Blogi

31 vuotta siihen meni. Onks se pitkä vai lyhyt aika, en tiedä. Mutta tällä kertaa matkanteko ei ole pääasia, vaan perille pääseminen.

Olen löytänyt naisen, jonka kanssa olen valmis muuttamaan yhteen, menemään kihloihin, menemään naimisiin, saamaan lapsia, elämään loppuelämäni.
Ei välttämättä tuossa järjestyksessä, eikä välttämättä kaikkia noita, mutta ymmärtänette idean.

Ja mikä parasta, tunne on molemminpuolinen.

Miten tällaisen ihmisen löytää? Kovalla työllä, itsensä kehittämisellä, baareissajuoksemisella, taidenäyttelyjen koluamisella, nettitreffailulla, työpaikalta, harrastuksista? Oikeastaan ei millää edellisistä. Okei tapasimme baarissa, mutta asia ei ole ihan niin yksinkertainen. Lähinnä olen ollut onnekas. Tapasimme juuri oikeaan aikaan.

No mikä tekee toisesta nyt niin ihmeellisen ja erikoislaatuisen? Kauniit kasvot, iloisuus, kiinteä vartalo, hauskuus, älykkyys, seksikkyys, räväkkyys, musikaalisuus? Niin banaalia kuin vastaukseni onkin, sanon silti että kokonaisuus. Tosin jos joku yksittäinen ominaisuus on pakko nostaa kaiken yläpuolelle, se on iloisuus. Olen joka ikisessä aiemmassa ihmissuhteessani törmännyt toisen negatiivisuuteen ja synkkämielisyyteen, enkä tiedä mitään pahempaa suhteenmyrkyttäjää.

Jos olen aina ollut onnellinen, niin nyt olen super-onnellinen.
Onneansa ei voi viitsi ystäville tai kavereille koko ajan toitottaa, joten teen sen kertaheitolla täällä, JEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEE!

Aurinkoa ja onnea kaikille :D

-Easy-

Olimme eräänä sateisena keskiviikkoiltana kaverini kanssa matkalla laulamaan karaokea. Pysähdyimme hieman ennen karaokebaari Satumaata polttelemaan tupakkia ja juomaan kotoa mukaan otetut matkaoluet loppuun, kun arviolta 19-vuotias nuori tyttö tuli luoksemme.

"Onks tästä pitkä matka Vallilaan?", tyttö kysyi. Hänen meikkinsä olivat hieman levinneet, vaatteet olivat sateen kastelemat märät, ja pinkit muovikorkkarinsa hankasivat ilmeisesti melko paljon, sillä hän heitti ne pois jalasta ja tunki ne mukanaan olleeseen muovikassiin. "Joo, kyllä tästä on Vallilaan muutama kilometri matkaa", vastasin. Kaverini jatkoi "juu on sinne sen verran matkaa, ettei kannata kyllä tällä ilmalla ja tuossa kunnossa lähteä kävelemään".

Suosittelimme hänelle taksia. Tyttö vastasi, ettei ole varaa taksiin. Kaverini sanoi, että jos on ollut varaa vetää tommoiset kännit, niin kai nyt on varaa yhteen taksimatkaankin, mutta tyttö kertoi, että nyt ei ole.

No, minkäs siinä sitten voi. Oma iltamme olisi mennyt jonkun verran pilalle, jos olisimme päästäneet tytön vain kävelemään sukkasillaan keskustan halki. Siispä talutimme tytön hotelli Presidentin taksitolpalle, annoimme hänelle taksirahat käteen ja pyysimme taksinkuljettajaa katsomaan, että hän pääsee kotiin asti. Tyttö kiitti, toivotimme hyvät yöt ja jatkoimme matkaamme baariin.

Todennäköisesti tämäkin nuori nainen oli tulossa jostain uusien opiskelijoiden bileistä. Jäin vähän miettimään niitä tutoreita tai opiskelukavereita, jotka päästävät tällaisessa kunnossa olevan ihmisen yksin kotimatkalle, kun jalkakäytävänkään leveys ei meinannut riittää hänen matkantekoonsa. Pitäkäähän ihmiset vähän enemmän huolta kavereistanne, kukaties seuraavalla kerralla tarvitsette itse lähimmäistenne apua!

Aurinkoista maanantaita kaikille :)
-Easy-

Olen taas keksinyt uuden teorian. Okei, ei se ole kokonaan omani, mutta sovellus kyllä on.

Ihmiset voidaan jakaa kahteen kategoriaan heidän deittaustapojensa perusteella. Kun ensimmäisen ryhmän aikakäsite on lineaarinen, toisen ryhmän taas pyöreä.

Lineaarisen aikakäsityksen omaava ihminen pitää asioista, joilla on alku ja loppu. L-jengiläisen aikakäsitys on länsimaalainen, eurooppalainen ja amerikkalainen. Aika käsitetään suoraviivaisena, rajallisena suureena, jonka tehoton käyttäminen on sekä vastuutonta että typerää.

L-jengi odottaa, että ekoilla treffeillä kolahtaa heti, muuten ei tule mitään. Jos ekoilla treffeillä ei kolahda, oli syyt mitä tahansa, L-jengiläinen pistää mielellään pisteen koko touhulle. "Ei tästä tullut mitään, se tietty kipinä puuttui, en tunne sinua kohtaan mitään seksuaalista, olet hyvä tyyppi mut joo enivei tää oli nyt tässä". Alku ja loppu. Nice & clean. Sit jos kipinä tuntuu, niin homma lähtee samantien erittäin vakavaksi, karrikoiden tämmöisten L-jengiläisten seurustelu alkaa ekoilta treffeiltä. Sitten ollaan yhdessä niin kauan, kunnes kuolema erottaa. Noin niinku periaatteessa. Todennäköisimmin tyypit eroavat jostain pienemmästä syystä, mutta yhtä kaikki eroaminenkin tapahtuu nopeasti. Koska lopun täytyy olla selkeä. Janassa pitää olla kaksi päätä, alku ja loppu.

Pyöreän aikakäsityksen omaavat, P-jengiläiset ovat toisenlaisia. P-jengiläisten mielestä aika ei mene janassa, vaan asiat tapahtuvat sykleissä. Välillä aika juoksee nopeasti, välillä se pysähtyy, mutta ajalla ei ole alkua tai loppua, se vain "on". P-jengiläisten ajatuksensa sekä ajasta että ihmissuhteista on hyvin aasialainen, osin fatalistinenkin.

P-jengiläisen tavatessa uuden ihmisen hän ei välttämättä aloita alusta. Hän ei välittömästi ole kiinnostunut toisen ihmisen lapsuudesta, vanhemmista, koulutuksesta tai työpaikasta. P-jengiläinen yrittää hypätä mukaan toisen aikaan, persoonaan ja tunnelmaan siinä hetkessä. Mikäli hetki ei ole otollinen esimerkiksi välittömälle pussailulle tai seksille, P-jengiläinen ei siitä hetkahda. P-jengiläinen ymmärtää myös ihmisen ajatusten ja vireystilojen olevan mallia pyöreä, välillä tekee mieli pussata ja välillä taas ei. P-jengiläinen ei ota asiaa niin henkilökohtaisesti, hän luottaa, että asiat sujuvat omalla painollaan. Ja vaikka mitään suhdetta ei tulisikaan, P-jengiläinen saattaa silti haluta pitää uuden ihmisen tuttavapiirissään, sillä koskaan ei tiedä jos asiat vaikka muuttuisivat. Viiden vuoden kuluttua tilanne voi olla aivan toinen.

Lineaarisen ja pyöreän aikakäsityksen ihmisten deittaileminen on molemmille hankalaa, muttei mitenkään mahdotonta. Pitää vain ymmärtää, että lähtökohtaisesti P- ja L-jengiläiset ajattelevat eri tavalla. Erot pitää ymmärtää sekä hyväksyä. Ja vaikka deittailu otetaan toki tosissaan, ei saa ottaa sitä liian vakavissan tai liian henkilökohtaisesti. Välillä paistaa aurinko, välillä ei, mutta uusien ihmisten tapaaminen rikastuttaa kaikkia aina.

Näillä eväillä eteenpäin, vähemmän sateista päivää kaikille!

-Easy-

Elämä voi olla rankkaa, mutta jos sen tuntee, tietää sentään elävänsä...Okei, olihan tuokin aloitus, varsinkin kun asiat eivät todellakaan ole ihan noin radikaalisti.

Olen tämän kuun aikana päätynyt monessakin tilanteessa miettimään tämmöistä perusdilemmaa, että mikä vittu ihmisiä vaivaa? Ihmiset tuntuvat jumittuneen täysin epätyydyttäviin parisuhteisiinsa, kuka milläkin huonolla tekosyyllä, ja sitten siinä rimpuillaan suuntaan jos toiseen kuka enemmän ja kuka vähemmän huonolla omatunnolla varustettuna.

Okei, annetaan vähän siimaa. Muistan toki itsekin, että kun oli ollut samassa suhteessa viisikin vuotta putkeen, siinä tuli joitakin houkutuksia ja uudelleenevaluiointeja suoritettua.

Mutta pääpointti oli itselläni kuitenkin se, että se suhde oli silloin the juttu ja siihen panostettiin siksi, että halusin panostaa eli tykkäsin tyttöystävästäni eniten.

Emme olleet yhdessä siksi, että olisi ollut taloudellisia (tulee kalliiksi erota kun joudutaan hankkimaan taas omat kämpät..) tai laiskuudellisia (no eihän tää mitään ruusuilla tansimista ole, mutta kun ollaan jo oltu niin kauan yhdessä jne jne) argumentteja.

Toinen erikoinen juttu: Harva niistäkään pareista, jotka seurustelevat (eivätkä siis liehakoi ympäriinsä muiden kanssa) "tyytyväisinä", on oikeasti kovinkaan onnellisia, varsinkaan intohimon osalta. Miksi näin, kysyy epätietoinen Pohjanmaalta... Haluaisin nimittäin uskoa, ettei ole mahdottomuus olla saman ihmisen kanssa vaikka viisikymmentä vuotta JA olla yhä kiinnostunut/innostunut/ihastunut/rakastunut/intohimoinen siihen samaan ihmiseen.

Toivottavasti elokuun loput kaksi kolmasosaa tuovat toiveilleni lisää pontta.

Rakkauden- ja intohimontäyteistä viikkoa kaikille!

-Easy-

Kun olin ala-asteella, minua kiehtoi kaikki paranormaalit ilmiöt. Televisiosta tuli Hämärän rajamailla, ja lainasin kirjastosta kirjoja, jotka käsittelivät lentäviä lautasia, hypnoosia ja sielunvaellusta. Halusin uskoa näihin järjellä tai tieteellisesti selittämättömiin ilmöihin. Uskoinhan Jumalaankin.

Yläasteella rakastuin ensimmäisen kerran. Tunne oli huumaava. Rakkauteni kohde oli minun ikäiseni, enkelin näköinen pieni ja kaunis tyttö, Tiina jonka ajatteleminen täytti pienen pääkoppani ihan kokonaan. Sävelsin Tiinalle laulunkin. Tunne oli sanoinkuvaamattoman vahva ja selittämätön. Ikävä kyllä Tiina seukkasi silloin toisen pojan kanssa, joten meikäläinen ei saanut rakkaudelleni vastakaikua. Tämähän ei toki sammuttanut tunteita, päinvastoin riuduin lemmentuskissani ainakin vuoden. Pikkuhiljaa tunne kuitenkin maatui, noustakseen yhä vahvempana uudestaan. Rakastuin toiseen tyttöön.

Sittemmin paranormaalit ilmiöt eivät ole enää kiehtoneet niin kovasti. Eikä Jumalankaan olemassaolo ole enää niin selvää. Jopa rakastuminen on käynyt harvinaiseksi ja tapahtuessaankin vähemmän kokonaisvaltaiseksi tunteeksi kuin 20 vuotta sitten.

Liekö hyvä vai paha, paha sanoa. Jossain synapsieni perimmäisessä sopukassa toivon kuitenkin, että näkisin vielä Jumalan, lentävän lautasen ja elämäni rakkauden. Aikaa on.

Aurinkoista päivää kaikille, etsikää ja löytäkää tänäänkin jotain elämäänne iloa aiheuttavaa materiaalia!

-Easy-

Lukiokaverini Pete oli täysi-ikäisyyden saavutettuaan todella suosittu nuorten naisten keskuudessa. Ja ihmekös tuo, Pete oli komea, hauska, urheilullinen, musikaalinen ja muutenkin mukava heppu.

Omat seksikokemukseni olivat siihen aikaan vielä kortilla, ja kun olin vielä loppuvuodesta syntynyt, niin baarireissujakaan ei ollut ehtinyt kertyä. Kyselinkin sit Peteltä iskuvinkkejä.

Muistan Peten sanoneen: "Ei se seksi ole niin tärkeää mulle. Tai siis ei se aina ole se juttu. Jos mä saan tytön sänkyyn, ja otettua siltä pikkuhousut pois, niin tekis usein siinä vaiheessa vain mieli tuulettaa, että Wu-huu!, ja sit alkaa vaan nukkumaan. Pelihän on siinä vaiheessa jo pelattu, ja mä voitin!"

Mietin tota juttua silloin, ja mietin sitä taas nyt. Näinhän se nimittäin on. Mutta miksi se on niin?

Kyse ei ole pelkästään siitä, että pojat haluavat pelata tyttöjen kanssa tai että tytöt haluavat pelata poikien kanssa. Tässä haetaan nyt syvempiä merkityksiä. Pelillinen aspekti on oleelliseesa osassa.

Kun poika yrittää päästä tytön kanssa sänkyyn, hänen mielenkiintonsa ja motivaationsa on huipussaan. Pojan vireystaso on korkealla, ja hän reagoi nopeasti pojan ja tytön kahdenvälisen dynamiikan vaihteluihin. Paineet ovat tytöllä, joka joutuu arpomaan, että antaako hän tälle mielenkiintoiselle pojalle, vaiko ei. Onko poika tytön arvoinen, miten tyttö arvioi reagoivansa seuraavana aamuna, onko edes mahdollista mennä panemaan, löytyykö rauhallista makuuhuonetta? Paljon kysymyksiä pyörii sekä tytön että pojan päässä.

Oletetaan, että nämä mahdolliset esteet saadaan raivattua tieltä. Poika pääsee tytön kanssa lähipelietäisyydelle, ja viimein vihdoin saa tytön riisuttua. Mitä tässä vaiheessa tapahtuu?

Kaikki paineet siirtyvät pojalle.

Sillä huolimatta siitä, onko tyttö kuinka lahna tai kuinka agressiivinen nymfomaani, pojan pitää suoriutua, ja suoriutua loistavasti!

Mutta jos poika tässä tilanteessa vetäytyy, hän saattaa saada melkoisen supermiehen maineen: "Ei se pannut ekana iltana, mikä herrasmies...se on niin ihana ja huomaavainen jne jne..." Tällöin poika saa todennäköisesti samalta tytöltä toisenkin tilaisuuden, mutta vielä paremmilla onnistumiskertoimilla.

Tämmöinen teoria tänään. Ei johtopäätöksiä, ei päätä eikä häntää, chew up!

-Easy-

Enkelin tapaamisen jälkeen mikään Onnin elämässä ei ollut ennallaan. Ainahan Onni oli ollut hyväntuulinen ja positiivinen, mutta nyt kaikki tuntui entistäkin valoisammalta ja paremmalta. Onnin ystävät huomasivat muutoksen. Kuultuaan Onnin tarinan Enkelistä ystävät kehottivat Onnia olemaan uneksimatta liikaa tästä ihanaisesta taruolennosta. Sillä taruolentohan tuollainen "Enkeli" oli, eikö niin? Onni myötäili ystäviään, vaikka oli sisimmässään asiasta eri mieltä.

Pieni varjopuoli tässä muutoksessa oli. Nimittäin se, että suuri osa Onnin valveillaoloajasta meni odottaessa Enkelin seuraavaa ilmestymistä. Ja koska Enkeli oli enkeli, hän ei ilmestynyt paikalle päivittäin, kuten Onni halusi, vaan aivan liian harvoin ja silloinkin pikaisesti.

Onnista tuli oman elämänsä palomies, tai kirurgi, hän päivysti kellon ympäri, valmiustilassa vastaanottamaan Enkelin seuraavaa vierailua hänen luokseen.

Enkeli ja Onni kohtasivat silloin tällöin. Onni törmäsi Enkeliin satunnaisesti ravintolassa, ruokakaupassa ja makuuhuoneessaan. "Enkeli, tiedäthän, että minä rakastan sinua, olen aina rakastanut", sanoi Onni, ja Enkeli nyökkäsi, aina sanattomasti.

Kun Onni ei ollut Enkelinsä kanssa, häntä vaivasi tämä näkemättömyys, mutta kun he jälleen kohtasivat, kaikki negatiiviset tunteet sulivat ja valuivat pitkin unohduksen sadekourua ulos.

Vaikka Onni oli luonteeltaan supersosiaalinen ihminen, hän nautti myös yksin olosta. Ohikävelevien ihmisten katseleminen puistonpenkillä kiireisen kaupungin melskeessä, meren rannassa samoilu sekä yksin kotona kykkiminen rentouttivat ja rauhoittivat hänen mieltänsä.

Oli taas torstai. Onni aprikoi, pitäisikö mennä taas Kalleen. Jos vaikka törmäisi Vilmaan uudestaan. Vaan ei sittenkään: Hektinen viikko oli pusertanut hänen seuramiehen energiansa jo niin punaiselle, että hän valitsi mielummin yhden miehen piknikin autiolla Tähtitorninmäellä.

Onnin hyvä ystävä Pauli oli ammatiltaan puutarhuri. Yliopiston kasvitieteellisen puutarhan puutarhurin virkansa lisäksi hän kasvatti kotonaan kaiken maailman yrttejä. Viimeksi Onnin törmätessä Pauliin, hän oli saanut Paulilta kevätlahjan: Pienen alumiinisen rasian, joka oli täynnä erilaisia yrttitupakoita. "Kiitos, mutta mitä nämä ovat?" kysyi Onni. "Luonnon sinfonioita", vastasi Pauli, hymyillen hänelle ominaiseen veitikkamaiseen tapaansa. "Sieltä löytyy rauhoittavaa, iloista, kokeilevaa ja konservatiivista musiikkia, voit arvata vaikutuksen noista värikoodeista", jatkoi Pauli. Onni kiitti uudestaan. Hän myös lopetti kielen päällään olleet enemmät utelut. Pauli oli yksi hänen vanhimmista ystävistään, joka tuskin yritti myrkyttää Onnia millään kärpässienillä.

Onnin matkassa oli mukana kuohuviinipullo, viltti, tupakkaa ja yksi Paulin lahjarullista. Sinisellä merkitty sätkä, joka tuoksui vastalämmitetyltä saunalta. Onni halusi polttaa sen kevään ensimmäisen sinisen hetken kunniaksi.

Mäellä oli rauhallista. Onni ihmetteli kanssakaupunkilaistensa järjenjuoksua, ilta oli kaunis, mutta kaikki olivat joko kotonaan tai jo ravintolan sisäpuolella. Hulluja nuo ihmiset, tai ainakin suurin osa. Ajatus nauratti häntä. Aivan kuin hän itse olisi jotenkin erinomainen ja tärkeä. Mutta olihan hän! Jos ihminen ei pidä omaa persoonaansa kovassa arvossa, kuka pitää? Sitäpaitsi, on vaikeaa arvostaa muita jos ei pidä itsestäänkään. Tämän ketjupäätelmän jälkeen hän syventyi jälleen kuohuviiniin ja tupakoimiseen. Oli hiljaista, kaunista.

Tupakka-askissa oli enää yksi savuke. Paulin lahja. Onni katseli savuketta. Haistoi paperin läpi, yrittäen tunnistaa yrttiä, vielä toisenkin kerran. Sytytti. Sitten hän kävi rinteeseen selälleen, ja tunsi kuinka lämmin savu täytti hänen keuhkonsa. Onni, hän ajatteli. "En minä, vaan se tunne", hän sanoi, tällä kertaa ääneen, ja nauroi. Yksin, vaan en yksinäinen. Hän sulki silmänsä. Jostain ajatusten jokensa juoksusta hyppäsi kiiltävä lohi, joka lausui Onnille säkeen runosta.

"Poimin pisamistasi hymyn
Aamukasteen kasvoiltasi
Hiuksistasi heleän halavan
Huuhltasi metsämansikan makeimman
Kädeltäsi kukkivan kanervan"

Yhtäkkiä lohi muuttui naiseksi, niin kauniiksi ja kirkkaaksi että Onni siristi silmiään, vaikka ne olivat jo valmiiksi kiinni. Nainen nousi ilmaan leijumaan ja laskeutui Onnin viereen. Onni hengittäessä hän tunsi naisen tuoksuvan orvokeille ja jasmiinille. Hän avasi silmänsä, mutta nainen oli yhä siinä. "Kuka olet?" kysyi Onni, vaikka hänestä tuntui, että tunsi naisen jo ennestään. Sitten hän ymmärsi. Nainen ei ollut tästä maailmasta, vaan enkeli. Enkeli, josta Onni oli uneksinut koko elämänsä pikkupojasta lähtien. Onni ja enkeli katsoivat toisiaan, hymyilivät. Eivät sanoneet sanaakaan. Sitten he liukuivat toisiaan vasten ja sulivat pitkään suudelmaan. Onnista tuntui, että enkeli tankkasi suudelman aikana häneen energiaa, sillä Onnin ruumiin lämpötila nousi nopeasti. Hän katsoi ympärilleen, muttei nähnyt enää puistoa, vaan purppuranpunaisia kankaita. Heidän ympärillään oli jättimäinen sänky, jonka verhot ympäröivät heitä. Ääntäkään ei kuulunut. Onni oli pakahtua hyvän olon tunteeseen. Enkeli maistui ylimaalliselta, niin raikkaalta! Kuin timantteja olisi sulatettu orkideoilla maustettuun lähdeveteen. Suudelma loppui. Enkeli katsoi häntä vielä hetken, sitten nousi, kohosi ilmaan ja hajosi tähtipölyksi taivaalle. Onni katsoi enkelin perään taivaalle ja vilkutti hyvästiksi.

Sitten hän nousi istumaan. Katseli, kuunteli ja hymyili. Ymmärsi, mitä oli juuri tapahtunut.

"Eteläsataman kajo, laululintujen liverrys
Kalalokkien kirkuna
illan sinisen siintäessä
seesteisenä
pysähtyneen hetken huumassa.

Yksinäisen koiranulkoiluttajan askeleet
soraäänet kengänpohjissaan

Laulan hiljaa, ilman ääntä
Tuuli soittelee sinivuokkoja,
kuu taivaankantta kumajaa

Vilunväreet käsivarsillani
kuuntelen sataman suloista sinfoniaa
Suloinen lämpö sykkii sydämestä.

Sinä olet kevät"

Kevään koputtaessa ovelle ihmiset heräävät. Hormonit hyrrää, hymykuopat syvenevät ja puntissa alkaa tykyttämään. On rakkauden ja soidinmenojen aika.

Onni lähti kauan kadoksissa olleen ystävättärensä Vilman kanssa piipahtamaan torstai-Kalleen. Kahdeksan euron kuohuviini ei ollut hinnalla pilattu, joten sitähän otettiin samoin tein molemmille oma pullo. Kuplivaa nautittaessa keskusteltiin vanhoista tutuista, molemmille tapahtuneista jutuista ja yleisellä tasolla miesten ja naisten välisistä suhteista.

Onni ei ollut nähnyt Vilmaa sitten lukioaikojen. Silloin hän oli ollut aivan ihastunut Vilmaan, mutta kuten yleensäkin lukioaikaan, kauniit kahdeksantoistavuotiaat tytöt seurustelivat ja hengailivat pari vuotta itseään vanhempien eikä Onnin kaltaisten luokan yli hypänneiden junioreiden kanssa. Mutta kun naiset täyttävät kolmekymmentä, siinä vaiheessa saman ikäinen tai nuorempikin kelpaa mainiosti. Onni tiesi tämän, olihan hän katsellut sinkkumarkkinoita jo viimeiset viisi vuotta ihan läheltä. Nyt on miesten markkinat, tuumi Onni, ja pyysi Vilmaa tanssimaan.

Vilman kroppa oli vanhenemisen myötä naisellistunut, mutta ylimääräisiä kiloja hänelle ei ollut siunaantunut. Päivätyö bodypump-ohjaajana ja viimeiset kolme vuotta iltaharrastuksena ollut sirkuskoulun akrobatia-linja olivat pitäneet Vilman loistokunnossa, muttei onneksi henkisen kehityksen kustannuksella. Onni huomasi, että heillä oli Vilman kanssa paljon muutakin yhteistä: musiikkimaku, teatteriharrastus, huumorintaju, keskustassa oleva asunto ja yleisesti myönteinen asenne elämään. Onni ei voinut olla ihmettelemättä hiljaa mielessään, että mitä tuollainen nainen tekee vapaalla jalalla. No, toisaalta, turha sitä oli siinä tilanteessa alkaa sen kummemmin analysoimaan, nyt kannatti nauttia hyvästä seurasta sekä katsoa mihin satamaan tai karikkoon tämän paatin kanssa ajaudutaan.

Onni vei Vilman tanssimaan yläkertaan. Onnin vanhat kilpatanssitaidot eivät haitanneet ollenkaan, sillä Vilman rytmitaju sekä seuraaminen oli poikkeuksellisen tarkkaa. He pyörivät suurimman osan diskobiiseistä paritanssiotteessa niin, että hetken päästä molemmilla oli jo tuore hiki pinnassa. Ja kuten usein hyvän paritanssin pyörteissä, heidän keskinäinen tunnelmansakin lämpeni. Onni ehdotti, että he siirtyisivät yömyssylle hänen asuntoonsa. Vilma kieltäytyi. Ei kai? Ajatteli Onni, joka ei voinyt uskoa lukeneensa peliä näin väärin. Mutta Vilma jatkoikin, että hän kyllä asuu lähempänä, ja sitäpaitsi hänellä on viikko sitten ystävättäreltä saatu sampanjapullo jääkaapissa odottamassa sopivaa yömyssyseuraa. Onni huokaisi helpotuksesta. Positiivisuuden kautta hommat onnistuvat, mietti Onni, ja nauroi tahattomalle sanaleikilleen perään. Onnistuvatpa hyvinkin.

Vilman asunto oli kaksio Pohjoisrannassa, vanhan kerrostalon kahdeksannessa kerroksessa. Sampanjapullo jäi sinä iltana juomatta. Aamulla Onni heräsi kännykkään, joka muistutti mainostoimiston palaverista. Hän huikkasi Vilmalle nopean pusun poskelle ja juoksi Kovasen autoon. Onneksi hän oli käyttänyt saman kuljetusfirman palveluja omilla ja firman rahoilla niin kauan ja niin paljon, että musta Audi oli aina saatavilla. Hymynkare kasvoillaan hän saapui palaveriin minuuttia ennen sen alkamista.

Sinä aamuna hän heräsi ilman herätyskelloa, ensimmäistä kertaa kuuteen kuukauteen. Aamuaurinko herätti kännykkää lempeämmin. Ei vituttanut nousta ylös. Oli iloinen ja pirteä olo. Kevät on täällä.

Onnin elämä oli aina ollut hänen etunimensä mukainen. Tai niin hän itse ajatteli. Todellisuudessa hänen elämänsä ei ollut pelkkää lottovoiton lunastamista. Positiivisella ja ulospäinsuuntautuneella asenteellaan hän onnistui useimmiten kääntämään ikävätkin asiat voitokseen, ja vaikka tämä oli puhtaasti sisäsyntyistä, Onni koki olevansa moneen kanssaihmiseensä verrattuna etuoikeutetussa asemassa.

Eikä Onni ollut ihan hakoteillä. Hän nimittäin tiesi vuosituhansia vanhan salaisuuden. Salaisuuden, joka on niin tavallinen, niin järkeenkäypä, ettei se ole mikään salaisuus, kaikki tietävät sen. Mutta, kuten moni muukin yksinkertainen asia tai totuus, salaisuuden tietäminen ja sen omaksuminen ovat kaksi eri asiaa.

Onni oli sisäistänyt, että positiiviset ihmiset ja asiat vetävät puoleensa lisää positiivisia ihmisiä ja asioita. Niin kauan kun hän oli positiivinen ja vältteli liian negatiivisia ihmisiä, hänen elämänsä meni vääjäämättä kohti onnellisempaa tilaa.

Ihmisistä voi olla joskus vaikea erottaa aitoa iloa teeskentelystä, ja aitoa positiivisuutta tekopirteydellä sokerihuurrutetusta piilotetusta negatiivisuudesta. Onnikin tiesi hairahtuneensa välillä tällaisiin ihmisiin. Mutta ajan kuluessa ilo säilyy ja tekopirteys lakastuu. Sen Onni oli huomannut.

Onni oli sosiaalisesti lahjakas, iloinen ja komea nuorimies. Hän liikkui kaltaistensa miesten ja naisten kanssa.

Onni oli sinkku. Hänen seurustelusuhteensa eivät olleet sujuneet yhtä menestyksekkäästi kuin muu sosiaalisen elämänsä. Ehkäpä syynä oli juuri tämän muun sosiaalisen elämän suuri osuus, ehkä ei. Sitä Onni ei vielä tiennyt. Mutta Onni ei ollut asiasta kovinkaan huolissaan. Hän tiesi, että juuri hänelle oikeita ihmisiä on olemassa, vaikkei Onni olisi vielä tavannutkaan heitä.

Onni oli impulsiivinen ja herkkä ihminen. Nyt kevään koittaessa hän tunsi perinpohjaisesti, miten luonto heräsi hänen ympärillään ja sisällään. Oli läheisyyden ja rakkauden aika. Hän nappasi lähimmän vaateparren päälleen ja kiiruhti puolijuoksua kohti lähimpää Alkoa. Hymyillessään puolihullun lailla ohikulkijoille hän tunsi melkein pakahtuvansa. Tänään juhlitaan rakkauden kevään ja kesän ensimmäistä päivää!