Blogi

Kun olin ala-asteella, minua kiehtoi kaikki paranormaalit ilmiöt. Televisiosta tuli Hämärän rajamailla, ja lainasin kirjastosta kirjoja, jotka käsittelivät lentäviä lautasia, hypnoosia ja sielunvaellusta. Halusin uskoa näihin järjellä tai tieteellisesti selittämättömiin ilmöihin. Uskoinhan Jumalaankin.

Yläasteella rakastuin ensimmäisen kerran. Tunne oli huumaava. Rakkauteni kohde oli minun ikäiseni, enkelin näköinen pieni ja kaunis tyttö, Tiina jonka ajatteleminen täytti pienen pääkoppani ihan kokonaan. Sävelsin Tiinalle laulunkin. Tunne oli sanoinkuvaamattoman vahva ja selittämätön. Ikävä kyllä Tiina seukkasi silloin toisen pojan kanssa, joten meikäläinen ei saanut rakkaudelleni vastakaikua. Tämähän ei toki sammuttanut tunteita, päinvastoin riuduin lemmentuskissani ainakin vuoden. Pikkuhiljaa tunne kuitenkin maatui, noustakseen yhä vahvempana uudestaan. Rakastuin toiseen tyttöön.

Sittemmin paranormaalit ilmiöt eivät ole enää kiehtoneet niin kovasti. Eikä Jumalankaan olemassaolo ole enää niin selvää. Jopa rakastuminen on käynyt harvinaiseksi ja tapahtuessaankin vähemmän kokonaisvaltaiseksi tunteeksi kuin 20 vuotta sitten.

Liekö hyvä vai paha, paha sanoa. Jossain synapsieni perimmäisessä sopukassa toivon kuitenkin, että näkisin vielä Jumalan, lentävän lautasen ja elämäni rakkauden. Aikaa on.

Aurinkoista päivää kaikille, etsikää ja löytäkää tänäänkin jotain elämäänne iloa aiheuttavaa materiaalia!

-Easy-

Lukiokaverini Pete oli täysi-ikäisyyden saavutettuaan todella suosittu nuorten naisten keskuudessa. Ja ihmekös tuo, Pete oli komea, hauska, urheilullinen, musikaalinen ja muutenkin mukava heppu.

Omat seksikokemukseni olivat siihen aikaan vielä kortilla, ja kun olin vielä loppuvuodesta syntynyt, niin baarireissujakaan ei ollut ehtinyt kertyä. Kyselinkin sit Peteltä iskuvinkkejä.

Muistan Peten sanoneen: "Ei se seksi ole niin tärkeää mulle. Tai siis ei se aina ole se juttu. Jos mä saan tytön sänkyyn, ja otettua siltä pikkuhousut pois, niin tekis usein siinä vaiheessa vain mieli tuulettaa, että Wu-huu!, ja sit alkaa vaan nukkumaan. Pelihän on siinä vaiheessa jo pelattu, ja mä voitin!"

Mietin tota juttua silloin, ja mietin sitä taas nyt. Näinhän se nimittäin on. Mutta miksi se on niin?

Kyse ei ole pelkästään siitä, että pojat haluavat pelata tyttöjen kanssa tai että tytöt haluavat pelata poikien kanssa. Tässä haetaan nyt syvempiä merkityksiä. Pelillinen aspekti on oleelliseesa osassa.

Kun poika yrittää päästä tytön kanssa sänkyyn, hänen mielenkiintonsa ja motivaationsa on huipussaan. Pojan vireystaso on korkealla, ja hän reagoi nopeasti pojan ja tytön kahdenvälisen dynamiikan vaihteluihin. Paineet ovat tytöllä, joka joutuu arpomaan, että antaako hän tälle mielenkiintoiselle pojalle, vaiko ei. Onko poika tytön arvoinen, miten tyttö arvioi reagoivansa seuraavana aamuna, onko edes mahdollista mennä panemaan, löytyykö rauhallista makuuhuonetta? Paljon kysymyksiä pyörii sekä tytön että pojan päässä.

Oletetaan, että nämä mahdolliset esteet saadaan raivattua tieltä. Poika pääsee tytön kanssa lähipelietäisyydelle, ja viimein vihdoin saa tytön riisuttua. Mitä tässä vaiheessa tapahtuu?

Kaikki paineet siirtyvät pojalle.

Sillä huolimatta siitä, onko tyttö kuinka lahna tai kuinka agressiivinen nymfomaani, pojan pitää suoriutua, ja suoriutua loistavasti!

Mutta jos poika tässä tilanteessa vetäytyy, hän saattaa saada melkoisen supermiehen maineen: "Ei se pannut ekana iltana, mikä herrasmies...se on niin ihana ja huomaavainen jne jne..." Tällöin poika saa todennäköisesti samalta tytöltä toisenkin tilaisuuden, mutta vielä paremmilla onnistumiskertoimilla.

Tämmöinen teoria tänään. Ei johtopäätöksiä, ei päätä eikä häntää, chew up!

-Easy-