksia ovat muovista rakennetut sanat ”Fuck” ja ”Democracy”, jotka on täytetty verellä ja irakilaisella raakaöljyllä. Teoksillaan hän – tuskin yllättävästi – kyseenalaistaa länsimaista tapaa elää öljystä riippuvaisena. Molodkinin viimeisin tempaus on rakentaa jättimäinen painekattila, jossa puristaa öljyä kuolleista ihmisruumiista. Taiteilijan mukaan
”Jos voimme täyttää bensatankkimme dinosauruksilla, niin miksi emme ihmisillä.”

Alexander Brener
Brenerin taidefilosofia on se, että pitää toimia, ei puhua pehmeitä. Lisäksi hän vastustaa taiteen kaupallistumista. Niinpä hän meni Stadejlikin museoon Amsterdamissa ja maalasi ison dollarin merkin miljoonien arvoiseen Malevichin teokseen nimeltä Suprematism. Syytehän siitä tuli. Brener puolusti itseään oikeudessa sanomalla, että hänen tekonsa oli taidetta ja hän oli vuorovaikutuksessa Malevichin työskentelyyn. Vaikka jopa museon kuraattori myönsi, että kyseessä on taideteko, Brener joutui kahdeksi vuodeksi vankilaan.
Muita Brenerin kuuluisia performansseja on meneminen moskovalaiseen Pushkinin taidemuseoon ja kakkaaminen Van Goghin maalausten eteen. Jeltsinin vielä pitäessä valtaa Brener meni kovassa pakkasessa puolialastomana, nyrkkeilyhanskat kädessä Kremlin eteen ja yritti haastaa Jeltsinin kaksintaisteluun. Pushkinin aukiolla hän yritti rakastella vaimonsa kanssa pakkasessa. Eihän siitä mitään tullut. Niinpä pariskunta jatkoi naimisen yrittämistä ja huuteli väliin “Ei onnistu! Venäläiseltä nykytaiteilijalta ei mikään onnistu! Tämäkin varmaan onnistuisi, jos olisin Jeff Koons!”

AES Group
Tästä taiteilijakollektiivista pitävät hieman yllättävästi sekä nykytaide-eliitti että uusnatsit. Ensimmäiset ylistävät jo vuodesta 2001 maailmaa kiertänyttä teosta, jossa on esillä kymmenen venäläisen teinitytön isot valokuvat. Teoksen yhteydessä on taulu, jossa kerrotaan, että puolet söpöistä, fudis-t-paitoihin sonnustautuneista tytöistä on vankilassa istuvia rikollisia. Rikokset selostetaan yksityiskohtaisesti. Mukana on esimerkiksi nuori nainen, joka on murhannut isäpuolensa keittiöveitsellä. Katsojan tarkoitus on arvailla, ketkä viisi istuvat vankilassa. Näyttelyn lopuksi voi tehdä lahjoituksen venäläisten teinityttörikollisten olojen parantamiseen.
Uusnatsit taas intoutuivat teossarjasta nimeltä The Muslim Project. Siinä taiteilijat pohtivat, millaisilta maailman tunnetut muistomerkitnäyttäisivät siinä tapauksessa, että muistomerkki olisi radikaalimuslimien hallinnassa. Eiffel-tornin taustalla on moskeijoita ja Vapaudenpatsas on verhottu siveäksi.

Oleg Kulik
Kulikin ura alkoi Deep into Russia -sarjalla, jossa taiteilija on harrastavinaan seksiä erilaisten eläinten kanssa. Myöhempiin performansseihin kuuluu muun muassa Koiraihminen, jossa alaston taiteilija kytkee itsensä vaikkapa kaupan eteen ja estää hurjalla haukullaan ihmisiä pääsemästä sisään. Osana samaa teossarjaa hän asui koiralle tarkoitetussa häkissä muutaman viikon, käyttäytyen kuten koira. Nykyään Kulik on hieman rauhoittunut ja keskittynyt pääasiassa videotaiteeseen sekä outoiluun. Hän esimerkiksi pukeutuu jättiläismäiseksi discopalloksi ja lähtee bilettämään.

Gosha Rubchinskij
26-vuotias kuvataiteilija/valokuvaaja/suunnittelija/stylisti/meikkitaiteilija Gosha Rubchinskij
on noussut jonkinlaiseen kulttiasemaan moskovalaisten nuorten taideihmisten ja alakulttuuripiirien silmissä. Legendaarisen venäläisen muotiraamatun, OM Magazinen, inspiroima nuorukainen työskenteli teinistä saakka stylistinä ja meikkaajana, kunnes perusti pari vuotta sitten oman vaatemerkkinsä. Hän valokuvaa ja videokuvaa moskovalaisia alakulttuuri-ihmisiä ja suunnittelee vaatteita esimerkiksi skeittareille. Skeittarin paidassa voi komeilla vaikkapa venäläisen ja neuvostoliittolaisen rakennustaiteen aikaansaannoksia.

Avdei Ter-Oganian
Ter-Oganianin ensimmäiset työt olivat Duchamp-parodioita: pisuaareja, joihin katsojien oli todella tarkoitus virtsata. Seuraavaksi hän kiipesi Yhdysvaltain Moskovan-suurlähetystön katolle ja korvasi siellä liehuvan lipun Jasper Johnsin lippuparodialla. Ter-Oganian julistaa inhoavansa taiteen kaupallisuutta ja yrittävänsä tarkoituksellisesti tehdä taidetta, jota kukaan ei halua ostaa. Suuressa taiteen myyntinäyttelyssä hän esimerkiksi kaupitteli halpoja ja huonoja ikoneja, joita kävijät saivat rikkoa tai palkata hänet rikkomaan. Tästäkös Venäjän jumalaapelkäävät viranomaiset kimmastuivat. Taiteilija haastettiin oikeuteen, mutta hän pakeni maasta ennen oikeudenkäyntiä.

Slava Mogutin
Siperialaissyntyinen taiteilija on tehnyt uransa New Yorkissa. Parikymppisenä hän tuli Venäjällä tunnetuksi homoaktivistina ja journalistina. Mogutinin teosten ja tekstien katsottiin “loukkaavan syvästi venäläistä moraalintajua”, “aiheuttavan kansallista, sosiaalista ja uskonnollista eripuraa” sekä “ihannoivan brutaalia väkivaltaa ja seksuaalisia perversioita”. Hän joutui syytteeseen ja oli saada seitsemän vuoden vankeusrangaistuksen. Amnestyn ja PENin avulla hän pääsi pois Venäjältä Yhdysvaltoihin, jossa on pitänyt taidenäyttelyitä, kirjoittanut kirjoja ja runoja, valokuvannut sekä esiintynyt homopornoelokuvissa.

Chto Delat (Mitä on tehtävä)
Vuonna 2003 perustettu pietarilaisryhmä koostuu taiteilijoista, kirjailijoista, taidekriitikoista ja filosofeista, jotka töillään tekevät ja kommentoivat politiikkaa. Vaikutteet haetaan, ryhmän nimeä myöten, Neuvostoliitosta ja sosialistisen realismin muotokielestä. Jatkuvasti virkavallan kanssa napit vastakkain oleva ryhmä on muun muassa järjestänyt koeluontoisia mielenosoituksia, julistekampanjoita ja taidetapahtumia testatakseen, missä vaiheessa poliisi ja turvallisuusviranomaiset puuttuvat asiaan. Performansseissa on esimerkiksi lavastettu kommunistista utopiaa tavalliseen venäläiseen nukkumalähiöön ja hajotettu kuuluisia 1950-luvun sosialistisen realismin taideteoksia. Monista performansseista ei ole dokumentaatiota, koska poliisi on takavarikoinut videonauhat.

Monilla, myös minulla vielä muutama viikko sitten, on kummallinen tapa ihannoida sairauslomien lötköjä päiviä. Kun herää ärsyttävään piipitykseen 5.50, kahvi on loppu ja peilistä tuijottaa Frankenstein, ei pistäisi pahakseen, jos kuumemittari näyttäisikin äkistään muutamaa lisänumeroa vapauttaen ahkerikon työnorjuudesta.

Kun sairausloma sitten todella alkaa, voi euforisessa ”katson vain tv-shoppia ja syön nuudeleita” –fiiliksessä leijua muutaman päivän. Kahden päivän päästä onkin selkä niin seulana, että kaikki asennot tuntuvat pahalle. Ja kyllästyttää. Ja katsoo samaa Jimin synnytysohjelmaa viidettä kertaa. Ja alkaa tuntea ärsytyksen ensimmäisiä merkkejä.

Meikäläinen on ollut nyt pakkovaakatasossa kohta viikon. Voin sanoa, ettei naurata. Tähän kaikki iloiset kaverini ovat todenneet, että ”hei, nythän sulla on aikaa kirjoittaa”. No niinpäs onkin, mutta arvatkaa tuleeko kirjoittamisesta mitään. Ei tule.

Kun oma maailma alkaa pyöriä sängyn ja kaksi metria kauempana olevan vessan välissä, supistuu myös havaintomaailma melko pieneksi. Silloin on mahdotonta keksiä mitään järkevää sanottavaa. Yleiseksi ohjeeksi valkoisen paperin kammoon annetaan muun puuhastelun keksiminen. Kynän tai näytön hetkellinen hylkääminen. Jos kuitenkin istuminen lasketaan liian suureksi ponnistukseksi, muun puuhastelun keksiminen voi olla haastavaa.

Tässäpä tympääntyneen blogarin kirjoitustilitys. Ja avunhuuto: Mistä olette saaneet oman flownne takaisin?

Musteella tehty tatuointi oli in pari tuhatta vuotta, mutta 2010-luvun tekniikan myötä se tuntuu niin… tylsältä.

John Rogers Illinoisin yliopistosta on kansainvälisine työryhmineen kehittänyt pienen pieniä ledivaloja, jotka voi asentaa ihmisen ihon alle.
Mikroskooppiset ledit ovat vain 2,5 μm paksuja (ihmisen hiuksen paksuus on suunnilleen 20-180 μm). Silikonilla päällystetyt ledit ovat vedenkestäviä ja ne voidaan turvallisesti istuttaa implanteiksi ihmiskehoon. Miniledejä voidaan toki käyttää tylsemminkin kuin tatuointeihin, pääasiassa lääketieteessä. Mutta hei – ketä kiinnostaa lääkkeidenkuljetuksen avustaminen, lääketieteellinen monitorointi tai spektroskopia, jos voi taiteilla ihonalaisen, välkkyvän I ♥ MOM -tekstin selkäänsä?

Toinen tatuointiuutuus käyttää AR-tekniikkaa (Augmented Reality, suomeksi ei vielä vakiintunutta termiä, mm. paranneltu/ehostettu/täydennetty/lisätty todellisuus). Buenosairesilainen ohjelmistoyritys ThinkAnApp on kehittänyt liikkuvan tatuoinnin. Uutuutena tässä on se, että ennen AR on toiminut lähes yksinomaan tasaisilla ja/tai liikkumattomilla pinnoilla. Firma onnistui siirtämään sen ihmisen iholle.
Homma toimii suunnilleen näin: ihmisen ihoon tatuoidaan jokin viivakoodi, joka voi olla hyvin yksinkertainen, esimerkiksi alla olevassa videossa nähtävä neliö. Kun koneeseen on asennettu tietty softa ja neliötä katsotaan nettikameran läpi, tatuointiin ilmestyy liikkuva 3D-hahmo. Kuinka siistiä! Myönnettävästi tämä demo-tatska ei ole hienoin näkemäni kuva, mutta miettikää, millaisia sovelluksia tällä on ihotaiteen ja ihan tavallisen taiteen saralla.

Ja loppuun vielä silmätatska. Okei, okei, vähän passé, mutta aika hieno silti.

Jos ryhmittelisin postauksieni saamat kommentit erilaisiin kategorioihin, ylittäisi kielioppivirheisiin tai muihin käyttämiini sanoihin liittyvät lukijoiden kirjoitukset varmasti määrältään kaikki varsinaiseen sisältöön liittyvät kommentit. Joskus se on oikein pänninyt. Olen raahautunut aamunkoitteessa pressitilaisuuteen, napsinut kuvia ja kehitellyt blogauksen oikein teemankin, jonka jälkeen kymmenen kommenttia käsittelee kuitenkin vain muffini-muffinssi-cupcake-vuokakakku-kuppikakku -dilemmaa.Tulee tunne, menikö ihan oikein. Toisaalta: tähän pitäisi äikän open olla oikein tyytyväinen! Sanoilla on väliä.

Vanha yliopistoproffani sanoi ensimmäisenä opiskeluvuotenani, että pahimmat kielinipot löytyvät niistä ihmisistä, jotka eivät todellisuudessa tiedä kielestä mitään. Hänen mukaansa sivistys toi mukanaan liberaalin ajatusmaailman. Tämän mielipiteen kannustamana en olekaan sitten jaksanut nipottaa työni ulkopuolella juuri mistään kielivirheistä. Ihanan vapauttavaa!

Tästäkin huolimatta nutturapäinen kielipoliisi nostaa välillä päätään. Tässäpä siis pieni lista kieliasioista, jotka ärsyttävät useinkin meikäläistä:

1) Uutisissa käytetty veetto-oikeus. Kuka tietää, mitä tarkoittaa ”veetto”? Jos sellainen on, kertokoon minullekin. Eiköhän kyseessä ole kuitenkin ihan veto-oikeus.
2) Nämä todella kekseliäät ja ah-niin-nokkelat sutkautukset ”kaikki inkkarit kanootissa”, ”kaikki muumit laaksossa”, ”kirkkain pullo hyllyssä” ja ”terävin kynä penaalissa”. Kuka näitä keksii? Miksi? Ja kenestä ne ovat oikeasti hauskoja?
3) Ketä-sanan käyttö silloin kun pitäisi käyttää ”kukaa”. Tiedän sen liittyvän tiettyihin murrepiirteisiin, mutta silti. ”Ketä on ottanut mun laukun?” Se on ”kuka” tai ”ketkä”. Piste.
4) Hieno-i, eli ylikorrektin puheen keksiminen lisäämällä i sellaisiin paikkoihin, joihin se ei kuulu. Kehottaa, ei kehoittaa!
5) Ylisöpöily, joka tekee monista sanoista paljon ällömpiä, kuin ne todellisuudessa edes ovat. Viime postauksessa mainistemani ”masuasukki” ja samaan lapsikategoriaan liittyvät ”vaavi”, ”tisumaito”, ”kestoilu” ja ”ovikset”. Ei ihme, että näiden termien jälkeen se isukki-pisukki lähtee sitten läisikimään, ja etsii jonkun, joka osaa puhua myös yli kaksivuotiaiden kieltä!
6) Konteksidorkat, jotka eivät muuta puhettaan, vaikka tilanne sitä vaatisi. Helsinkiläisen ei ole pakko skruudata fibluja, eikä hankasalmelaisen tarvite odottaa linkkiä paita lustuuksellaan, jos ei välttämättä halua saattaa muualta tulevaa puhekumppaniaan hankalaan tilanteeseen. Sanoa voi aina toisin, ja suurta viisautta onkin muuttaa hankalat asiat selkokielisiksi.

Että näin. Kylläpä helpotti. Kerropa nyt oma kielen ällölistasi!

1940-luvun alussa DC Comicsin kustannustoimittaja Sheldon Mayer jakoi alaisilleen listan supersankarisarjakuvan kielletyistä aiheista ja asetelmista. Tällainen lista kädessä käsikirjoittajat ja piirtäjät pakersivat esimerkiksi Lepakkomiestä ja Teräsmiestä:

1. Emme missään olosuhteissa näytä injektioneuloja. Jos hahmoa on välttämätöntä lääkitä tai huumata, se voidaan tehdä säteellä tai muulla yhtä mielikuvituksellisella keinolla.
2. Emme koskaan näytä arkkua, emmekä varsinkaan sellaista, jossa on ruumis.
3. Emme koskaan näytä sähkötuolia tai hirttämistä. Jos hirttäminen on näytettävä, näytettäköön vain silhuetti. Jos on näytettävä sähkötuolilla teloittaminen, pannaan muut vangit puhumaan siitä. Sitten valot sammuvat ja syttyvät uudelleen. Tämä on paljon dramaattisempaa eikä hermostuta lukijoidemme äitejä ja isiä.
4. Emme näytä puukotusta. Jos sarjakuvaan on välttämätöntä liittää miekkailukohtaus, tapon voi näyttää silhuettina.
5. Ei verta tai verisiä teräaseita.
6. Ei luurankoja tai pääkalloja.
7. Emme polta ketään elävältä.
8. Yhdenkään hahmon ei ole lupa sanoa ”Mitä v…” (”What the…”)
9. Ketään ei tule kutsua ”ääliöksi” (jerk), tai, kuten eräs kirjoittajamme ketalemaisuuksissaan ehdotti, ”pääliöksi” (joiky).
10. Emme koskaan näytä kidutuskohtauksia tai esimerkiksi ruoskimista.
11. Pieniä lapsia ei tapeta eivätkä he kuole esimerkiksi sairauksiin tai onnettomuuksissa. On hyväksyttävää, että he ovat kuolleet ennen kuin tarina alkaa. Joissain harvoissa tapauksissa, ei kuitenkaan liian usein, voi olla välttämätöntä uhata heidän henkeään, mutta siinä kaikki.
12. Meidän ei tule katkaista hahmon raajoja – ellei hahmo sitten ole ollut onnettomuudessa, jossa hän on haavoittunut ja jonka seurauksena raaja on poistettava kirurgisesti. Sama pätee silmien ulos kaivamiseen jne.

Osa ohjeista on voimassa edelleen. Esimerkiksi pikkulasten murhaaminen on edelleen pahapaha juttu. Pääkallot sen sijaan… No, tiedätte kyllä.

Miten tällaiset ohjeet syntyivät? Syy on supersankarisarjakuvan kohtaamassa raivoisassa vastustuksessa, joka alkoi heti sen synnyttyä 1930-luvulla. Laajamittaisen ajojahdin lähtöpisteenä voidaan pitää vuoden 1940 Chicago Daily Newsin kriitikon Sterling Northin arvostelua Teräsmiehestä. Northin mukaan kyseinen sarjis oli
“Huonosti piirretty, huonosti kirjoitettu ja siinä on huono painojälki. Se rasittaa nuoria silmiä ja nuorten hermoratoja – nämä pulp-vaikutteiset painajaismaiset tarinat saavat nuoret käyttäytymään väkivaltaisesti. Ihon alle ja aivokuoreen tunkeutuvat kuvat seksistä ja murhista turruttavat lapsen ja estävät häntä nauttimasta tarinoista, jotka ovat vaikkakin parempia, myös hidastahtisempia.”
Artikkeli oli sodanjulistus sarjakuvalle. Siinä North kutsui Amerikan vanhempia ja opettajia taistoon nuorison mielet mädättävää kauhistusta vastaan.

Haasteeseen tarttui kaikkein kiihkeimmin newyorkilainen, kriminaalipsykologiaan erikoistunut psykiatri nimeltä Frederick Wertham.
Hän alkoi käydä väsymätöntä taistelua sarjakuvaa vastaan yleisönosastoilla, tutkimuksissa, seminaareissa ja puhetilaisuuksissa. Werthamin meriitteihin kuuluu muun muassa läntisen maailman tunnetuin sarjakuvanvastainen teos, Seduction of the Innocent. Kirjassa hän osoittaa, kuinka sarjakuvat antavat lapsille väärän kuvan maailmasta (esim. Teräsmies osaa lentää), ne promotoivat homoseksuaalisuutta (Batman ja Robin ovat ilmiselvästi rakastavaisia) ja hämmentävät tyttölapsia tarjoamalla vääränlaisia naisenmalleja (Ihmenainen siis, niinku, on itsenäinen. Ja tappelee!). Kirjaa kritisoitiin muun muassa siitä, että siinä esitetyt tutkimukset sarjakuvan vaikutuksista oli tehty nuorisorikollisilla. Nämä kaikki ovat lukeneet sarjakuvia, ja katsokaa mitä heistä on tullut! Kritiikkiin Werthamn vastasi, että jos vaikutus nuorisorikollisiin on tällainen, sen on oltava tavallisiin lapsiin vielä voimakkaampi.

DC Comicsin ohjeet piirtäjilleen on laadittu ennen pahinta sarjakuvantuhovimmaa. Sarjakuvien polttamiset alkoivat hieman myöhemmin. Ensimmäinen niistä tapahtui tiettävästi 20. joulukuuta 1948, jolloin joukko binghamtonilaisia New Yorkin osavaltiossa kokosi ja sytytti sarjakuvarovioita. Tämä innoitti kansaa ympäri Yhdysvaltoja, ja vielä 1950-luvulla partiopoikien piti New Jerseyssä polttaa sarjakuvalehtiä saadakseen arvostetun kotkamerkin (Eagle Scout rank).

Werthamin ristiretki johti lopulta senaattiin ja oikeussaliin. Siellä Wertham piti tunteikkaan puheen, joka loppui hänen kuuluisaan lauseeseensa “Sarjakuvateollisuuteen verrattuna Hitler oli aloittelija”.
(“Hitler was a beginner compared to the comic book industry.”)
Senaatti ei ollut yhtä mieltä sarjakuvien turmelevuudesta. Osa tuki Werthamia, mutta lopulta senaatti tuli siihen tulokseen, että alan itsesäätely riittää.
Jotain Wertham siis sai kuin saikin aikaan. Yhdysvaltojen sarjakuvalehtiyhdistys CMAA oli reagoinut hänen painostukseensa perustamalla itsesäätelysäännöstön, Comics Code Authority:n (CCA). Siitä tuli nopeasti käytännössä itsesensuurielin, joka kielsi sarjakuvista asioita kuten ”poliisin ja muiden valtion virkamiesten esittäminen epäkunnoittavassa valossa” tai "hyvisten tulee aina voittaa ja pahan saada palkkansa". Lisäksi kiellettiin mainitsemasta sarjakuvan nimessä sanoja ”horror” ja ”terror” – aikana, jolloin kauhusarjakuva oli hyvin suosittua. Sensuuria alettiin purkaa 1960-luvulla, mutta vieläkään ei olla nähty Batmanin pakkoamputaatiota.

Tässä vielä tuon vuonna 1954 julkaistun itsesäätelykoodiston parhaat palat. Muistakaa! Ei tuhmia sanoja, eikä sitten ainakaan mitään vampyyreja.

* Crimes shall never be presented in such a way as to create sympathy for the criminal, to promote distrust of the forces of law and justice, or to inspire others with a desire to imitate criminals.
* If crime is depicted it shall be as a sordid and unpleasant activity.
* Criminals shall not be presented so as to be rendered glamorous or to occupy a position which creates a desire for emulation.
* In every instance good shall triumph over evil and the criminal punished for his misdeeds.
* Scenes of excessive violence shall be prohibited. Scenes of brutal torture, excessive and unnecessary knife and gunplay, physical agony, gory and gruesome crime shall be eliminated.
* No comic magazine shall use the word horror or terror in its title.
* All scenes of horror, excessive bloodshed, gory or gruesome crimes, depravity, lust, sadism, masochism shall not be permitted.
* All lurid, unsavory, gruesome illustrations shall be eliminated.
* Inclusion of stories dealing with evil shall be used or shall be published only where the intent is to illustrate a moral issue and in no case shall evil be presented alluringly, nor so as to injure the sensibilities of the reader.
* Scenes dealing with, or instruments associated with walking dead, torture, vampires and vampirism, ghouls, cannibalism, and werewolfism are prohibited.
* Profanity, obscenity, smut, vulgarity, or words or symbols which have acquired undesirable meanings are forbidden.
* Nudity in any form is prohibited, as is indecent or undue exposure.
* Suggestive and salacious illustration or suggestive posture is unacceptable.
* Females shall be drawn realistically without exaggeration of any physical qualities.
* Illicit sex relations are neither to be hinted at nor portrayed. Violent love scenes as well as sexual abnormalities are unacceptable.
* Seduction and rape shall never be shown or suggested.
* Sex perversion or any inference to same is strictly forbidden.
* Nudity with meretricious purpose and salacious postures shall not be permitted in the advertising of any product; clothed figures shall never be presented in such a way as to be offensive or contrary to good taste or morals.