Blogi

Keskustelimme psykologikaverini kanssa ihmissuhteista.

Kaverini huomautti, että turhan toivon takia moni jumittaa sellaisissa jutuissa, joista olisi pitänyt lähteä kytkemään jo kauan sitten. Totesin hänen olevan oikeassa, sillä tunnistin turhan toivon konseptin omastakin historiastani. Päätin tehdä itselleni ihmissuhteiden sääntökirjan.

Raapustin ensimmäisen säännön: Älä elättele turhia toiveita

Jatkoimme saman aihealueen kimpussa. Kaverini kysyi, luotanko intuitiooni. Kyllä kai, vastasin. Ainakin pyrin siihen kovasti. Mutta uskonko oikeasti aina siihen, mitä näen tai kuulen? En todellakaan, pakko myöntää.

Niin on, jos siltä näyttää, sanotaan, ja taas sananlasku selättää suurimman osan kirjakauppojen ihmissuhdeoppaista sen siliän tien. Jos homma ei näytä toimivan, se saattaa siis johtua siitä, että se ei toimi.

Kirjasin siis toisen säännön: Ei se paska kiillottamalla parane.

Seuraavaksi puutuimme siihen epäkohtaan, mihin edelliset säännöt saattavat meidät harhauttaa. Uskomme usein, että asiat, jotka tapahtuvat, merkkaavat enemmän kuin tapahtumatta jääneet. Tässä mennään vikaan. Tavallaan puhutaan samasta asiasta, mutta näkökulma on eri: Itse asiassa ihmissuhteissa tapahtuvat asiat, kuten säännölliset kontaktit, puhelut, lounaat, sähköpostit ja kokoontumiset eivät ole vielä tae tyydyttävästä ihmissuhteesta, mutta ne luovat sille otollisen kasvualustan.

Sen sijaan se, mitä ei tapahdu, on tae epäonnistumisesta. Jos ensitapaamisessa ei saada yhteyttä, ei hyvältä näytä. Toisen tapaamisen jälkeen asiasta voi olla jo varma. Vastaamatta jääneet viestit, radiohiljaisuus, viime hetkellä peruuntuneet tai siirrettävät tapaamiset... homma ei tule toimimaan ikinä, siirtykää eteenpäin.

Toisaalta taas, se mitä ei tapahdu, on elintärkeää myös onnistuneissa ihmissuhteissa. Sitä tapaa ihmisen, löytää yhteisen sävelen, viihtyy. Kaikki tapahtuu huomaamatta, yrittämättä, väkisin runnomatta. Se, mitä konkreettisesti tapahtuu, ei ole niin tärkeää. Tilanteesta nauttii omassa pääkopassaan, ihmisessä itsessään. On vaikea yksilöidä niitä mekanismeja, missä kiintyminen, haluaminen ja onnistuminen oikeasti tapahtuu. Mitään ei tapahdu, ja siltikin... tapahtuu.

Sääntö nro kolme: Oleellista ei ole se, mitä konkreettisesti tapahtuu, vaan se, mitä ei tapahdu.

Tässä vaiheessa keskustelujamme, huomaamatta, olimme jo aivan kauheassa humalassa.
Sääntölappuseni taisi unohtua baaritiskille. Mutta ei siitä mitään isoa vahinkoa tapahtunut.

Varoitus yöelämässä liikkuvat naiset ja miksei miehetkin:
(sorry jos kuulostaa holhoavalta, ajattelin kuitenkin infota teitä rakkaita cityläisiä)

Oltiin eilen kaveriporukalla Lostarissa. Yksi meidän porukkamme naisista sai jotain lasiinsa, ja häneltä meni jalat veltoiksi kymmenessä minuutissa. Onneksi hän ei ollut yksin, ja pystyi kertomaan meille mikä oli hätänä (taju ei siis mennyt missään vaiheessa).

Kaverini tilasi ambulanssin. Hän joutui kyllä selittämään hätäkeskukselle melko tarkasti tilannetta, ilmeisesti soittoja tulee aika paljon. Kun sekä soittaja että avuntarvitsija olivat suht selvänä, keskus uskoi tilanteen olevan oikeasti päällä, ja auto lähetettiin paikalle.

Ambulanssissa hänestä otettiin verikokeet. Promilleja 0,7 = ei todellakaan kauheassa kännissä. Muita juttujahan sieltä ei löytynytkään, ja kun jalat alkoivat taas pikkuhiljaa kantamaan, häntä ei viety sairaalaan. Erikoinen tapaus enivei.

Olkaa varuillanne & vahtikaa drinksujanne. Ja vaikka asutaankin jopa kävelymatkan päässä kotoa, pitäkää huolta kavereistanne.

PS. Iltasanomissa juuri eilen kirjoitettiin aiheesta, käynyt näemmä muillekin:

http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1439837

Esipuhe:

Tässä kirjoituksessa kaikki vastuu on lukijalla.

Kirjoittajalla ei ole mitään logiikkaa, motoriikkaa, retoriikkaa, dialektiikkaa, aritmetiikkaa, pedakomiikkaa, ei mitään. Draaman tai tragikomedian tajua ehkä hiukan. Sekin tahatonta.

**

Ei jumalauta. Jos en tietäisi paremmin, voisin vannoa, etten ryyppää enää ikinä. On olemassa krapuloja ja Krapuloja. Tämänpäiväiseen olotilaan ei fonttikoot riitä. Hmm. krapula, mitähän muita sanoja siitä saisi? parkula, Ark Pula, R.L. Kaapu, KRP Aula... ei mitään järjellistä. Loogista sinänsä, ei eilisen juomisen määrässäkään ollut mitään järkeä. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Kanuuna, jysäri, kankkunen, kohmelo, darra (oho, ei niitä ollutkaan niin monta. Höh.). Wikipedian mukaan kohmelo juontaa juurensa venäjänkielen sanasta pohmelo (похмелье), s.o. humalan jälkeen. Sama lähde kertoo krapula-sanan tulevan latinasta, jossa ”crapula” tarkoittaa sekä päihtymystä että krapulaa. Se joka väittää krapulaa luovaksi olotilaksi, ei ole koskaan ollut oikeasti krapulassa. Tavallaan hengissä säilymistä ja oksennuksen karttelua hinnalla millä hyvänsä voi tietysti sanoa luovaksi toiminnaksi, muttei sillä toiminnalla Ateneumia täytetä. Kiasma ehkä kuitenkin. Tervetuloa ”EasyHangover?” näyttelyyni tänäiltana. Tarjolla buranaa, vissyä, kaljaa ja pahoinvointipusseja. Ja jäätelöä, sitä on helppo laatata. Hei, tää kirjoittaminen auttaa. Tai sitten tässä on kulunut vaan niin paljon aikaa. Tunnustusten luolaan kirjoittajien sanoin: Kiitos: helpotti. (Hel potti, vähän niinkuin täyspotti, koko potti. Hassua. Ja täysin pimeetä. nyt pitää lopettaa ennenkuin valkotakkiset tulevat hakemaan minua). Kiitos hei.

Olen syksyisin aina kovin väsynyt.

Tuula sanoo, että minun pitäisi mennä lääkäriin. Ehkä menenkin.

Töissä on kovin ankeaa. Ihmiset vaan valittavat. Pipo kiristää päätä, sukkahousut hankaavat. Koskee sinne ja sattuu tänne. Ihmissuhteet eivät toimi. Minä en millään jaksaisi kuunnella heitä. En kestä työkavereitani. Heidän valituksena on karmeinta kuuneltavaa.

Tuula sanoo, etten kuuntele häntäkään tarpeeksi. Siinä hän on kyllä oikeassa. Tiedän, että jos kuuntelisin häntä, olisin varmasti vielä paljon väsyneempi.

Ohjaan kuitenkin sujuvasti muita ihmisiä kertomaan ongelmistaan kotona. Keskustelemaan aviopuolisonsa kanssa. Ja menemään lenkille. Liikunta auttaa moneen vaivaan, valistan. Liikkukaa yhdessä.

Tuula käskee minut kanssaan lenkille kolmesti viikossa. Ja minä menen. Vaikka vihaan lenkkeilyä. On lenkkeilyssä yksi hyvä puoli. Juostessa ei tarvitse puhua.

Sitten neuvon ihmisiä syömään lääkkeitä. Lääkkeet auttavat monia. Syön itsekin lääkkeitä aamuin illoin. Illaksi relaksantteja ja nukahtamislääkkeitä, ja aamulla piristeitä.

Tuulan mielestä minun ei pitäisi syödä niin paljon lääkkeitä. En kuulemma saisi olla töissä lääkehumalassa.

Tiedän itse paremmin. Olenhan lääkäri.

Vaikka mina ole asunut taalla Suomessa jo yli kymmenen vuotta, mina silti vaikea välillä ymmarta suomalaisia. Mina sita mieltä, että suomalaiset luovutta liian helposti.

Kun mina tuli tanne, en osannut kieli. Taalla paljo tyottomyytta, olla lama. Mina opetella suomen kieli kansalaisopistossa. Puoli vuotta ja mina osata jo aika hyvin. Ei täydellistä, mutta ihmiset ymmärtä. Kaikki maahanmuuttajat ei osa kieli, heilla on tosi vaikea.

Mina hakea työtä. Mina insinööri, pitaisi loytya paljo toitä. Mutta mina ei saada työtä. Vaikea ymmärtä sitä, kotimaassa mina hyva insinööri. Mutta minua ei lannistu. Mina alkaa yrittajaksi.

Suomi hyva maa. Suomessa yrittaja saa tukea... mika se on.... starttirahaa. Mina perustaa oma ravintola. Ravintolassa piti alkuun tehda tosi pitkä päivä. Vuoden ajan joka viikko mina työskennellä kuusi päivää ja kaksitoista tuntia. Suomalaiset ei moni tehda niin paljon työtä. Mutta mina mielummin työssä oma ravintola kuin työttömänä.

Suomalaiset ei perusta usein ravintola. Kiinalaiset perusta kylla, turkkilaiset ja intialaisetkin. Mina luulla moni suomalainen mielummin tyottomana.

Nykyään mina voi jo tehda vähemmän töitä. Mina tyollistaa kolme maahanmuuttajaa. Minu kaksitoista vuotta vanha poika oli koko kesä toissa ravintolassa. Poika ei valita, vaikka suomalaiset kaverit ei tarvi olla toissa. Minusta hyva, etta poika kayda koulu, mutta myos oppii tehda työtä.

Kun mina kuusikymmentavuotias, yksi minun pojista voi alkaa johtaa ravintola. Sitten mina lähde vaimon kanssa Espanjaan. Mutta me tulla aina kesalla takaisin Suomeen.

Rakas Taivaan Isä,

Kiitos tästä päivästä. Siunaa äitiä ja isää, siskoa (vaikka se onkin välillä ihan hölmö) sekä Mikaa, Kimmoa ja Lauraa meidän luokalta.

Toivoisin, että äiti tekisi huomenna meille pitsaa. Ja olis kiva, jos meidän kaupasta loppuis maksapihvit. Edes kuukauden ajaksi tai jotain. Mä en tykkää maksasta yhtään, mut emmä uskalla sanoo sitä äitille.

Mä tiedän, että iskän pitää olla pois kotoa siks että se vois ostaa mulle ne uudet jääkiekkovarusteet. Mut voisko meidän auto vaiks hajota loppuviikoks, ihan vähän vaan? Niinku, et iskä ei pääsis sille kolmen päivän koulutusreissulle Lappiin, kun se aina on niin kauheen väsynyt niiden koulutusten jälkeen. Ja äitikin on niin vihainen.

Sit olis viel yks juttu. Se meidän uusin sijainen, joka taas heitti mut ulos luokasta kun mä en muka kuunnellut. Kyl mä kuuntelin, mutku mä osaan jo ne asiat enkä meinaa jaksaa keskittyä. Niin et voisko se vaikka vähän vaan kaatua huomenaamulla, silleen et sen jalasta venähtäis nivelsiteet niinku Mikal toissapäivänä välitunnilla? Silleen, ettei se pääsiskään huomenna kouluun? Se olis tosi kiva juttu! Uus sijainen sais sit jo olla mies ku meil ei oo koulus yhtää miesopea ja naisopet aina pistää mut jälkkäriin!

Niin ja mä ymmärrän ja hyväksyn nyt jo sen, ettei me voitettu lotossa viime lauantaina vaikka mä sitä sulta nimenomaan pyysinkin. Nää mun uudet toiveet ei kyl mun mielestä oo liian isoja, joten odotan et ne vois toteutuakin. Kiitos ja hyvää yötä, toivoo Janne.

Miten kauas mopolla pääsee?

Hassua, että juuri tuo kappale soi radiossa juuri, kun karautin omakotitalomme pihasta viimeisen kerran.

Ei ollut Riston vika, että kolmenkymmenen aviovuoden jälkeen sain lopultakin tarpeekseni. Ei kokonaan ainakaan. Viisikymmentaseitsemänvuotiaana sitä vaan näkee asiat toisin kuin ennen.

Pääseekö merien taa?

Jos ihmissuhde olisi auto, meidän koslamme oli ollut lunastuskunnossa jo monta vuotta.
Mereen ajaminen oli kyllä yksi varteenotettava vaihtoehto. Päätin kuitenkin ajaa autolautan sisäpuolelle. Ruotsissa asuva Riitta-siskoni saisi ottaa minut luokseen siksi aikaa, kunnes löytäisin Göteborgista itselleni jonkun työpaikan ja asunnon.

Lapset olivat muuttaneet pois kotoa, viimeinen toissa keväänä. Talo oli tyhjä, vaikka kalusteista tai elektroniikasta ei todellakaan ollut puutetta. Nuorempana olimme unelmoineet tästä hetkestä, hetkestä jolloin saisimme olla taas kahdestaan, toteuttaa itseämme, poimia pitkän päivätyömme hedelmiä. Nauttia minä nyt aioinkin. Mutta mielummin hyvässä seurassa, itsekseni. Rahaa oli riittävästi uuden elämän aloittamiseen, eikä ruotsin kielen taitoisella parturilla tule olemaan hommista koskaan pulaa.

Pääseekö kauas, pääsekö vapauteen?

Risto soitti kesken laulun kysyäkseen tarvitsenko kaupasta mitään erikoista. Kerroin, että lähdin Ruotsiin. Lupasin tulla ensi kesänä käymään. Risto lähetti Riitalle terveisiä ja pyysi tuliaisiksi kolme lavaa Karhua. Olin vapaa.

Kaverini soitti pitkästä aikaa. Kyseli kuulumisia. Tai oli kyselevinään. Oikeasti halusi vaan brassailla. He ovat nyt ostaneet uuden saatanan kalliin helvetin hienon talon Espoosta, vaimokin sai just uuden kovapalkkaisen duunin ja perheen esikoinen pääsi johonkin superälykkäiden lasten yksityiseen ympärivuorokautiseen hoitopaikkaan. Lopuksi kehui tehneensä juuri 70-tuntisen työviikon. Kutsui kylään. Valitteli etten ehtinyt käymään siellä edellisessäkään talossa Kirkkonummella.

Vastasin, että itsehän en muuttaisi Espooseen (Kirkkonummesta puhumattakaan) mistään hinnasta. Jo pelkkiin työmatkoihin kuluvan ajan voi käyttää järkevämminkin. Tunsin pääseväni vauhtiin, joten annoin mennä. Mitä järkeä on ensin ostaa iso talo jostain fucking Espoosta ja sitten valittaa, ettei kukaan käy kylässä? Mitäs muuttivat sinne. Itse en ainakaan tule, elleivät tule hakemaan. Ehken sittenkään. Kysyin, että näkeekö ne vaimonsa kanssa edes viikonloppuisin, kun kaveri itsekin suhaa työhommiensa kanssa ympäri maailmaa? Sitten sanoin, että jos mulla olis lapsia, niin viettäisin niiden kanssa aikaa töihin uppoutumisen sijaan. Ja että tota menoa ne kasvattaa vaan uutta psykopaattisukupolvea, jolla on kaikki pelit ja vehkeet, huippukoulutus, mutta tunneäly pyöreä nolla. Eläisivät eikä vaan suorittaisi koko ajan.

Suuttui perkele.

Kauhea nälkä. Eilen syödyt silakat ei tänään enää paljoa lämmitä.

Aamulla tappelin Jaskan grillin edessä varisten kanssa jonkun viimeöisen juhlijan makkaraperuna-jämistä. Varikset voittivat, sillä siitä meni ohi töihinsä kiiruhtavia ihmisiä ja jouduin siirtymään hieman kauemmaksi.

Menin siitä sit päivystämään Espan puistoon. Siellä oli muutakin tuttua jengiä: Jore, Rauski, Ritu ja Joonathan. Ritu oli pahalla päällä, niillä oli jotain lastenhoito-ongelmia. Siispä Ritu kilju kurkku suorana Rauskille koko ajan. Me kuunneltiin sitä meininkiä vähän aikaa, mut sit me siirryttiin siitä Joren ja Joonathanin kanssa vähän sivummalle norkoilemaan.

Espa on ihan hyvä mesta hengailla, vaikkakin jengi suhtautuu meidän puistossaoleiluun vähän kakspiippuisesti. Puiston läpi sahaavat pukumiehet ja jakkupukunaiset mulkoilevat meitä usein vihaisesti ja toisinaan hätyyttelevätkin meitä pois. Turistit ja pikkulapset sen sijaan ovat paljon ymmärtäväisempiä, avokätisempiä ja iloisempia.

Sitten iltapäivällä mun ruokailuhetki koitti: Sain reilut jätskin jämät yhdeltä pikkupojalta, joka ei jaksanut syödä koko tötteröään. Jumalautsi, että mulla oli jo nälkä. En ehtinyt edes kiittämään, vaan liihotin sen jätskin kanssa vähän suojaisampaan paikkaan syömään sitä. Just kun olin hotkaisemassa sitä, tunsin tainnuttavan iskun niskassani. Silmät sumeni hetkeksi ja horjahdin pahasti. Tajunnan palattua jätski oli kadonnut. Merilokki perkule varasti jätskin multa, taas kerran! Kyllä tällaisen pienen ja hentoisen kalalokin leipä on pitkä ja kapea.

Sofia ja Tiina järjesti mulle yllätyssynttärit Sofian porukoiden luona kun ne oli jossain matkal. Ei siel niinku muita vierait ollu, mut iha sikamageeta kuiteski, olinhan mä oottanu täysi-ikäisyyttä ihan intopiukeena koko alkuvuoden. Ja nyt me vihdoin päästiin meidän prinsessapossen kans baariin!

Vedettii Sofian faijan baarikaapist kaikkee votkaa, viskii ja konjakkii sekasin, tehtii niist sellasii drinksui. Eihän ne mitää superhyvänmakusii ollu, mut kyl ne nous ihan törkeen hyvin päähän! Vittu me oltii ihan sosees, sjungattii Britneyta ihan täysil ja hypittii Sofian porukoiden sängyl. Sit me huomattii et kello oli jo yli kybä. Vedettii rotsit niskaa, hypättii dösää ja ajettii stadii. Kelattii et parast mennä Feveriin ku siel on euron ilta. Ei meil kellää ollu ees kauheest massii meges, ja visa electronit ei tietenkää toiminu taas missää mestas.

Feveris oli hyvä meininki ja vittu et me dokattii paljo! Sofia ja Tiina löys jotkut äijät jotka tarjos meille koko ajan kaikkee. Mä kävin välil röökipaikal laattaamaski mut palasin viel sisää. Jossain vaihees Soffi ja Tintti jotenki hävis johonkin, vaik mä etin niit ni en löytäny. Sit tuli pilkku ja kaikki heitettii ulos.

Mä lähdin käveleen kohti dösäpysäkkii, mut mun kävely oli kyl aika huonoo siin vaihees. Onneks siin tuli joku ystävällinen vanhempi äijä, siis salettii melkee nelikybänen, juttelee ja sano et se voi heittää mut taksil himaa. Mä sanoin sille et mä en sit ota sitä mun luo yöx kyl missää tapaukses. Se vastas ettei se ollu tulossakaa, se ei vaa voinut jättää mua hortoilee sinne stadii tällases kunnos. Sit se ihmetteli et minkälaisii frendei ne sellaset on jotka aluks juottaa kauheeseen kuntoon ja sit jättää oman onnensa nojaa.

Seuraavan päivän mä kysyin samaa Sofialt ja Tiinalt. Mut ei ne oikee hiffannu mun pointtii, oli vaa kadei koska niiden seuralaiset oli vieny ne jonnee vitun Viikkiin jatkoille ja ne jätkät oli heti sammunu, ja mä taas olin saanu ilmase taksikyydin himaan.