Utuinen syksyaamun henkäys puhalteli väsyneen korttelin kulahtaneita nurkkia samaan tapaan kuten niin useana päivänä aikaisemminkin. Sellainen mitäänsanomaton, ei-miltään-maistuva päivänpoikanen ei millään muotoa houkutellut häntä heräämään, semminkin kuin joltisenkin ikävältä tuntuva, takaraivon ja hiusrajan välistä koputteleva resonanssi enteili poikkeuksellisen pahalaatuisen alkoholimyrkytyksen, krapulaksikin mainitun, ikävän olotilan, tuloa.
Raottaessaan varovasti vasenta, unihiekan kiinnimuuraamaa silmäkulmaansa kohti auki-asentoa, hän mietti, jokapäiväiseen tapaansa, hyviä, huonoja, sopivia, ja ennen muuta, epäsopivia tai suorastaan sopimattomiakin keinoja välttää herääminen ja ylösnouseminen. Sopivien syiden sekaisessa synospsikasassa sukellellessan hän eksyi ajatuksissaan, ja alkoikin seuraavaksi punnitsemaan sitä mahdotonta energiamäärää joka häneltä on näinä kahtenakymmenenä työssäolovuotenaan mennyt lähes päivittäin, ainakin työpäivittäin, tähän samaiseen ajatusleikkiin, jota voisi alkaa ehkä tässä vaiheessa elämäänsä jo pitämään enemmänkin heräämisrituaalintapaisena toimintona kuin niinkään tarkoitustaan vastaavana käyttäytymismallina.
Ja kuten niin useana päivänä aikaisemminkin, hän, ennakko-odotuksistaan ja –toiveistaan huolimatta, sai kuin saikin sekä vasemman että oikean silmänsä auki, onnistuen myös pitämään niitä auki, jopa hetkittäin yhtäaikaa. Konemaisesti; ei mitenkään tahdonalaisesti vaan ikään kuin katossa kiinni olevan näkymättömän langan vetovaikutuksesta, hän havaitsi nousevansa puoli-istuvaan asentoon. Kun hän tajusi, että tämä toiminto sujuu ilman aivojen erillistä käskyttämistä, hän antoi itselleen luvan poiketa takaisin ajatustensa harhapoluille puntaroimaan ihmisiä, jotka aloittavat aamunsa päivittäin joogaamalla, jumppaamalla, teutaroimalla mielipuoleisesti jonkun videolla tai dvd:llä hyppivän, takuuvarmasti jossain aineissa olevan, enemmän plastiikkakirurgin pöydällä kuin salilla aikaansa viettäneen silikoniblondin tahdissa. Hulluja on moneen lähtöön lipsahti hänen suustaan, ja tämän itselleen ääneen sanotun, väistämättä todenperäisen lauseen kuuleminen sai hänet naurahtamaan itselleen, toden totta, saatoi olla että hänkin kuuluisi siihen samaan liian pitkähihaisia paitoja pehmustetuissa huoneissa käyttävään porukkaan.
Lähdöstä puheen ollen, tai jos nyt ajatellaan, että puheella tässä viitataan heräämistä yrittävän päähenkilömme ajatuksiin, olisi tärkeää tai melkein tärkeää, että hän saisi vielä tahtomatta, tahtoen tai tahdosta riippumatta myös jalkansa, nuo kotonaan liikkuvan ihmisen kohtuullisen välttämättömät apuvoimat, mielellään molemmat samaan aikaan, peittoalueen ulkopuolelle ja vasten tuota kylmää sekä kalseaa, varmasti inhottavan tuntuista parkettipintaa.