Kulttuuri

Entinen prostituoitu Mariska Majoor perusti vuonna 1994 Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueelle paikan nimeltä The Prostitution Information Center. Keskuksen tarkoitus on tarjota tietoa prostituutiosta. Tervetulleita ovat prostituoidut ja heidän asiakkaansa, mutta eritoten turistit ja muut seksityöstä kiinnostuneet, jotka haluavat esittää kysymyksiä. Joka lauantai Majoor vetää alueella tunnin mittaisen tutustumiskierroksen, jonka aikana hän kertoo alueen historiasta, toimintatavoista, käytännöistä ja prostituoitujen työstä. Kierroksille osallistuu kuulemma paljon suomalaisturisteja, ja sinne suuntasin minäkin viime lauantaina.

Kierros alkaa Prostitution Information Centeriltä, joka sijaitsee Amsterdamin vanhan kirkon kupeessa keskellä punaisten lyhtyjen aluetta. Niille, jotka eivät ole siellä käyneet, tiedoksi: homma toimii siten, että prostituoidut vuokraavat itselleen työtilan 8-12 tunniksi. Työtiloja on tällä De Wallenin alueella noin 300. Työtila koostuu näyteikkunasta sekä sen takana olevasta pienestä huoneesta, jossa on sänky ja mahdollisesti pari muuta kalustetta. Prostituoidut seisovat näyteikkunoissa, yleensä erittäin vähissä vaatteissa, ja odottavat asiakkaita. Jos asiakas osoittaa kiinnostusta ja prostituoitu hyväksyy, hän avaa näyteikkunan vieressä olevan oven (jonka saa auki vain sisäpuolelta) ja kertoo hintansa. Jos hinnasta päästään yhteisymmärrykseen, siirrytään näyteikkunan taakse pieneen huoneeseen harrastamaan seksiä.

Kierrokselle osallistuu kaksi pariskuntaa sekä muutama naiskaveriporukka. Suurin osa punaisten lyhtyjen alueen vastaantulijoista on yksittäisiä miehiä ja miesporukoita, mutta infokierroksella heitä ei syystä tai toisesta tapaa.
Majoor aloittaa kierroksen istuttamalla yhden kierroksen osallistujista infokeskuksen ikkunaan. Hän sytyttää punaisen valon ja antaa kierroksen osallistujien seurata, miltä homma näyttää prostituoidun näkökulmasta. Se on todella opettavainen näky. Jokainen ohikulkija tuijottaa omalla tavallaan: osa häpeillen, osa halveksuen, jotkut uteliaasti, jotkut itsevarmoina pelimiehinä, muutamat mielipuolisen riettaasti. Ja nyt istutaan vielä vaatteet päällä! Ikkunassa istuminen on uskomattoman avartavaa. Ihmisluonnosta oppii varsin paljon viidessä minuutissa. Sitä voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.
(Majoor järjestää myös erillisiä ikkunassaistumis-workshoppeja, joissa istutaan vähissä vaatteissa ja jotka kuulemma voimauttavat naisia. En kyllä ihan tiedä, miten. Pari päivää sitten ikkunassa oli istunut nainen, jonka tytär oli ostanut tälle ikkunassaistumissession äitienpäivälahjaksi. Aviomies oli lahjoittanut paljastavat hepenet.)

Samalla Majoor kertoo alueen historiasta ja seksibisneksestä tänään. Hän itse aloitti seksityön 16-vuotiaana ja jatkoi sitä 21-vuotiaaksi. Hän kertoi aloittaneensa, koska tarvitsi rahaa ostaakseen koiran. Koira oli kallis. Hän tutustui sattumalta prostituoituun, kuunteli tämän kertomuksia työstä ja päätti tienata taskurahat seksillä. Majoor lopetti, koska työ alkoi käydä ahdistavaksi, ja perusti infokeskuksen.

Kierros jatkuu tutustumisella De Wallenin eri osiin. Naisen markkina-arvo käy nopeasti selväksi: kalleimmalla alueella (taksa 50 euroa per 15 minuuttia) työskentelevät nuoret, hoikat, vaaleat slaavit. Halvimmalla alueella (25-35 euroa per 15 minuuuttia) mustaihoiset, ylipainoiset ja vanhemmat naiset. Majoor osoittelee toimistoja, joista käsin ikkunoita vuokrataan. Hän kiinnittää huomion jokaisen ikkunan yläpuolella olevaan turvavaloon ja sireeneihin, jotka alkavat pitää metakkaa jos prostituoitu painaa sisällä turvanappia. Hän kertoo olevansa huolissaan siitä, että Amsterdam on painostanut kaikkein suurimman ja hyvämaineisimman ikkunanvuokraajan lopettamaan toimintansa – alueen asuntojen arvoa halutaan nostaa vähentämällä ikkunoita, mutta toistaiseksi se ei ole onnistunut. Majoor on sitä mieltä, että ikkunoissa työskentelevät prostituoidut ovat kaikkein parhaassa asemassa, sillä he saavat itse määrätä hintansa, työaikansa ja -tapansa. Hänen mielestään näitä naisia ei saisi ajatella uhreina, vaan voimakkaina naisina, jotka ovat ottaneet elämänsä omiin käsiinsä. Toki monet heistä, eritoten Aasiasta saapuneet perheenäidit, ovat olosuhteiden uhreja, Majoor myöntää.

Majoorin kierros on ihana, koska sen aikana voi kysyä mitä tahansa.
Onko työtiloissa ilmastointi kesien varalle? (On.)
Kuinka suuri osa seksityöläisistä on paikallisia? (Noin viisi prosenttia.)
Mikä on ikäraja? (18 myynnille, 16 ostolle.)
Miten prostituoituja pitäisi katsoa kun kävelee ohi? (Hymyile nopeasti. Ei saa tuijottaa jos ei aio tehdä kauppaa, eikä missään tapauksessa valokuvata.)
Kauanko seksi yleensä kestää? (Useimmat laukeavat 3-4 minuutissa.)
Vaihdetaanko lakanat asiakkaiden välissä? (Ei.)
Yrittävätkö asiakkaat tinkiä hinnasta? (Kyllä, erityisesti kiinalaiset ja turkkilaiset.)
Onko miesprostituoituja? (Harvoja, ja he työskentelevät escort-palveluissa, eivät ikkunoissa.)
Onko käsityksesi miehistä muuttunut työsi takia? (On, huonompaan.)
Toivoisitko, että tyttäresi valitsee saman uran? (En missään nimessä.)
(Majoor vastasi myös moniin muihin kysymyksiin. Jos teille tulee mieleen jokin kysymys, kirjoittakaa se tuohon kommenttiosioon. Saatatte saada vastauksen.)

Kun osutte Amsterdamiin, osallistukaa ehdottomasti Majoorin kierrokselle. Lukekaa myös Majoorin kirjoittama kirja [URL=http://docs.google.com/viewer?a=v&q=cache:aIySyJnn1JQJ:www.pic-amsterdam.com/pdf/Binnenwerk-E-Prostitutie.pdf+majoor+%22When+sex+becomes+work%22&hl=fi&gl=fi&pid=bl&srcid=ADGEEShz-S476PA_qocHMHLBD4AEiD5RUFSYS_fvor0qt70qfe98AhuZEz6FDaMJ9WL0V8R5smttX7hCSBuqma-ScZhP4WokRLhtb6aD4ZlzDlRQEHRMgQZ4K8SRbyU9jv6RefbgE2wE&sig=AHIEtbQyJGtmg1p63zYUcH2RKP47Ps-wQg]When Sex Becomes Work[/URL], joka on opas prostituoiduksi aikoville, mutta erittäin kiehtova teos myös niille, jotka eivät suunnittele uraa seksityöläisenä. Kirjasta selviää esimerkiksi se, miten seksityöläinen laskee arvonlisäveron palveluistaan.

Sain facebookissa haasteen, jossa pyydettiin kertomaan, kuinka monta kirjaa olen lukenut listalta ”lue nämä ennen kuolemaasi”. Listan oli alunperin tehnyt BBC, mutta tämän suomalaisen listan oli päivittänyt Keskisuomalainen. Oletusarvo on, että ihmiset ovat lukeneet listasta keskimäärin kuusi kirjaa.

Tässä lista. Kerron, mitä itse olen lukenut, ja mitkä selaillut/lukenut osittain. Kerro omat lukusi, ja tietysti se, mitkä teokset poistaisit listalta, ja mitä laittaisit tilalle. Millainen olisikaan cityläisten lista?

1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen
2. J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta
3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas
4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä
5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3
6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa
7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille
10. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli

11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi
12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja
13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
14. George Orwell - Vuonna 1984
15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija
16. Elias Lönnrot - Kalevala
17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
18. Sofi Oksanen - Puhdistus
19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu
20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan

21. Richard Bach - Lokki Joonatan
22. Umberto Eco - Ruusun nimi
23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti
24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III
25. Dan Brown - Da Vinci -koodi
26. Enid Blyton - Viisikko-sarja
27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja
30. John Irving - Garpin maailma

31. Louisa May Alcott - Pikku naisia
32. Victor Hugo - Kurjat
33. C.S. Lewis - Narnian tarinat
34. A.A. Milne - Nalle Puh
35. Henri Charriete - Vanki nimeltä Papillon
36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia
37. Emily Bronte - Humiseva harju
38. William Golding - Kärpästen herra
39. Juhani Aho - Rautatie
40. Leo Tolstoi - Anna Karenina

41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli
42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001
43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa
44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani
45. Kurt Vonnegut: Teurastamo 5
46. Isaac Asimov - Säätiö
47. Aapeli - Pikku Pietarin piha
48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha
49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa
50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää

51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
52. Albert Camus - Sivullinen
53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
54. Hergé - Tintti-sarja
55. Miquel Cervantes - Don Quijote
56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira
57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut
58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
59. Herman Hesse - Lasihelmipeli
60. Günther Grass - Peltirumpu

61. Jostein Gaarder - Sofian maailma
62. Leon Uris - Exodus
63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö
64. Ilmari Kianto - Punainen viiva
65. Franz Kafka - Oikeusjuttu
66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä
67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa
68. John Steinbeck - Eedenistä itään
69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin

71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä
72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
74. Giovanni Boccaccio - Decamerone
75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva
76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys
77. Homeros - Odysseia
78. Peter Hoeg - Lumen taju
79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira
80. William Shakespeare - Hamlet

81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia
83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
84. Thomas Harris - Uhrilampaat
85. Raymond Chandler - Syvä uni
86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani
87. Deborah Spungen - Nancy
88. Stephen King - Hohto
89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla
90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat

91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi
92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo
93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu
95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja
96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
97. Veijo Meri - Manillaköysi
98. Maria Jotuni - Huojuva talo
99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän
100. Jan Guillou – Pahuus

Sallisen selaillut:1,5,11,12,33,43,55,61,96
Sallisen luetut:3,4,6,8,10,15,16,17,18,19,26,27,31,34,39,49,53,58,64,69,71,74,81,87,94,97,98,99

Yht: 37, luku hävettävän pieni ammattiin verraten. Tämän huomasin, kun katsoin kollegoiden listoja. Vai olisiko joku voinut valehdella?

Jos mainokset häiritsevät, ei ole pakko katsoa telkkaria. Ei tarvitse lukea lehtiä eikä kuunnella radiota. Ulkomainonnalta ei kuitenkaan pääse karkuun. Metrotunnelit, ratikkapysäkit, kävelykadut ja aukiot ovat täynnä mainosjulistetauluja. Mainoksia on pakko katsoa, jos meinaa kävellä kadulla.

Ulkomainontaa hoitavan JCDecaux:n nettisivuilla sanotaan ulkomainonnasta seuraavaa:
"Ulkomainontaa ei kuluteta vaan sille altistutaan."
"Kun ihminen liikkuu kodin ulkopuolella, me olemme paikalla. Ulkona ihminen on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa ja avoin ärsykkeille."
Aika hyytävää.

Vaikka kadut ovat täynnä maksettuja mainoksia, Helsingissä ei ole yhtä ainoaa luvallista ulkomainospaikkaa, jonne saisi kiinnittää esimerkiksi keikkajulisteita. Millä oikeudella mainostaja on vallannut kadut kaupunkilaisilta?

Aalto-yliopiston opiskelija Elissa Eriksson käsittelee kysymystä taiteellisessa opinnäytetyössään Haluan nähdä muutakin. Idea on pohtia tavallisten ihmisten mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, mitä hän näkee kulkiessaan kadulla. Entäpä, jos bussipysäkeiden mainostauluissa esiteltäisiinkin vaikkapa taidetta? Haluan nähdä muutakin -tempauksen ideana on vallata mainostilaa pois kaupallisilta tiedotteilta edes hetkeksi.

23.–29.1. Helsingin bussi- ja ratikkapysäkeille ilmestyy 21 julistetta, joiden tekstissä sanotaan seuraava:
"Haluan nähdä muutakin - 3500* ihmistä halusi vapauttaa tämän tilan viikoksi kaupallisista tiedotteista."
* tuohon 3500:n kohdalle tulee se määrä ihmisiä, joka lopulta osallistuu tempaukseen.
Lisäksi julisteeseen voidaan painaa tempaukseen osallistuneiden omia pieniä viestejä kanssakaupunkilaisille.

Tällä hetkellä noin 3500 ihmistä on Facebookissa ilmoittanut haluavansa osallistua kampanjan rahoitukseen. Suurin osa siitä sulaa pois kun on aika kaivaa kuvetta, mutta kenties jokunen oikeasti jakaa kustannukset, karkeasti arvioiden 8000 euroa (julisteiden painatus 1000-2000 euroa, julisteiden esillepano n. 6500 euroa). Jengiä kerätään vuoden loppuun asti.

Tempausta kritisoidaan Facebookissa siitä, että tempauksessa ostetaan isolla rahalla mainostilaa JCDecaux:lta. Näin ulkomainontafirma käärii voitot tästä ulkomainontaa vastustavasta tempauksesta. Eikö olisi parempi printata isoille papereille omia viestejä ja teipata ne JCDecaux:n mainosten päälle? Tai yksinkertaisesti hajottaa JCDecaux:n taulut? On tuossa pointtinsakin, mutta njääh. Eihän idea ole vastustaa niitä JCDecaux:n tarjoamia valotauluja, vaan sitä, että niissä näytetään vain mainoksia. Siitä hyvästä, että JCDecaux saa pystyttää taulut ja myydä niihin mainoksia, kaupunki voisi aivan hyvin velvoittaa firman näyttämään osassa tauluja taidetta. Tai vaikka niitä keikkajulisteita.

Kun hain Cityyn töihin muutama vuosi sitten, päätoimittaja Larros löi faktat pöytään heti ensi tapaamisellamme. Jos halusin tehdä rahaa, kannatti valita muu kuin kirjoitusala. Jos kirjoittaminen sen sijaan oli haaveeni, oli City siihen hemmetin hyvä paikka...tosin kokemattomana kirjoittajana saisin tottua siihen, että pienenkin tekstin väsäämiseen saattoi mennä tunteja ja taas tunteja. Päätin maksaa vuokrani paasaamalla lauseenvastikkeista luokan edessä, ja tienata taskurahani kirjoittamalla.

Toiset ovat kuitenkin sen verran lahjakkaita lajissaan, että he saavat koko kuukausipotin kasaan pelkillä teksteillään. Olipa taitoa luovuuden saralla kuinka paljon, ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että kirjoittaja olisi myyntitykki, itsensä markkinoija. Monet julkaisukanavat etsivät tekstejä, kirjoittajat etsivät kirjoitettavaa, ja tähän kysynnän ja tarjonnan väliin Pirjo Rautiainen päätti perustaa Mogulin.

Moguli välittää ja tuottaa ammattikirjaiijoiden tekstejä, ja se on tiettävästi Suomen ensimmäinen tämänkaltainen yritys. ”Pääajatus on löytää kirjailijoille uusia julkaisukanavia. Paikkoja joista ei ymmärretä tilata kirjailijalta ja joihin kirjailija ei ymmärrä tekstejä tarjota. Se voi olla mitä tahansa perinteisestä sanomalehdestä mainostoimistoon” kertoo Rautiainen, ja uskoo, että tulevaisuudessa kirjailijoita voidaan käyttää yhä enemmän esimerkiksi luennoitsijoina.

Olisipa kiva tietää ,kuinka alta keskivertohinnan on tullut itsekin kirjoiteltua eri paikkoihin vuosien varrella. Veikkaus, että ei yhtään liian halvalla, mutta silti olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon persoona vaikuttaa palkkaan.

Vai kuinka paljon itse olisit valmis maksamaan Remeksen kolumnista, tai Rimmisen luennosta?

Tietoa Mogulista: http://www.moguli.info/

Sain mieheltäni parhaan joululahjan, jota nainen voi toivoa: liput Spider-Man: Turn Off the Dark -musikaaliin. Siispä kohti New Yorkia, showtime on jouluiltana. Toivottavasti. Maailman kallein musikaali on nimittäin ollut isoissa ongelmissa.

Kaikesta päätellen tulossa on jotain sellaista, mitä musikaaleissa ei ole milloinkaan nähty. Ohjaaja Julie Taymor muistetaan naisena, joka mullisti musikaalimaailman ohjaamalla vuonna 1997 The Lion Kingin, joka voitti kaikki palkinnot ja jonka upeudesta herkimmät teatterikriitikot eivät ole vieläkään toipuneet. Musiikin säveltävät U2:n Bono ja The Edge. Homman tuottaa muun muassa Rolling Stonesin ja U2:n jättikiertueista vastannut Michael Cohl. Lavastuksen tekee Broadwayn halutuin mies, Kazakstanissa syntynyt arkkitethti/kuvanveistäjä/lavastaja George Tsypin. Näyttelijöiden lentokouluttajiksi on pestattu Cirque du Soleil. Ja niin edelleen. Kyseessä ei tietenkään ole vain musikaali. Taymor ja Bono haluavat, että show’ta kutsutaan termillä comic book rock opera circus. Projektiin on pestattu tasan parhaat tekijät jotka rahalla saa. Ja sitä rahaa sitten kuluukin. Yksin musikaalin pyörittäminen maksaa miljoona dollaria viikossa.

Erityisen paljon rahaa on pantu lentämiseen. Tekijät haluavat, että Hämis ja viholliset lentelevät livenä samalla tavalla kuin leffassa. Mallia on otettu kameroista, joilla kuvataan jalkapallo-otteluita: kamera (tai ihminen) roikkuu neljän vaijerin varassa, ja sitä voi liikutella vapaasti vaaka- ja pystysuunnassa kovilla nopeuksilla. Ihminen, toisin kuin kamera, tekee lisäksi lentonsa aikana temppuja. Lentäminen onkin tämän musikaalin se juttu. Siihen uppoavaa rahasummaa ei ole paljastettu, mutta Taylor lipsautti haastattelussa, että ”30 miljoonalla voisi saada kohtalaisen musikaalin, mutta jos haluamme saada hahmot lentoon, täytyy käyttää 65 miljoonaa”.

65 miljoonaa dollaria maksavaa musikaalia on puuhattu vuodesta 2002. Sen ensi-illan piti olla puolisentoista vuotta sitten, ja uudemman kerran marraskuun alussa, mutta erinäiset takaiskut ovat myöhästyttäneet sitä kerta toisensa jälkeen.
Tapahtunut tähän mennessä:
Vuosi 2005. Shown alkuperäinen tuottaja Tony Adams on mennyt The Edgen kotiin, jotta herrat voisivat allekirjoittaa sopimuksen. Kun Edge on hakemassa kynää, Adams kuolee.
Joulukuu 2009. Show on pahoissa rahavaikeuksissa. Kenellekään ei kerrota.
Tammikuu 2010. Ennakoiden pitäisi lähteä pyörimään. Ei toivoakaan, musikaali ei ole lähellekään valmis.
Helmikuu 2010. Tuottajilta on rahat loppu. Musikaalin teko keskeytetään. Bono lukee uutisen lehdestä. Hän taivuttelee tutun tuottajan jatkamaan, ja tämä saakin kasaan puuttuvat 30 (!) miljoonaa.
Huhtikuu 2010. Kaksi kolmesta pääosan esittäjästä ottaa hatkat. Green Gobliniksi kaavailtu Alan Cumming ja Mary Janen rooliin palkattu Evan Rachel Wood “keskittyvät muihin projekteihin”.
Syyskuu 2010. Alkaa näyttää siltä, ettei marraskuuksi kaavailtu ensi-ilta toteudu. Taylor on perfektionisti, joka kieltäytyy päästämästä kohtausta käsistään puolivalmiina.
Lokakuun alku. Aikataulu saadaan kursittua kokoon ja näytösten pitäisi alkaa rullata ajallaan.
Lokakuun loppu. Kolme näyttelijää loukkaantuu muutaman päivän sisällä lentokohtausten harjoituksissa. Näyttelijöiden ammattiliitto pysäyttää harjoitukset ja vaatii parempaa työturvallisuutta. Harjoituksia päästään lopulta jatkamaan, mutta deadlinet ovat jo paukkuneet.
Marraskuun alku. Esitykset perutaan.
Marraskuun loppu. Kriitikot kutsutaan ennakoihin, mutta tekniikka pettää pahasti. Tuumaustauko.
Joulukuu. Ennakot pyörivät, mutta esityksiä perutaan yhä. Uusi kaavailtu ensi-ilta on tammikuussa.

Saa nähdä, miten käy joulunvieton.

Los Angelesissa arvokkain taide ei asu museossa. Beverly Hillsin ökytalojen seinillä roikkuu miljoonien arvoisia teoksia. Tämän tietävät myös taidevarkaat, joiden mukaan maalaukset, veistokset ja valokuvat lähtevät tämän tästä. Väärennöksiä tulee myyntiin joka viikko, sillä alueella pyörii enemmän rahaa kuin asiantuntemusta. Keräilijät myös ryöstävät itseltään: kun rahat käyvät vähiin, taulu ”ryöstetään” ja vakuutusyhtiö maksaa. Niinpä LAPD:lla oma taidevarkausyksikkönsä.

Tällä hetkellä LAPD tutkii isoa Andy Warholl -varkautta, jossa Angelo Drivella läntisessä Los Angelesissa sijaitsevasta kodista lähti ryöstäjien mukaan 11 Warhollin maalaamaa potrettia.
Arvokkaimmat varastetut taulut ovat Picassoja ja Chagalleja.

Salvador Dali kelpaa varkaille sekä maalauksina että veistoksina.

Valokuvissa johtaa Bruno Bernard, jonka Marilyn Monroesta ottamia valokuvia on ryöstetty monesta eri paikasta. Vähän aikaa sitten söpöjä pikku olentoja arvostava varas vei Takashi Murakamin veistoksen Mr. Cloud

LAPD palvelee uteliasta yleisöä kirjoittamalla jännimmät tapauksensa kaunokirjalliseen muotoon. Hurjat etsivätarinat ovat kuin Sir Arthur Conan Doylen kynästä.
Sivuilla voi myös ihmetellä etsityimpien taidevarkaiden kuvia. Richard Eszterhazy nyt näyttääkin epäilyttävältä, mutta kuka olisi uskonut puhelintyttö Corinna Kowalskyn ryöstävän asiakkaansa taideaarteet ja pakenevan?

Taidevarkauksiksi luokitellaan myös kateissa oleva natsi-käsinauha, arvokas sarjakuvalehti,
jättimäinen viktoriaaninen portti (tarina ei kerro, miten se on ryöstetty), 500 kiloa painava marmorinen aurinkokello sekä alligaattorin kallo. Ja kun Hollywoodissa ollaan, kateissa on tietenkin liuta Oscar-patsaita. LAPD etsii myös läjää ryöstettyjä elokuvaproppeja. Lähiaikoina on varastettu ainakin Ghostbusters-elokuvan psykokineettinen energiamittari, mekko elokuvasta Forrest Gump ja alienien elokuvassa Predator II käyttämät keihäs ja naamio.

Muutin Helsinkiin vappuna 2005. Tarkoitus oli tulla vain 3 kuukaudeksi kesätöihin. Bilettää hitusen, paiskia töitä vähän enemmän ja palata syyskuussa kesätyörahat kourassa takaisin böndelle. Kesä meni, maksa meni, rahat meni...ja mikä parasta, olen edelleen tuolla samaisella kesätyömatkalla.

Helsinki, se suuri Hesa, oli aluksi aikamoinen kokemus maalaiselle. Muutamassa viikossa oppi monta perusasiaa. Kuten esimerkiksi sen, ettei liukuportaissa saa jököttää keskellä kulkuväylää. Ja että ratikassa sama nappi toimii sekä stop-merkkinä, että ovenaukaisijana. Tuli myös huomattua, ettei linkki olekaan yleinen synonyymi bussille, ja että tästä kulkuneuvosta poistuessa ei passaa huudella kiitoksia kuskille. Eniten kuitenkin yllätti se, että hesalaisten ylimielisten puhetavan takaa paljastuikin suhteellisen normaaleita ihmisiä.

”Naisten Helsinki – kulttuurihistoriallinen opas” esittelee pääkaupunkimme feminiinisestä näkökulmasta. Vaikkei kirja ehkä kohtaakaan moniltakaan osin sitä 2000-luvun Helsinkiä, johon minä tutustuin, on se mielenkiintoinen ja monipuolinen opas kaupungin syövereihin. Kirjan kansiin on koottu historiallisia naishahmoja arkkitehdeistä prostituoituihin, eikä kadunnimienkään alkuperää ole unohdettu. Kuvat ja kuvatekstit ovat ehdottomasti kirjan parasta antia, monet pidemmät jutut aiheen mielenkiintoisuudesta huolimatta melkoisen kuivaa luettavaa. Joka tapauksessa: ainakin hyvä lahjaidea helsinkiläisille keskivertorouville...vielä kun saisi Stockan lahjapaperiin!

Lopuksi omaa kuvafiilistelyä kotikaupungista, joka on huomaamatta varastanut kotiseutuni murteen viidessä vuodessa. Onneksi en sentään vielä sano ”stadi”. Silloin olisi peli lopulta menetetty...

Venäjällä elää vahva vankilatatuointien perinne. Nyt niitä saa myös vähemmän pysyvinä versioina, sillä MIR-niminen firma on alkanut valmistaa tatuointisymboliikasta lainaavia vaatteita.

Venäläisistä vankilatatuoinneista on kirjoitettu kirja jos toinenkin. Aiheesta kiinnostuneen hyvä ensiteos on kirja nimeltä Russian Criminal Tattoo Encyclopedia, jossa esitellään rikollistatuointien historiaa, symboliikkaa ja malleja. Suosittelen!

Venäjällä vankien tai entisten vankien osuus väestöstä on maailman suurimpia. 1960-luvulta 1980-luvulle arviolta 35 miljoonaa ihmistä oli vankilassa tai leireillä, ja heistä karkean arvion mukaan ainakin kaksi kolmasosaa otti tatuoinnin. Venäläiset vankilatatuoinnit eivät ole mitä tahansa kuvia, vaan niillä on tarkka symboliarvo. Tatuointeja tehdään yhä, ja suuri osa kuvastosta periytyy yli sadan vuoden takaa.

Ei tarkkaan tiedetä, milloin venäläiset vangit alkoivat tatuoida itseään. Neuvostotutkijat alkoivat dokumentoida tatuointeja systemaattisesti 1920-luvulla, mutta tuolta ajalta olevat valokuvat osoittavat, että alakulttuuri ja symboliikka olivat jo pitkälle kehittyneitä.
Vankien tatuoinnit kertovat aina kantajastaan. Ne voivat olla henkilökohtaisia merkkejä tai tekstejä, joilla vanki viestittää taustastaan, tai erilaisten rikollisorganisaatioiden tunnuksia. Suuri osa venäläisistä osaa ”lukea” tatuointien symboliikkaa (melkein jokainen tuntee tai on tuntenut jonkun, joka on ollut vankilassa), mutta parhaiten perillä ovat tietysti rikolliset itse. Paitsi kuva, myös kuvan sijoittelu on merkitsevä. Esimerkiksi rikollisjengin initiaatioriittissä rintaan saatetaan tatuoida ruusu.

Piikkilanka
Otsaan tatuoitu piikkilanka kertoo, että vanki on tuomittu elinkautiseen. Tässä tapatuksessa se todellakin tarkoittaa loppuelämää, ei 12 vuotta, joka on suomalaisen elinkautisen kesto.

Kotka
Henkilö ei usko lakiin tai vallitsevaan järjestykseen. Kotkana käytetään usein natsityyppistä kotkaa, joka Neuvostoliitossa oli erittäin selvä merkki siitä, että henkilö ei kuulu systeemiin. Usein höystetään tekstillä kuten ”Iske ensimmäisenä” tai ”Hyökkää ennen kuin ne tulevat hakemaan” tms.

Kirkot, linnoitukset, luostarit jne
Kirkontornien määrä kuvaa joko tuomion pituutta vuosina tai sitä, kuinka monta kertaa henkilö on ollut vankilassa.

Neitsyt Maria ja Jeesus-lapsi
Henkilö on ollut rikollinen lapsuudesta lähtien.

Kissa
Kyseessä on varas. Yksi kissa tarkoittaa yksin toiminutta varasta, useampi kissa sitä, että henkilö on ollut osa varasliigaa.

Pöllö
Murtovaras.

Pyöveli
Murhaaja.

Hautakivi
Kuvaa vankilassa vietettyä aikaa. Hautakivessä voi olla esimerkiksi teksti 1980-1985, mikä tarkoittaa, että nuo vuodet on vietetty vankilassa.

Horisonttiin lentävät linnut ja laskeva aurinko
”Synnyin vapaana ja kuuluisin vapauteen.”

Armeijan merkit
Ihoon tatuoidut poletit, natsat, kunniamerkit jne. kertovat vangin historiasta. Pääkallo viittaa murhaajaan. Valkoinen raksi viittasi siihen, että kyseessä oli valkokaartilainen, joka taisteli puna-armeijaa vastaan. Natseilta pöllitty SS-merkki tarkoittaa, että vanki ei ole tunnustanut mitään.

Tähti
Jokainen sakara edustaa vankilassa vietettyä vuotta.

Risti
Saattaa merkitä uskonnollisuutta, mutta usein tatuoitiin väkisin merkitsemään henkilö alistujaksi, jota voi käyttää seksuaalisesti hyväksi.

Tikari
Seksuaalirikollinen. Nämä tatuoinnit on yleensä tehty väkisin.

Kuvia on paljon, ja lisäksi tulevat vakiintuneet kirjainyhdistelmät. Esimerkiksi KAT tulee sanasta katorzhnik, pakkotyöhön tuomittu, ja KOT, joka tarkoittaa myös kollikissaa, sanoista korenoi obitatel' tjurmy, vankilan alkuperäisasukas (= vankila on toinen kotini).

Tatuoinnit tehtiin ja tehdään neulalla tai kitaran kielellä ja esimerkiksi partakoneesta askarrellulla moottorilla. Musteena on voitu käyttää esimerkiksi virtsan, shampoon ja noen seosta. Verenmyrkytykset ovat yleisiä ja saattavat johtaa kuolemaan.

Jos henkilö on tatuoinut itsensä väärin perustein tai esimerkiksi eroaa rikollisryhmästä, tatuointi voidaan poistaa. Vankilassa se voidaan tehdä vaikkapa magnesiumjauhon avulla. Kivulias keino jättää syvät paloarvet. Erityisesti neuvostoaikoina tatuoitiin, usein vatsaan, poliittisia toimijoita ja auktoriteetteja vastustavia tekstejä ja kuvia, joita kutsutaan nimellä grin. Venäläinen kriminologi Juri Dubjagin on tutkinut neuvostovallan suhtautumista tällaisiin tatuointeihin. Hänen mukaansa epäisänmaalliset tatuoinnit määrättiin usein poistettaviksi kirurgisesti. Koska ne olivat suuria, leikkaus johti usein kuolemaan.

Tässä kuvassa on vuonna 1962 tehty tatuointi, jossa pilkataan neuvostosysteemiä ja vankileirien propagandaa. Kantaja kertoo tatuoinnilla selvinneensä useasta erityisen pahamaineisesta vankileiristä. Teksti kuuluu suomeksi suunnilleen ”Terveiset Vorkutan leireiltä! 1947-1963. Neuvostoliitossa työ on kunnian, sankaruuden ja maineen asia. Shelyabozh, Jeletskij, Izhma, Kozhma, Eteläinen Halmer."

Vankeja ja rikollisia tatuoidaan myös väkisin. Tyypillisiä uhreja ovat henkilöt, jotka vasikoivat tai eivät pysty maksamaan velkojaan, tai muiden vankien halveksimat rikolliset, kuten lasten hyväksikäyttäjät. Väkisin tehty tatuointi on usein solvaus, joka liittyy vaikkapa uhrin etniseen taustaan, tai nöyryyttävä seksiin liittyvä kuva. Tarkoitus on sekä halventaa uhria että varoittaa toisia tästä.

Suhtautuminen tatuointeihin on Venäjällä kaksijakoista. Neuvostoaikana niitä hakkasivat ihoonsa rikolliset, mutta myös syyttöminä leireille tuomitut ihmiset ja taipumattomat toisinajattelijat, joita voi hyvällä syyllä pitää sankareina. Vaikka Venäjällä saattaa yhä joutua lusimaan mielipidevankina, suuri osa venäläisistä vangeista on nykyään oikeita rikollisia. Vanhempi polvi saattaa pitää tatuointia merkkinä siitä, että kyseessä on suoraselkäinen, peloton henkilö, joka on joutunut kärsimään hirveällä tavalla. Nuoremmat sen sijaan käsittävät tatuoinnin useimmiten rikollisen merkkinä. (Ja nyt puhutaan perinteisistä rikollistatuoinneista, toki Venäjällä tehdään ihan tavallisiakin tatuointeja.)

Törmäsin vähän aikaa sitten venäläiseen firmaan nimeltä MIR. Firman nimi tarkoittaa sekä maailmaa että rauhaa, mutta vankilaslangissa se on myös lyhenne sanoista Menja ispravit’ rastrel, minut parantaa teloitus. (Kuulostaa coolimmalta venäjäksi.) Se valmistaa vaatteita, joihin on kuvattu vanhoja neuvostoaikaisia tatuointeja. Firman mukaan idea on kunnioittaa toisinajattelijoita, jotka eivät suostuneet alistumaan valtion hirmuvallalle. Osa vaatteista on aika hienoja, mutta tuntuisi vähän nololta kantaa rikollistatuointia ilman syytä. Päättäkää itse.

Kirjailija Arkadi Babtšenko haluaa pitää röökitauon. Ja polttaa sen lisäksi pressitilaisuudessakin sisällä. Se ei kuitenkaan käy KokoTeatterin aulassa. Toisin oli Tšetešnian sodassa, jossa sääntöjä ei ollut.

Babtšenko on kolmekymppinen sotaveteraani ja toimittaja, jonka kasvoilla hymy ei viihdy. Eikä oikeastaan ihme. Vuonna 1996 18-vuotias Babtšenko aloitti armeijan, jonka ilmapiirissä ihmishengellä ei ollut paljon arvoa. ”Ensimmäiseen puoleen vuoteen sä et ole kukaan. Oikeuksia ei ole, ainoastaan pelkkiä velvollisuuksia. Sua hakataan, haukutaan, sä et saa nukkua. Ja jos mitenkään mahdollista, sua pidetään nälässä mahdollisimman kauan. Joko sen kestää, tai sitten täytyy tehdä itsemurha. ” Babtšenko valitsi kestämisen, vaikka armeija ei loppunut hänen kohdaltaan pelkkään harjoitteluun. Nuoret pojat vietiin keskelle sotaa.

Babtšenkon ”Sodan värit” kuvaa Tšetešnian sotaa ja Venäjän armeija raakuttaa yhden nuoren miehen näkökulmasta. Se kertoo, kuinka sota vie pohjan tulevaisuudelta ja menneisyydeltä, ihmisyydeltä ja inhimillisyydeltä. Monille jäikin sodan loputtua agressiovaihde päälle,sotilaiden palautumisterapiota kun ei Venäjällä tunneta. Babtšenkon kohdalla elämällä oli kuitenkin vielä muutakin annettavaa.

”Se, mitä minulla on nyt, on kaikesta huolimatta sodan ansioita. Perhe, työ, elämä. Ilman sodan kokemuksia olisin varmasri hienolla autolla ajeleva lakimies, joka ei olisi koskaan joutunut miettimään mitään oikeasti tärkeitä asioita.”

Tällä hetkellä Babtšenko toimii sotakirjeenvaihtajana Novaja Gazetan -lehdessä, joka on yksi Venäjän harvoista puolueettomista lehdistä. Tosin eipä reportterin työkään ole niitä turvallisimpia, kun kyseessä on itänaapurimme. Viimeisen 8 vuoden aikana Babtšenkon työkavereista on tapettu seitsemän. Mm. Anna Politkovskaja.

Babtšenko Arkadi: Sodan värit. 2010. Like

Kanadalainen taiteilija ManWoman on sitä mieltä, että hakaristi on hieno symboli. Häntä sapettaa se, että natsit ovat häpäisseet merkin, jota on käytetty ensi kertaa neoliittisella kaudella joskus vuonna 4000 eaa.
ManWoman haluaa palauttaa hakaristin kunnian. Miten se tehdään?

Alkajaisiksi tatuoidaan noin 200 kappaletta hakaristejä ympäri kehoa, esimerkiksi otsaan. Käsivarret tatuoidaan täyteen hakaristejä ja käytetään hihatonta paitaa. Jalkapöytiin tatuoidaan hakaristejä ja käytetään sandaaleja. Baareissa ManWoman eli Manny julistaa hakaristin ilosanomaa – jos ehtii ennen kuin saa turpaan. Hän yrittää käydä synagogissa neuvotteluja hakaristin poistamiseksi pannasta (useimmiten hänet heitetään ulos). Hän johtaa Friends of the Swastika -yhdistystä. Manny on rakentanut kotiinsa hakaristimuseon ja kirjoittanut kirjan nimeltä The Gentle Swastika, jossa selvitetään väärinymmärretyn hakaristi-paran historiaa. ManWoman on täysin omistautunut hakaristiprojektilleen – ja voi olla, että muita töitä olisi hippasen hankala saadakin.

ManWoman, alkujaan Patrick, syntyi toisen maailmansodan alussa. Hänen puolalainen äitinsä oli päätynyt Kanadaan; täti, serkku ja liuta muista sukulaisia puolestaan Auschwitziin. 27-vuotiaaksi Manny koki ”länsimaisille tyypillistä vihaa” hakaristejä kohtaan, mutta sai pian ensimmäisen ilmestyksensä. Siinä jokin ”ylempi voima” antoi ManWomanille elämäntehtävän: nosta hakaristi jälleen kunniaan, joka sille kuuluu!
Ai niin, näissä näyissä ManWoman on puoliksi nainen, puoliksi mies. Siitä nimi. ManWoman on koonnut yhä tänä päivänäkin jatkuvia ilmestyksiään kirjoituksiksi nimeltä The Secret Doctrine Of The Holy Fuck. Ilmestykset ovat usein seksuaalissävytteisiä, mikä tuskin yllättää ketään.

Mannyn pointti on tämä: hindut, buddhalaiset, juutalaiset, viikingit, keltit ja ties ketkä ovat käyttäneet hakaristiä tuhansia vuosia ennen kuin natseista tiedettiin mitään. Hakaristin alkuperäinen merkitys on hyväntahtoinen (lähteestä riippuen se voi symboloida hyvää onnea, yltäkylläisyyttä, hyvinvointia jne). Pitäisikö hakaristin kunnia palauttaa?

Henkilökohtaisesti en suuresti sure hakaristin kohtaloa. Minulla on harvoin (okei, ei ikinä) sellainen olo, että voi kun voisin nyt piirtää hakaristin, mutta perhana, en voi koska natsit varastivat sen symboliarvon.
Toisaalta hakaristi on nyt pahuuden logo, samalla tavalla kuin väärinpäin risti ja aikoinaan merirosvojen pääkallo ja sääriluut. Niin kauan kuin on pahuuden symboleita, ja niin kauan kuin ne herättävät pahennusta, kaikenlaiset ääliöt piirtävät niitä nahkatakkeihinsa ja tatuoivat niitä käsivarsiinsa (enkä nyt viittaa ManWomaniin). Natsismin tehokas logo houkuttelee tutustumaan myös brändiin ja sisältöön. Ja brändätähän natsit osasivat.

Tosin hakaristinkin shokkiarvo on vähenemään päin. 1970-luvulla punk-bändit, tunnetuimpana esimerkkinä Siouxsie and the Banshees, käyttivät hakaristiä keikkajulisteissa ja vaatteissaan ihan vain pöyristyttääkseen porvaristoa. Vaikea uskoa, että punk-bändi enää heiluttelisi natsilippua vain kauhistuttaakseen. Mutta käykö sille samalla tavalla kuin merirosvolipulle? Ehkä kahdensadan vuoden kuluttua lapsille järjestetään synttärinatsikutsut, joissa syödään natsikakkua hakaristilautasilta, teinitytöt pukeutuvat vaaleanpunaisiin glitterihakaristitoppeihin ja tulevaisuuden Johnny Depp filmaa trilogian nimeltä [I]Nazis of the Eastern Front[/B].